Rakastan katsoa telkkaria. Yksi parhaimmista rentoutumiskeinoista mulle on keittää teetä, rojahtaa sohvalle sen kupposen kanssa ja kattella nauhoituksia. Yksin. Mielellään myös jonkun hyvän syötävän ystävän, kuten pullan tai jätskin kanssa.
Onneksi kaikki mun nauhoitukset oli säästyneet, vaikka digiboksi oli puoli vuotta hunningolla ja taisi saada aika paljon remppapölyäkin päällensä. Tänään tuli valittua vähän liian heviä ohjelmaa viihdykkeeksi. Ensin katsoin uusintana alkaneen Silta-sarjan ekan osan. Se nyt tietty on fiktiota, mutta silti täynnä väkivaltaa ja tragediaa. Sitten ykkösvirhe. Tuhkimotarinoita, joka olisi pitänyt ymmärtää välttää jo jakson nimen perusteella: Viimeinen kosketus. Jakson pääosassa ollut nainen oli menettänyt lapsensa auto-onnettomuudessa. Aiheutti melkoisesti itkua ja ahdistusta ja oikeastaan jo kuulin puhelimen soivan kun päiväkodista joku ilmoittaa, että Pirkkiskin on kuollut.
Mä en sais katsoa tollasia ohjelmia lainkaan. Koskettaa ne varmuudella suurinta osaa muistakin ihmisistä, mut mulla kestää tuntikausia päästä siitä ahdistuneisuudesta eroon. Sen jälkeen katsoin loppuun dokumentin nimeltä Tales of the Grim Sleeper, joka kertoi kymmeniä mustia naisia tappaneesta sarjamurhaajasta. Se pervo sentään joutui linnaan, mikä oli kuitenkin laiha lohtu siihen nähden, että kukaan ei kuitenkaan ihan hirveästi välittänyt siitä, että narkkarihuoria lakosi ja katosi vuosikymmenten ajan. Eritoten kun ne oli mustaihoisia. Tuskin tilanne ihan kauheasti siitä on parantunut tuolla Jenkkilässä päin.
Kirsikkana kakussa dokumenttiprojektin Äänimies. 35-vuotias Sami oli kärsinyt mielenterveysongelmista jo ainakin vuosikymmenen. Hän kuuli ääniä ja kävi muutenkin hyvin hitaalla. Samoin siippansa. Heiltä oli mennyt kattolamppu pimiäksi, ja varavalon asentaminen oli kestänyt pari kuukautta. Siitä vielä pari kuukautta eteenpäin niin he sai vaihdettua sen kattolampun. Kun ei vaan saa aikaiseksi. Tällä Samilla oli taustallaan koulukiusaamista koko peruskoulun ajalta. Yhdeksän vuotta pelkkää piinaa siis. Pienemmästäkin ruppee kuulemaan ääniä.
Ennen lasta mä jaksoin kantaa kauheasti huolta siitä, että miten mä kuritan sitä jos se kiusaa muita. Että miten saan sen lopettamaan muiden kiusaamisen. Nyt mä pelkään hirveästi sitä, että muut kiusaakin mun lasta ja että hän jää yksin!
Pirkkiksellä on ihan hillitön mielikuvitus! Hän jaksaa selostaa, kuinka "vasen käsi" touhuaa kaikenlaista aivan itsekseen, esim. vasen käsi riisui kaikki vaatteet pois ja vasen käsi kaatoi maidon pöydälle! En voinut mitään, koska vasen käsi! Hän keksii kaikennäköisiä juttuja, mitkä on suurimmaksi osaksi ihan hauskoja ja huvittavia, mutta sitten tämä: "Oliko sulla kivaa päiväkodissa? Ei! Kukaan ei leikkinyt minun kanssa päiväkodissa! Pyysin leikkikaveria mutta kukaan ei tullut. Muut lapset koittivat ottaa minun leivän!" Vittu hirveetä. Hoitajat ei ole tuollaisesta sanoneet mitään, päin vastoin hänellä on ollut kaksi kaveria, joiden kanssa hän on leikkinyt paljon, mutta tuollaisen kuuleminen nostaa itselle kauhun kyyneleet silmiin pelkästä ajatuksesta. Täytyy ottaa uusiksi puheeksi vielä hoitajien kanssa.
Huh huh. Nyt olen itkenyt tarpeeksi yhden aamupäivän osalle. Nyt jumalauta jotain piristystä! Musiikkia, kylmä kokis ja vauvanvaatteiden hypistelyä. Jospa se taas siitä.
Syntyisi nyt tämä sisäelinten pahoinpitelijäkin jo äkkiä niin helpottuisi olo edes fyysisesti.
Ps. Iltapäivästä selasin yhtä Spotifyn listaa ja sieltä tuli vastaan Arttu Wiskarin lapsettomuudesta kertova kappale Ikuisesti kahdestaan. Lähdin sitten parkuen hakemaan Pirkkistä hoidosta. Jes jes.
