Nimi hallussa

Rääkylin ristiäisiä juhlittiin sunnuntaina. Hänet kastettiin seurakunnan jäseneksi kuten siskonsakin aikonaan, tapakristittyjä kun olemme. Kyllähän se Jeesus ja armo ja minä uskon Jumalaan isään kaikkivaltiaaseen taas vähän korvaan särähti, mutta itse kun olimme tämän valinnan tehneet niin turha siitä oli nokkaa koputtaa.

Papin pyysin Nousiaisista. Ihastuin aikoinaan kummityttöni kastepappiin ja pyysin hänet meillekin! Mahtava tyyppi! Nuorehko mies ja niin luonteva ja iloinen. Aivan tuntui, kuin ristiäispäivä olisi hänenkin elämänsä paras päivä. Saapuessaan hän pahoitteli, jos vaikutti vähän koomaiselta, koska oli juuri saapunut joltain nuorten viikonloppuleiriltä. Tuumasin, että kuule me ollaan oltu koomassa nyt pari kuukautta, että eipä paljon haittaa. 

Hän piti kuitenkin oikein onnistuneen puheen ja säesti kitaralla virsiä. Todella kauniisti hän myös puhui kummiudesta. Tiedossaan kun oli, että kaksi kolmesta kummista eivät kuulu kirkkoon. Hän puhui ystävyydestä, tukemisesta ja vanhempien rinnalla olemisesta. Kummeiksi valittiin Miehen ja minun yhteinen ystävä, Miehen velipuoli ja vielä Miehen kummityttö. Mullakin olisi vielä ollut hyviä ystäviä jäljellä kummin rooliin, mutta ajattelin, että he ovat elämässämme muutenkin. No, katsotaan sitten kolmannen kohdalla. !!???

Olin tehnyt kummeille omat kummitodistukset, tai oikeammin kummikirjeet. Hain netistä ideoita ja loput keksin itse. Ideana siis oli, että teksti olisi ikään kuin kirje Rääkyliltä kummeilleen. Niistä tuli aika hienoja vaikka itse sanonkin! Sain kuin sainkin vieraat kyynelehtimään. Olin myös tilannut kukkakaupasta kauniit kimput kastepöytään teettänyt/askarrellut vieraille tarkoitetut, vauvan kuvalla ja uudella nimellä varustetut karkkipussit, jotka Pirkkiksen oli määrä jakaa kaikille virallisen osuuden jälkeen. Alkumaljana tarjoilimme pinkkiä kuoharia. Rakastan yksityiskohtia ja hienostelua, jos on vielä jäänyt epäselväksi.

Vieraita oli vähän päälle 20 henkeä. Mummit ja kummit niin sanotusti, sekä muutama muu läheinen. Mies pyöritteli lihapullia ja paistoi pekonipaprikapiirakan. Äiti ja mummi leipoivat myös suolaisia piirakoita ja anoppi toi salaatteja. Itse olin kakkumaestro. Mä olen tehnyt itse kaikki kakut nyt sitten viisiin juhliin, joita meidän perhe on juhlinut, eli Pirkkiksen ristiäis- ja synttärikakut ja nyt Rääkylin kakku. Täytyypi kehaista itseäni, että olen aika taitava! Ihan kylmiltäni vetäisin tämänkin kaakun harjoittelematta kertaakaan! Se oli mansikkasitruunarahkavalkosuklaakakku! Olipas se hyvää ja melkoisen makeaa, mutta eihän kakun suolainen kuulu ollakaan... Paras kehaisu oli utelu, mistä olin kakun tilannut!

Jos on taitoa niin sitä on turha piilotella. 

Kakku oli niin houkuttelevan näköinen, että kummipoikani kävi neljä kertaa kysymässä, joko saa aloittaa! No hei voiko syyttää?

