Toisaalta saadaan olla kiitollisia, että hän niin mielellään menee yökylään ja huolii muitakin hoitajia kuin Miehen ja minut. Helpottaa omaa elämää aika lailla. Koska olen harvoin tyytyväinen ja tykkään valittaa, niin kyllä mä tästäkin asiasta negatiivisuutta löydän. Miksi mun lapsi on niin innoissaan menossa isovanhemmille yöksi? Miksi hän ei halua viettää minun kanssani aikaa? Miksi hän ei ikävöi minua!?
Ihan paras (pahin?) oli kerran, kun haettiin Pirkkis mun äidiltä oltuamme pari tuntia yhdessä tanssinäytöksessä. Kyseessä oli muuten se Street Dance-tanssikoulun joulunäytös, johon jännä kyllä en itse osallistunut. Ajettiin pihaan ja nähtiin Pirkkiksen vilahtavan ikkunassa. Vaan kun mentiin sisälle niin ei ketään missään. No he oli äidin kanssa sängyssä peiton alla meitä piilossa. Menkää pois, huusi armas lapseni peiton alta! Jumalauta. Kun Pirkkis oli nähnyt meidät ikkunasta, hän oli sanonut äidilleni, että mennään äkkiä piiloon ettei ne vie mua! Vittu mitä! Kaameeta. Niinku joku rangaistus kun omat vanhukset tulee hakemaan sua kotiin. Peiton alla hän oli vielä tokaissut, että vilkutetaan niille kun ne lähtee. Ihan kiva, lämmitti mieltä.
Mies yritti lässyttää jotain perusturvallisuuden tunteesta, mutta en ottanut sitä kuuleviin korviini vaan masennuin moisesta torjunnasta. Olishan sekin kamalaa jos lapsi ei pystyisi yhtään olemaan meistä erossa, mutta tämä tämmöinen on jo vähän liioittelua mun mielestä.
Koska mikään ei ole ikinä hyvin niin nyt ongelmat jatkuu päiväkodissa. Aamuista on tullut tosi raskaita, hän kun itkee niin kovasti jäädessään hoitoon. Se on ihan kamalaa. Hän itkee jo pukiessa kotona, että en halua mennä päiväkotiin. Ajomatkalla kun koitan jutella mukavia ja kannustaa niin hän vastaa kaikkeen itkuisella äänellä, vaikka ei puhuttaisi koko vitun dagiksesta mitään. Eilen, kun hain hänet iltapäivällä, hän juoksi kädet levällään mua halaamaan ja sanoi, että niin kovin itkin sinua tänään, äiti. Huh huh. Tänään taas sama homma.
"Äiti en halua jäädä". Sitten hän koitti olla reipas ja käveli keskelle huonetta, kääntyi ja heilutti itkien "heeeeei heeeii..." Sydän aivan särkyi. "Tuletko äiti pian minua hakemaan?" Kaiken kukkuraksi hoitotäti paljasti, että hän itkee myös päivän mittaan, ruokailun ja nukkumisen yhteydessä yleensä. Täti sitten koitti selittää, etteivät he koskaan pakota syömään tai nukkumaan enkä mä sitä epäilekään. Luulen, että hoitajille tuottaa päänvaivaa se, kun Pirkkis ei halua mennä kenenkään syliin eikä hän myöskään anna vieraiden lohduttaa itseään. Itse en ollut siitä yhtään yllättynyt, tuollainen varautunut ja hitaasti syttyvä hän on ollut vauvasta asti, mitä tulee vieraiden ihmisten kohtaamiseen.
Just ja just sain suitsittua omaa pahaa mieltäni ja koitin tsempata lasta, mutta ulkona soitin itse itkien Miehelle, kun niin kovin ahdisti. Oli pakko vielä töistä soittaa päiväkotiin, että rauhoittuiko Pirkkis. Kuulemma juu, oli mennyt istumaan aamupalapöytään eikä ollut halunnut puhua mitään, mutta oli kuitenkin kohta ottanut vähän syötävää. Sitten hän oli päässyt leikkimään vesileikkejä ja hoitotäti sanoi, että he koittavat keksiä paljon sellaista ohjelmaa, josta Pirkkis tykkää. Kiva, että koittavat piristää ja näkevät vaivaa. Jospa se siitä sitten jonain vuonna... Huoh.
Minä linja-autossa matkalla töihin
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti