Niin siitä sokerilakosta. Voi veljet. Dokumenttiprojektissa oli jokunen maanantai sitten aiheena sokeribisnes ja sokerin haitat terveydelle. Eihän se tietenkään mikään uusi tai yllättävä asia ollut, mutta kun joku asia tuodaan ihan iholle, niin silmät aukeavat taas eri tavalla. Vähän niinku että tietää, että kokiksessa sokeria, mutta sitten kun ne sokeripalat kasataan pyramidiksi, niin alkaa vähän enempi ahdistaa. Lähtee ne hattaranvaaleanpunaiset lasit roskiin ja tilalle asetellaan ne selluliitin harmaat rillut.
Meillä on suvussa kakkostyypin diabetesta ja näillä elämäntavoilla LUE sokerin ahmimisella olen kulkemassa erittäin kovaa vauhtia sitä samaa kaltevaa mutkaa pitkin suoraan insuliinikynäkauppaan. Mä sitten sain sitä dokkaria seuratessani idean vähän niin kuin etukäteisuudenvuodenlupauksena jättäytyä sokerilakkoon!
Ja jotta mun lakko olisi kestävämpi, päätin tukeutua ryhmäpaineeseen. Laitoin Faceen päivityksen, jossa uhosin olla niin monta päivää sokeripannassa, kuin mitä päivitys saa tykkäyksiä. Ja ne kusipäät, joita kavereikseni Facessa kutsun, tykkäsivät. Ja tykkäsivätkin sitten 147 kertaa. Shit goddamnit. En osaa laskea mihin kuuhun toi yltää, mutta varmuudella ainakin mun synttärit, joulu ja UV ovat pilalla. Mahdollisesti myös pääsiäinen.
Eikä mitä, mun lakko on sujunut hei hemmetin hyvin! Täytyy sanoa, että olen aika ylpeä selkärangastani koverretusta itsekurista. Olen pystynyt torjumaan tarjotut herkut ja jättänyt ottamatta, vaikka muut ovat syöneet makeita tarjoiluja. Ja jo YLI kahden (2) viikon ajan!! Mielenvikaista.
Ehkä mun pitäisi kuitenkin muuttaa toi sokerilakkoni nimitys herkkulakkoon. Tai sitten kohtuullisuusprojektiksi. Olen kuitenkin syönyt vähän jugurttia ja kyllä meidän (Miehen) tekemässä puolukkamehussakin varmasti sokeria oli. Mutta pääasia on, että en ole ördännyt, kuten aikaisemmin. Mä pystyn täysin ongelmitta syömään kerralla kokonaisen keksipaketin. Ei tunnu missään. Tai kaksi piispamunkkia kerralla. Varmaan menis kolmaskin.
Mun yksi sukulaisrouva kerran jutteli miehestään, että kun se syö suklaalevynkin niin nopeasti. Että miksei voi vain ottaa yhtä, kahta palaa, ja sitten pari palaa taas seuraavalla viikolla. Olin ihan että vittu pelleiletkö? Ei hän pelleillyt. Seuraavalla viikolla? Silloin on menossa jo ihan eri levykin.
Eilen oltiin Miehen kanssa Naantalissa Kalatrapissa syömässä. Ruuan jälkeen tilasin jälkiruokaa. Annokseni nimi oli Suklaapaletti. Se sisälsi valkosuklaaseen upotetun mansikan, chilisuklaamoussen, suklaapannacotan ja kahta eri suklaapiirakkaa. Siinä saattoi olla ihan inan verran sokeria kyllä. Mutta olin tämän herkuttelun ansainnut upealla arkisokerittomuudellani! Huomenna taas uuteen nousuun.
Muutama tuote, jotka eivät ole Vältä-listallani:
Cappucino
Viini
Kotitekoinen mehu
Miehen tekemät smoothiet. Ja rahkat.
Noin siinä ne oli. Siideriä en ole juonut!
Ravintolassa oli pienenpieni vauva. Se rassukka rääkyi sellaista vastasyntyneen avutonta itkua. Verhojen välistä katsoin, kun ilmeisesti vauvan isoisä koitti saada pienokaista ulkona rauhoittumaan. Hän vihelteli vauvalle ja heilutti sitä vauhdikkaasti käsivarsillaan. Se ei auttanut mitään ja sähisin Miehelle, että miksei vaari tajua ottaa vauvaa kunnolla syliin turvaan, ei kai se nyt saatana mistään vislaamisesta perusta! Huuto kuului ravintolaan sisälle asti ja oman, kotiin mumman kanssa jätetyn vauvani sijaan ajatukset olivat koko ajan tässä ravintolan vauvassa. Vauva ku vauva, ikinä ei näköjään rauhaa saa.
Siis se otti niin sielusta se huuto. Mun teki ihan hirveästi mieli mennä ulos ja kysyä, että voinko mä ottaa sen vauvan syliin. Anna se tänne!! Totesin Miehelle, että me suomalaiset ollaan liian häveliäitä ja rajoittuneita, entä jos vaari vaikka haluaisi, että joku menisi auttamaan! Että jos ne vaikka haluaisi, että minä imetän sitä vauvaa! Mies pyöritteli silmiään ja kaatoi lasiinsa lisää kaljaa. Mitäs sä meinaisit, jos joku tulisi ja ottaisi sulta Pirkkiksen, kun et saisi sitä heti hiljaiseksi? Meinaisin, että nyt sä kuolet.
En tosiaankaan tiedä, miten jotkut vanhemmat pärjäävät/jaksavat/kestävät/elävät vaikkapa koliikkivauvan kanssa, joka huutaa kuukausitolkulla, eikä mikään suorittamasi sirkustemppu auta. Itse kärsin tosi kovaa kuunnellessani vieraan vauvan huutoa puoli tuntia.
Lopulta itku lakkasi ja kun tulin vessasta näin, että vauva oli äitinsä rinnalla ja rauha oli taas maassa. Tokaisin vain että jaaha, nyt teidän pikkuinen on tainnut rauhoittua ja kysyin hänen ikäänsä. Kuulemma vauva oli vasta kuukauden. Teki mieli jäädä siihen tekemään tikusta asiaa ja juttelemaan, mutta kun perhe ei vastannut innokkaaseen small talkiini yhtäläisellä innolla, katsoin parhaaksi suksia sitten vittuun.
Olenko joskus maininnut, että mun jutuissa ei varsinaisesti ole minkäänlaista punaista lankaa? Pelkkää ajatuksen virtaa. Mä näköjään kirjoitan ihan just mitä sylki suuhun tuo. Tai lähinnä mitä aivot ajatuksia luo.