Rääkyli heräsi päiväuniltaan juuri sopivasti puoli kolmen maissa, eli ehdimme hyvin syöttää hänet ja pukea juhlatamineisiin. Kun seremonia alkoi noin 10 yli kolme, oli päivänsankari valmis laulamaan mukana virressä. Juhlakansan piti nostaa volyymiä, jotta Jumalan kämmenellä olisi kuulunut vauvan huudon yli. Hänellä on jonkin verran vatsavaivoja ja pukukin pisti hiostamaan, eli vähemmästäkin vituttaa pientä ihmistä. 

Pirkkis-parka oli aika kovassa nuhassa ja kuumettakin oli ollut, mutta hienosti hänkin jaksoi bilettää.  Auliisti hän lupasi myös avata kaikki lahjat Rääkylin puolesta! Hyvä kun ehdimme yhtä lahjaa ihastella, kun jo toista pakettia revittiin auki. Rääkyli sai lahjaksi rahaa (Mies takavarikoi ne heti, hän on omavaltaisesti nimittänyt itsensä joksikin saatanan kirstunvartijaksi tässä huushollissa!), Paapii Designin lahjakortin, vauvakirjan, kaksi kaunista riipusta, korurasian, satukokoelman, rasian hiuskiehkuralle ja hampaalle, tyynyn, itse tehdyt villahaalarit ja -sukat sekä Arabian muumilautasen ja -mukin. Toivottavasti en unohtanut mitään, ettei kenenkään tartte katkaista välejä... Meiltä hän ei saanut mitään. Ei saanut kyllä Pirkkiskään aikoinaan, että eipä siinä. No he saa hyvän kodin ja suhtkoht normaalit porukat, sietää olla kiitollinen!

Ostin Pirkkikselle lahjaksi 30 euron jättipehmo My Little Ponyn, jottei hänelle tulisi pahaa mieltä, kun vain pikkusisko saa lahjoja. Tosin hän on kyllä melko ymmärtäväinen sen suhteen, että aina ei saa kaikkea. Hän sai kuitenkin niin monta isosiskon lahjaa, että olisi pitänyt itse säästää nekin rahat! Voikohan sen ponin vielä palauttaa. 

Kaikki yhteiskuvat jäivät ottamatta Rääkylin huonon tuulen vuoksi ja karkkipussit unohtuivat kaappiin, mutta muuten kaikki järjestelyt onnistuivat oikeinkin kivasti. Tarjoiluista tykättiin, lahjat olivat hienoja ja oli mukava seurustella vieraiden kanssa. Toinen pummitäti jäi yökylään ja kuoharimaljoja nostellessamme innostuimme vielä ostamaan liput Antti Tuiskun huhtikuiselle keikalle Turkuun. Ei paha päivä laisinkaan!

Tässä muuten vielä taidonnäytteeni Pirkkiksen 2- ja 3-vuotiskakuista! Miten mä olen niistäkään juhlista saanut aikaiseksi kirjoittaa mitään... 

Muumikakku coming right up! Jossain kohtaa tuli mieleen, että olis ne muumit varmaan voinut valkosuklaastakin tehdä. Nuo sormet oli muuten tosi helppo ja miellyttävä saada muotista irti. Yhtään ei mennyt pilalle. 

Muumimansikkasuklaakakku 2-vuotispäivänä.

Vihreä bussikakku 3-v sankarin toiveiden mukaisesti. Skilssii löytyy! Mitä äiti ei osaa, sitä ei tarvita. 

This october's gonna hurt like a motherfucker

Kyllä osaa olla ihmeellistä ja hienoa tämä elämä välillä! Aika useastikin itse asiassa. Tämä raskaus meni vain neljä päivää yli, mikä oli ihan positiivinen asia. Pirkkis antoi odotuttaa itseään kaksi ja puoli viikkoa. Negatiivinen asia. Sittenhän hän sai veitsen avustuksella lähtöpassit kylpy-yksiöstään.

Nyt seuraa pienen romaanin pituinen tarina siitä, kuinka kolmesta tuli neljä. Varoitus: Sisältää detskuja synnytyksestä ja saattaa kauhistuttaa herkkämielisiä!

