Kirjakulttuuria

No NYT on löytynyt hyviä lastenkirjoja! Juonet on mitä on, mutta ei puolivuotiaalle tarvitte vissiin kovin kummoista draamaa vielä lukeakaan. Saapasjalkakissa on paras. "Markiisi osti kissalle uuden tuolin ja he elivät onnellisina elämänsä loppuun asti." Oikein!

Parasta kirjoissa on kivat ja värikkäät kuvat. En jaksa nyt paneutua tarinoiden käänteisiin, vaan laitan tähän esimerkkinä muutamia hauskoja kuvia kirjoista: 

   Saapasjalkakissa on hirveä valehtelija ja uhkaa tehdä talonpojista hakkelusta.

   Viekas varis nimeltä Juro rötsii kanojen munat kostoksi kukolle!

    Rasmus Nalle & Co. 

Ihme on jos kukaan ei ole pahoittanut mieltään ton yhden jätkän piipunpolttelusta! Joka kuvassa piippu suussa. Ylipainoakin näyttää kertyneen. Syksyllä kun haravoivat lehtiä niin joku vinkkaa tälle hylkeelle, että tässä sulle ois lehtiä tupakaksi piippuusi! Erittäin arveluttavaa.

   Pieni jääkarhu. Ihania halikuvia ❤️

   Pieni hirviö

Tästä typykästä kuuluisi kaiketi käyttää adjektiivia haastava. Nykyään ei ole enää vaikeita tai tottelemattomia lapsia, on vain haastavia. Tyttö on niin huonokäytöksinen, että saa kaikki muutkin lapset käyttäytymään huonosti. Hän edustanee sitä kuuluisaa väärää seuraa? Tytön keksijäisä valmistaa tälle pierupuvun, jonka sisällä typy joutuu haistelemaan itse omia puuppiaan. Oikein! Silmä silmästä ja niin edelleen.

   Lastenjuhlissa on epäilemättä tällaista. Pirkkiksen kemut tullaan aina järjestämään ulkona tai jossain muualla kuin kotona...

Kuulin kerran tarinan, jossa yksi kolmesta veljeksestä tapasi joka käänteessä purra muita veljiään. Kerran poika juoksi itkien äidin luo. Äiti kysyi, mikä hätänä. -Isi puri mua! 

Mitähän sanoisivat psykiatrit tästä? Minä sanoisin, että tämän on oltava yksi parhaista opetuksista evö! 

Optimistin Jolla

Nyt on meikämandoliininkin hallussa astetta enemmän älyä! Puhelimenmuodossa nimittäin. Isäni piipahti yhtenä iltana kylään ja antoi mulle uuden puhelimen, Jollan! Siihen asti olin pirautellut menemään Anopilta lainaksi saamalla vanhalla Noksulla. Se oli muuten ihan mainio puhelin, mutta hyviä kuvia sillä ei saanut.

Toisaalta ilahduin uudesta hehelimestä, toisaalta ärsytti, koska en olisi halunnut ryhtyä älypuhelimen omistajaksi. Elämä oli paljon helpompaa, kun puhelimella pystyi vain soittamaan ja viestittelemään.

Jollan myötä mulle on myös selvinnyt, miksi niitä kutsutaan älypuhelimiksi. Niiden sujuva käyttö vaatii paljon älykkyyttä! Toimintoja löytyy viittä vaille vitusti, eikä mun runkkarinsormet meinaa pystyä kosketusnäytön pienenpieniin näppäimiinkään. 

Vanha sim-kortti oli liian iso uuteen puhelimeen, jotenka hurautin Elisan liikkeeseen asioimaan. Myyjä tuijotti silmät soikeena, kun kysyin, voiko heidän kautta tilata uuden Nokialaisen simpukan. Kuulemma niitä ei enää tehdä. Ei tehdä!? Miten voi olla, maailman parasta puhelinta? Hävytöntä. 

