Sitä niittää mitä kylvää

Oltiin lähdössä illalla naapureiden luo saunomaan. Pirkkis kompuroi oven edessä töröttäneisiin vauvanvaunuihin ja ilmoitti mielipiteensä typeristä vaunuista lausumalla no voi vittu. Olin repeämäisilläni nauruun (koska on tosi tosi hauskaa että kolmevuotias kiroilee!!), mutta sain pidettyä mölyt mahassani ja tyydyin irvistämään Miehelle. Koitin sitten seivata tilannetta (virhe) ja kysyin, että mikäs sulta tippu. Tähän terävä lapseni vastasi, että ei minulta mikään tippunut, sanoin että voi vittu. Että jos jäi epäselväksi...

Mä olen kuvitellut eläväni seesteistä ja rauhallista vaihetta, mutta tenavaan tarttuneesta kielenkäytöstä päätellen näin ei ole. Eilen hän koitti vetää kenkiään ison vaatekassin alta ja kun painava kassi ei suostunut liikahtamaan, huusi lapsonen sille että voi vitun kassi. Huh huh. 

Saunareissulta palattuamme istuin eteisen lattialla ja katselin kantokopastaan killittävää kuopustamme. Hän näytti aivan Mieheltä, aivan kuten Pirkkiskin pienenä. Sairaalassa vauva näytti ihan itseltään, mutta nyt hän on saanut yhä enemmän Miehen piirteitä. Harmittaa. Kutsuin Miehen katsomaan vauvaa; hänellehän se on kuin peiliin katsoisi. 

Valittelin, miksi kumpikaan lapsista ei ole yhtään minun näköiseni. Ovatko omat piirteeni niin mitättömiä, ettei minulta periydy mitään? 

- No äläs nyt, justhan Pirkkiskin sanoi voi vittu! 

Jumalauta.