Menimme Miehen kanssa Tyksiin lääkärintarkastukseen torstaina. Laskettu aika oli lauantaina. Vauva arvioitiin siskonsa tavoin isoksi, 3,9-kiloiseksi jo kaksi viikkoa ennen laskettua aikaa. Olin reippain mielin liikenteessä, mutta kun empaattinen lääkäri kyseli, mitä toivomuksia minulla itselläni olisi synnytykseen liittyen, kyynelkanavat aukesivat hanan lailla ja pillitin kertoessani kolmen vuoden takaisesta stressistä, kun ramppasimme edestakaisin kodin ja sairaalan väliä, koska synnytystä ei vain saatu käynnistettyä. Pirkkis syntyi tasan kuukauden päästä ensimmäisestä käynnistysyrityksestä! Ei mulla mitään toivomuksia ollut, muuta kuin että jos saisi sohvalllansa maata ja syödä juustonaksuja ja juoda kokista ja vauva vain tulisi jostain. 

Tokeentusin siitä sitten nopsaan mukavan lääkärin ja kätilön tsemppaamana, ja he olivat yhteydessä kokeneempaan lääkäriin sillä välin, kun me istuimme käyrällä kuuntelemassa vauvan sykettä. Se on aina miellyttävä ääni ja tällä kertaa myös nauhoitin sitä puhelimella! 

Lääkäri tuli pian takaisin ehdotuksineen: jäisin jo siltä istumalta sairaalaan ja käynnistys aloitettaisiin heti! Pyörittelin silmiäni: sairaalakassit (sekä omani että vauvan) olivat pakkaamatta, enkä ollut kertonut Pirkkikselle, että nyt äiti jäisi sairaalaan, vaikka oli siitä ollut puhetta toki aiemmin. Suurin ongelma oli kuitenkin se, että mä en ollut käynyt kampaajalla!! Pian selvisi, että osasto oli aivan täynnä, eikä mulle olisi löytynyt paikkaa, eli kaikki tuleva äksöni siirrettiin seuraavaan maanantaihin. Mies lähti töihin ja minä menin kaupasta ostamaan suklaata, nousin bussiin ja soitin kampaajalleni. 

Maanantaiaamuna krapula ja vapina. No ei, vaan täystohina ja hillitöntä tehokkuutta. Olin viikonloppuna pakannut omani ja vauvan sairaalakassin valmiiksi. Tässäkin muuten huomaa eron ekan ja toisen lapsen välillä - Pirkkistä odottaessa kaikki kimpsut ja kampsut olivat odottamassa valmiina kaksi kuukautta ennen laskettua aikaa ja vauvaa odotti oma sisustettu huone. Nyt en ollut edes vaippoja ostanut etukäteen ja vauvanhoitohuone on rakennettu sähkökaappiin...

Vein Pirkkiksen päiväkotiin kasiksi, halattiin ja muistutin, että iskä hakee hänet, koska äiti menee nyt pariksi päiväksi sairaalaan vauvaa hakemaan. Sitten hurautin Tokmannin kautta ostamaan iPadiin kuulokkeita ja luoja paratkoon ne tulivat tarpeeseen kuunnellessani huonekavereiden voihkimista... 

Ja sitten kampaajalle! Minä en takkutukkaisena synnytä. Olin käynyt ripsihuollossakin, eli pää oli ainakin ulkopuolelta valmis kohtaamaan tulevan koettelemuksen. Mulle tuli hyvä mieli siitä, että olin saanut valmistautua synnytykseen edes tällä tavoin. Pirkkistä ulkoistettaessa mulla ei ollut osaa eikä arpaa mihinkään tapahtumaan, kun edes lääkärit eivät saaneet lasta ulos, kunnes sitten suunnitellussa leikkauksessa. Sairaalaan ja kotiin ja takaisin sairaalaan ja takaisin kotiin. Se oli niin raskasta, että halusin hemmotella itseäni kivalla (ja käytännöllisellä!) lettikampauksella! "Tähän mä ainakin pystyn vaikuttamaan." Kätilö kehui mun tukkaa ja vitsailin hänelle, etten usko tarvitsevani mitään kivunlievitystä kerta mulla on näin hieno pää. 