Sain tosi hyvää palvelua Piritta-nimiseltä myyjältä. Jollanpolla ei ollut hänellekään tuttu, mutta yhdessä harjoittelimme käyttöä ja hän päivitti iPadinkin netin nopeammaksi ja halvemmaksi. Kuulemma vanhassakin puhelinliittymässä mulla oli ollut netti! Olin ihan et häh. Piritta soitti mulle omasta puhelimestaan ja sain harjoitella vastaamista. Onnistui kuudennella kerralla! Ei hassummin.

Nyt on kyllä hyvä fiilis, kun olen tukenut suomalaista teknologiayritystä hankkimalla Jollan! Varsinaisesti en kylläkään sitä henkilökohtaisesti hankkinut, koska isäni osti tämän puhelimen veljelleni joululahjaksi. Syystä tai toisesta kiittämätön veli palautti puhelimen isälle ja isän käytettyä sitä hetken se periytyi minulle. Olen siis mitä ilmeisemmin tämän puhelimen loppusijoituspaikka. 

Hyvin se silti toimaa, en valita! Ainoastaan kameran kanssa en vielä oikein ole sujut. Mielestäni Simpukalla tuli parempia kuvia... Tässä muutamia otoksiani. I've seen better.

Ps. Ihmettelin, mikseivät kännykästä sähköpostiin lähettämäni kuvat olleet tulleet perille. Olin kirjoittanut sähköpostiosoitteeksi @gmaul.cim. Kosketusnäyttö for fuck's sake...

Teetä, sympatiaa, itsemurha ja murha

Sosiaalisessa mediassa eli kavereiden kesken somessa on viime päivinä myönnetty paljon ymmärrystä, teetä ja sympatiaa nurmeslaista äitiä kohtaan. Siis häntä, joka ajoi autollaan bussia päin kyydissään 1-, 2- ja 6-vuotiaat lapsensa. Kuolivat tietysti kaikki tyynni. Perheen isä sattui matkustamaan kyseisessä linjurissa.

Jos Iltasanomiin on luottamista, niin äiti oli ensin pakottanut bussin pysähtymään (miten tämä tehdään?) ja noussut sitten kyytiin riitelemään isän kanssa, minkä aikana lapset odottivat tien sivussa autossa. Kun äitiä oli pyydetty poistumaan bussista, hän kiihdytti bussin ohi, ajoi jonkin matkaa, käänsi autonsa ja ajoi kovaa vauhtia bussin keulaan. Töttiströbö. 

Kaiken kaikkiaan karmaisevan kamalaa jo lehdestäkin luettuna, saati sitten miltä pelastushenkilökunnasta on mahtanut tuntua kaapia lapsia autonromusta ulos. Tai isästä. Ei tollasta voi tervejärkinen ihminen käsittää millään ilveellä.

Mikä mua on ihmetyttänyt tämän jutun tiimoilta on se, miten paljon äiti on saanut osakseen ymmärrystä, siis nimenomaan somessa. "Ei saisi tuomita äitiä, kun ei yhtään tiedetä, kuinka rankkaa ja masentavaa hänellä on ollut" jne. Epäilemättä melko paskaa elämän on täytynyt olla, jos ajaa ittensä ja lapsensa murskaksi. Lapsensa menettänyt isä ei ole saanut yhtään näin paljon hypetystä. Kutsukaa kusipääksi, mutta mun mielestä osoittaa melkoisen vihamielistä ajatusmaailmaa, että ajaa lapset kuoliaaksi tarkoituksella sitä bussia päin, jossa isä matkustaa. Melkoinen anger statement. Sehän on suorastaan kosto! Jos isä on joutunut jenkkisarjojen tyylisesti tunnistamaan kuolleet lapsensa niin terve vaan. Etupenkillä matkustanut kuusivuotias on mahtanut olla pikkasen ahdistunut, kun on nähnyt kuinka kovaa äiti ajaa.

Ei voi kuin todeta, että kyllä täytyy ihmisen vinksahtaa melkoiseen epätasapainoon itsensä kanssa, kun tuollaiseen ratkaisuun päätyy. 

