Nannahiirulit

Lauantai on Pirkkiksen karkkipäivä. Sanomattakin siis selvää, että se on viikon paras päivä. Sitä odotellaan jo kuluvan lauantain iltana, kun mennään nukkumaan ja välillä itku silmässä. Tästä motivoituneena hän tuntee viikonpäivät ja osaa kyllä laskea, kuinka surullisen monta päivää seuraavaan karkkiannokseen on. "Minä tykkään kaikesta makeasta niiiiiiiiin kovin, olen oikea nannahiiruli!" On huomattu. Varmaan saanut addiktion jo äidinmaidosta. 

Vauvan syntymän jälkeen me ollaan kyllä vähän löysäilty, jos Pirkkis on saanut vierailta namia isosiskonlahjaksi. Silloin me ollaan avattu tuliainen ja maisteltu vähän. "Syödään sit nannapäivänä loput, eiks vaan" kannustaa vuoden mutsi lastansa kärsivällisyyteen ja malttiin. Noin 99% niistä karkeista on päätynyt mun suuhun. No eihän pieni lapsi voisi niin paljon herkkuja syödäkään, eli ajattelen tässä vain hänen parastaan. Eikä hän edes muista niitä kaikkia tuliaisia! 

Paitsi kerran muisti. Kummisetänsä oli tuonut heijastimen ja tukkakoristeita. Ja geishapatukan. Nannapäivänä keskustelu kuului seuraavanlaisesti:

Pirkkis: Saisinko sen suklaan?

Minä: Jaa minkä suklaan?

Pirkkis: Sen jonka J&H toi minulle!

Minä: Jaaaaaaa seeeeeen suklaan... juu odotahan... äiti katsoo missä se voisi olla... hmmm... menepäs tuonne olkkariin niin äiti laittaa sulle kippoon niitä nameja.

Geisha oli lakannut olemasta jo aika päiviä sitten, mutta onneksi kaapissa oli pahoja kahvikonvehteja, joista mä en välitä, mutta jotka maistuvat lapselle. Pirkkis tuli siihen vielä pyörimään, mutta lähetin hänet matkoihinsa, jos vaikka olisi sattunut niin hassusti, että hän olisi muistanut, minkä värisessä kääreessä alkuperäinen tuliainen oli! Kuorin sitten muina naisina niitä konvehteja purnukkaan ja lisäsin vähän muutakin karkkia sekaan ja sinne upposi taas yksi pikkuinen suht viaton valkoinen valhe ja kaikki olivat jälleen iloisia. 

    Äiti ei kyllä nyt yhtään muista nähneensä mitään suklaita!

Sitä niittää mitä kylvää

Oltiin lähdössä illalla naapureiden luo saunomaan. Pirkkis kompuroi oven edessä töröttäneisiin vauvanvaunuihin ja ilmoitti mielipiteensä typeristä vaunuista lausumalla no voi vittu. Olin repeämäisilläni nauruun (koska on tosi tosi hauskaa että kolmevuotias kiroilee!!), mutta sain pidettyä mölyt mahassani ja tyydyin irvistämään Miehelle. Koitin sitten seivata tilannetta (virhe) ja kysyin, että mikäs sulta tippu. Tähän terävä lapseni vastasi, että ei minulta mikään tippunut, sanoin että voi vittu. Että jos jäi epäselväksi...

Mä olen kuvitellut eläväni seesteistä ja rauhallista vaihetta, mutta tenavaan tarttuneesta kielenkäytöstä päätellen näin ei ole. Eilen hän koitti vetää kenkiään ison vaatekassin alta ja kun painava kassi ei suostunut liikahtamaan, huusi lapsonen sille että voi vitun kassi. Huh huh. 

Saunareissulta palattuamme istuin eteisen lattialla ja katselin kantokopastaan killittävää kuopustamme. Hän näytti aivan Mieheltä, aivan kuten Pirkkiskin pienenä. Sairaalassa vauva näytti ihan itseltään, mutta nyt hän on saanut yhä enemmän Miehen piirteitä. Harmittaa. Kutsuin Miehen katsomaan vauvaa; hänellehän se on kuin peiliin katsoisi. 

Valittelin, miksi kumpikaan lapsista ei ole yhtään minun näköiseni. Ovatko omat piirteeni niin mitättömiä, ettei minulta periydy mitään? 

- No äläs nyt, justhan Pirkkiskin sanoi voi vittu! 

Jumalauta.