Joku aika sitten yksi mutsi oli pakastanut olikosenytsitten kuusi vastasyntynyttä vauvaansa. Uudessa kämpässä kun ei enää ollut tilaa arkkupakastimelle, niin vauvat alkoi sitten haista vähän pahalle kellarin verkkokomerossa. Muistan ehkä väärin, mutta tälle äidille en nähnyt lähetettävän kauhean lämpöisiä ajatuksia Facebookissa.

Entä sitten jokunen vuosi takaperin, kun pari iskää likvidoi omat perheensä. Yksi taisi puukottaa lapsen ja toinen juoksi pihalle lapsen perään ja ampui tämän. Oliko vielä kolmaskin, joka koitti polttaa perheen talon tappojen päätteeksi. Heillekään en muista heruneen ihan kauheasti säälipojoja. Yhden tragedian taustalla ainakin oli raha. Fyrkat oli loppu ja isä oli tullut niin sanotusti järkensä päähän ja näki ainoana mahdollisena keinona päästää koko perhe päiviltä. 

Nyt kysynkin: saavatko lapsensa tappavat isät yhtä paljon ymmärrystä kuin äidit? Iltasanomissa, joka on yhtä kuin taivaan tosi, ihmiset morkkasivat isiä sadistisioiksi, mustasukkaisiksi murhaajiksi ja narsisteiksi. Äidit taas ovat saaneet osakseen huolta, koska selvästi he ovat vain olleet niin kovin väsyneitä. "Mikä yhteiskuntaa vaivaa kun ei nähdä äitien pahoinvointia?" 

Sitä paitsi mies, joka ei ole ensin kantanut toukkaa yhdeksää kuukautta kohdussaan ja sen jälkeen pusertanut pimperostaan toukan vielä pihalle, ei voi yhtään tietää, kuinka rankkaa on olla äiti. 

Miten pitkälle sairausta/masennusta/mielenterveysongelmia pitää ymmärtää? Mitenkä on vaikka pedofiilien tai raiskaajien laita? Keittiöpsykologin logiikallani sanoisin, että varmaan jokin mielenhäiriö heitäkin vaivaa. Ehkä raiskausgeeni? Entäs sitten rattijuopot? Kun rattijuoppo ajaa kävelijän kuoliaaksi, niin tuleeko hänen alkoholismiaan ymmärtää eikä tuomita? Milloin loppuu ihmisen vastuu omasta toiminnastaan ja vastuu siirtyy ilmaan, sairauden piikkiin?

Seuraavaksi eniten mua vituttaa tämä "yhteiskunta" sanan käyttö. Yhteiskunta ei pidä huolta, yhteiskunta ei kanna vastuuta, yhteiskunnan pitäisi estää tällaiset murhenäytelmät. Kuka on se yhteiskunnan edustaja, jonka pitäisi ilmeisesti nähdä jo kadulla kaksi kilometriä vastatuuleen, että ihminen on sekaisin kuin seinäkello ja aikoo pian tehdä jotain peruuttamatonta? Neuvolako? Sosiaalitoimi? Koulu? Työpaikka? Ihan kaikkia yksilöitä ei vain voi pelastaa, se on surullinen totuus ja jos ihminen ei halua apua niin ei sitä hänelle voi pakottaakaan.

Yksilönvapaus on viety pitkälle ja holhousyhteiskuntaa vastustetaan. Silti tämän samaisen yhteiskunnan pitäisi osata noukkia ne mädät omenat (anteeksi nyt vaan) jo kohdusta vissiin. Mitä mahtaisi tapahtua, kun joku neuvolatäti menisi sanomaan raskaana olevalle, röökiä ja viinaa vetävälle äidille että kuule, jos sä et lopeta tota päihteiden käyttöä niin sulle ja erityisesti sun vauvalle ei kunniankukko laula. Äiti kirjoittaisi Iltiksen ja somen täyteen itkuvirttä, jota ihmiset jakaisivat ymmärtämättä kokonaiskuvaa ja jonka jälkeen joku peljästynyt sosiaalitoimen johtaja antaisi vähintään varoituksen neuvolatädille ja ihmiset vinkuisi Facebookissa, että on se nyt kumma kun kaikkeen puututaan ja koitetaan holhota! Yritäpä siinä sitten onnistua ja välittää. 

Kolmanneksi eniten kyrpii tämä viimeaikoina tuulta purjeisiin saanut kasvatusohjeiden jako Facessa. Lasta ei saa laittaa jäähylle (eli eristää, tulee aivovamma), ei saa huutaa, ei saa jättää yksin kotiin kesälomalla, (äidin) ei sovi ottaa viiniä, ei saa antaa purkkiruokaa koska ne on monikansallisten yhtiöiden valmistamia myrkkyjä ja vittu auta armias jos menet tukistamaan! Koko kylä kasvattaa my ass, menehän komentamaan muiden kersoja niin varmana saat vähintään pahaa silmää.

Ihmiset jakelee näitä netistä bongaamiaan ohjeita, joissa joku psykiatri sanoo sitä ja amerikkalainen tutkimus tätä. Sitten toiset ihmiset lukee päivät pääksytysten näitä ohjeita ja potee morkkista, koska olivat just huutaneet lapselleen sen jälkeen, kun jäähy ei tehonnut ja koska lapsi oli heittänyt Bonat (by Nestlé) ja Piltit (by Nestlé) seinään ja viime viikolla tuli nappaistua vähän
niskavilloistakin. Kuka äiti nyt uskaltaa hakea apua väsymykseensä, kun kerran on jo aiheuttanut lapselleen "jäljen aivoihin", niinhän sanottiin naapurin rouvan jakamassa linkissä ja siinä kirjoitti itse psykiatri.

Vaikuttaisi siis siltä, että pirpanoitaan tukistavia vanhempia ei haluta ymmärtää, mutta pirpanansa tappavia vanhempia, äitejä nyt ainakin, halutaan. Mitä helkkaria?

Kun kerran sain itseni viritettyä kunnon kiukkuun niin voisin vielä vähän avautua käsitteestä "suoritusyhteiskunta". Mitä vittua se meinaa? Mitä suorituksia yhteiskunta vaatii ihmisiltä? Muuta ku mielellään vähän verorahoja ja lakien noudattamista. Mä oon saanut yhteiskunnalta ilmaisen 15 vuoden koulutuksen, paljon ilmaista ruokaa ja lääkkeitä sekä hoitoa ja nyt mä istun kotona pyyhkimässä vauvan pyllystä käynyttä bataattisosetta ja tämän herkun mulle kustantaa yhteiskunta. 

Ihmiset vaatii itse itseltään liikoja! Kukaan yhteiskunnantasolla ei ole määrännyt, että siivoa, laihduta 10 kg, rakenna 300 neliön asunto, hanki kaksi autoa (toinen mielellään farmari), järjestä kotiisi Feng Shui, pukeudu Burberryyn, kuskaa kakaroita harrastamaan tyttö tanssia ja poika jääkiekkoa ja hanki itelles niin iso laina, ettet elinikänäs saa sitä maksettua. Suorituksia vaatii ihminen itseltään, ei yhteiskunta.

Vähän munaa ihmiset nyt saatana!

Lopuksi lähetän lämpimimmät osanottoni ja surunvalitteluni kaikille niille ihmisille, joita tämä Nurmeksen onnettomuus kosketti. Sellaista kohtaloa ei soisi yhtään kenellekään, sairaalle tai terveelle. Aamen plottis. 

Hillevi horohiiri ja muita lastenlauluja

Jos mulle ei kelpaa lastenkirjat, niin ei mulle meinaa kelvata lastenlaulutkaan. Tykkään lauleskella Pirkkikselle ja me kuunnellaan päivisin aika paljon musiikkia joko ihan radiosta, Spotifysta tai minun tulkitsemana. 

Mulla on vähäsen vaikeuksia muistaa laulujen sanoja, joten olen Googlen ja Youtuben avulla ottanut oikein asiakseni opetella lauluja uudestaan. Ensimmäisenä kriteerinä lauluja valkatessa on ollut iloisuus sekä aiheessa, että sävelessä. Jeesus, että voi suomalaiset lastenlaulut nimittäin olla masentavia! Mollivoittoisia biisejä suurin osa. Ja ne sanat. Tuu tuu tupakkarulla näin niinku heti alkajaisiksi. What? 

Ei mikään ihme, että joka toinen suomalainen hautoo itsemurhaa, kun lapsena on joutunut niin masentavia lauleloita kuuntelemaan. Ainoa surullinen poikkeus, jonka repertuaarissani sallin, on Päivänsäde ja menninkäinen (Menninkäinenhän saa pakit ja tallustaa yksin!), koska se on vaan liian kaunis laulu dissattavaksi. 

Toinen suosikkini on Magdaleenan laulu. Siinä ei ole mitään surullista! Jos ei reikäisiä sukkia lasketa. Kolmanneksi on nousemassa Raparperin alla, vaikka siinäkin kyllä sammakon koti tuhotaan "hirsi kerrallaan". Onneksi sammakko ei ota itseensä vaan muuttaa viinimarjapensaan alle.

Tänään kuuntelin Saku Sammakkoa. Sen on sanoista päätellen kirjoittanut joku dumpattu mies: Saku saa pakit, koska Hillevi naitetaan Matias Myyrälle, "mutta Hillevi Hiirestä huomataan, että nainen on nainen aina vaan", koska Hillevi otti sittenkin Heikki Hepokatin. Kuulen katkeruutta. 

Suomalaiset on onnistuneet sanoittamaan jopa iloisen kuuloiset laulut masentavasti: Tunnetko Liisukan hei, hän rantaan pyykkiä vei, vaan pyykki kuivunut ei, kun tuuli kaiken sen vei.  Trallallallallalala. Mahtoi Liisukkaa vituttaa. No entä sitten Varpunen jouluaamuna. Varpunen olikin tytön kuollut pikkuveli, nice. Lisäksi se oli jo syönyt kaiken ruokansakin. Lounatuulen laulussakin itketään nälkäisiä lapsia. 

Periaatteesta mä en halua myöskään laulaa surullisen kuuloisia lauluja, vaikka niissä oliskin ok sanat. Pieni tytön tylleröinen, Sininen uni ja Hyvin hiljaa. Toisaalta, kun ajattelen omaa lapsuuttani, niin en varmaan edes ymmärtänyt laulujen olevan mitenkään surullisia tai edes surumielisiä. Mulla oli suuria vaikeuksia käsittää muutenkin joidenkin laulujen sanoja, esim Nils Holgerssonissa kun lauletaan, että "näin lentää pois, auttaa nyt häntä jos vois" niin en tajunnut miten jonkun häntä liittyy mihinkään.

Odotan innolla, että pääsen Pirkkiksen kanssa musiikkileikkikouluun. En kylläkään ole selvittänyt, onko täällä susirajalla edes moista ylellisyyttä... Uskon, että kohta hän jo laulaa kanssani, koska nyt hän osaa jo huutaa MAMMAMMAMMAMMAMMAM. Pienempänä itkiessään hän huusi EIJEIJEIJEIJEI. Mahdoinko silloinkin laulaa hänelle? 

Ängrit

Viihdyn hyvin yksinäni. Tilaisuuden tullen menen mielelläni itsekseni ulos puutarhahommiin kukkamaata kuokkimaan. Kovin usein en omasta rauhasta saa nauttia; siitä pitää huolen naapurin puheripulinvaivaama eskarilainen. Myönnän, että useammin kuin kerran olen piiloutunut haravan taakse tai maastoutunut mättääseen, kun olen nähnyt hänen tepastelevan omalla pihallaan. Useammin kuin sataviisitoista kertaa hän on myös bongannut mut ja pyrähtänyt paikalle rupattelemaan.

No, ei hän paha ole ja aina metsänreunasta tervehtii ja ensin kysyy, että saako tulla. Ei kai siihen voi sanoa että ei, kun en saatana jaksa kuunnella sun juttujas! Ei hän mitään pahojaan keksi, mutta puhuu kuin Ruuneperi. Eikä hänelle tartte varsinaisesti edes vastata mitään, koska hän hoitaa puhumisen ihan itsekseenkin. Aijaa, okei, just ja vai niin riittävät vastaukseksi. Suosikkiaiheensa on Angry Birds pelit. Toisella sijalla puheenaiheissa on ängrien tyypit. Kolmanneksi eniten puhutaan ängrien kentistä ja aseista. 

Poika on kova myös tietämään kaikenlaista. Useimmat hänen lauseistaan alkavat sanoilla "tiiäks mitä, mää tiiän!" Sitten hän myös mielellään kertoo tämän tietämänsä asian, yleensä pyytämättä. 

Pojalla on joskus kaverina samanikäinen tyttö. Kysyin pojalta kerran, että missä tyttö on, että eikö hänestä saisi vähän paremman leikkikaverin kuin minusta. Kuulemma hän viihtyy paremmin minun ja Miehen seurassa, koska tyttö on vähän liian monitahoinen. :) Pienenä nuo ongelmat alkavat. Kerran tyttönen ilmoitti, että hänestä tulee isona katsastaja. Olin vähän ihmeissäni ja kysyin, että miksi ihmeessä katsastaja. Eiku kvatsastaja! R-vikaisen tulkitseminen on joskus hankalaa.

Kyttään välillä ikkunasta kuin pahempikin mökinmummo, kun penskat tuppaavat hyppelemään liian lähellä kukkaistutuksiani. Kakarathan tapaavat temmeltää menemään kuin pullopersesiat katsomatta yhtään mihin astuvat! 

Naapuruston lasten edesottamusten seuraaminen on saanut minut miettimään omaa lapsuuttani. Lähinnä olen taivastellut sitä, kuinka rasittavalta perseilymme on mahtanut naapureista tuntua! Kuningasideoita riitti liiankin kanssa: heitimme soraa Romu-Paavon auton konepellille, söimme omenoita Rusina-Paavon puista ja leikimme piilosta hänen pihavajoissaan, hiippailimme repimässä kukkia (anteeksiantamatonta!!) ja kurkkimassa ikkunoista sisään kesäöinä, kun yövyimme leikkimökissä ja kerran heitimme kolmen naapurin seinään kananmunia. Lisäksi tapanamme oli pyöräillä ympyrää erään talon pihassa, koska sinne oli asennettu asfaltti ja se oli tosi cool. Kiipeilimme myös heidän puupinoissaan tavan takaa. Aivan järkyttävää touhua! Itse kytistelen verhojen raosta, ettei kukaan vaan astu rajakivien yli meidän pihalle... 

Ihmeellisintä on se, etten muista vanhempien tai naapureiden ylipäätään olleen riidoissa keskenään kakaroiden temppujen takia. Nykyään erityisesti äidit tuntuvat ottavan asiakseen kirjoittaa Facebookin täyteen piilovittuilua naapureille syystä jos toisestakin. Pata kattilaa soimaa, enhän minäkään ole naapurin rouvalle sanonut, etten jaksaisi kuunnella sun poikasi loputonta lätinää, vaan avaudun siitä blogiin! 

Eilen poika kysyi ystävällisesti, mitä Pirkkikselle kuuluu. Kerroin, että kiitos hyvää, hän on just päiväunilla. Siihen hän tokaisi, että sitten kun sun poika kasvaa isommaksi niin sekin voi pelata ängrejä. :)