     Tadaa! Ei hiosta karvat niskassa vaikka kuinka ähkis! 

Huoneessani asettelin tavarat kaappiin ja rakensin sänkyyn itselleni pienen pesän: oma tyyny of koos, pädi ja puhelin, sisustuslehti ja keksejä, paljon keksejä. Sitten lääkäriä moikkaamaan! Ja miten miellyttävä lääkäri hän olikaan! Vähän vanhempi nainen, rauhallinen ja lempeä, niin ihana, että olisin halunnut adoptoitua hänen lapsekseen. Hänellä oli kaksi naiskandia mukana, ja porukalla he sitten härkkivät ja sorkkisivat sen verran, kuin tarpeelliseksi katsoivat. 

Lääkäri ehdotti, että aloitetaan heti ballongeilla. Jos joku on nevahööd ballongeista, niin voin antaa pikakurssin: ne ovat kumipalloja, jotka ujutetaan pimperoon ja sitten ne täytetään vedellä reilun mandariinin kokoiseksi. Ne toimivat vauvan pään tavoin "ärsyttäen" kohdunkaulaa ja tarkoituksena on saada aikaan supistuksia, jotka puolestaan lyhentävät ja pehmentävät synnytyskanavaa. Tai jotain semmoista.

Kaikki ehdotukset oli mulle fine, koska ei mulla ollut esittää parempaakaan ideaa. Kauhistutti vain hiukan, koska aluksi oli ollut puhetta, että aloitetaan lääkkeillä, joista viime kerralla ei juuri ollut mitään hyötyä ja siksi olinkin nyt lähettänyt Miehen töihin. Ballongit sen sijaan aiheuttivat Pirkkiksen kanssa sen, että yrjösin kuusi kertaa ja sain kyllä kaameita supistuksia, joista ei kuitenkaan ollut synnytyksen edistymisen kannalta mitään hyötyä. Pyysinkin heti lekurilta oksennuspussia, koska viimeksi tosiaan pitkä sylki lensi välittömästi. Nyt ei tapahtunut mitään! Joitain supistuksia kyllä tuli ja sain muutamaan otteeseen ihan kunnolla hengitellä, mutta kertaakaan ei tullut huono olo. Ihmeellisiä juttuja. 

Hengailin sitten sen ekan vuorokauden ma-ti niin sanotusti pallurat pillurassa. Vauvan kummitäti kävi mua moikkaamassa, luin sisustuslehteni ja katsoin sarjoja Yle areenasta, kävin käyrällä sydänääniä kuuntelemassa ja söin keksejä, eli aika leppoisaa touhua. Tiistaiaamuna lääkäri totesi, ettei ballongeilla ollut saatu aikaan haluttua edistystä, ja ne otettiin pois ja siirryttiin popsimaan pillereitä. 

Tällä kertaa toimenpiteessä oli mukana kaksi mieskandia. Ei se mua haitannut, kyllähän niiden pitää oppia. He vaikuttivat olevan otteissaan varovaisempia, kuin ne edellisen päivän naiskandit. Ehkä se johtui siitä, että naiset ovat kyllä käyneet itse gynellä koukittavana ja tietävät, ettei se nyt niin kamalaa ole, mutta miehillä ei ole hajuakaan, miltä tuntuu, kun käsiä ja metallia ja what not työnnetään ihmisen sisälle. Vaikka onhan se aika hardcorea kuitenkin, kun vieraat ihmiset sorkkivat sun sisälmyksiä! 

Kun niitä palloja alettiin vetää ulos, niin mua alkoi ihan sikana pierettää! Jännitin itseni lankuksi ja koitin kaikin voimin pidätellä pörinää. Lääkäri huomasi tämän, ja kysyi huolissaan, että sattuuko muhun. Vastasin rehellisesti, että ei satu vaan pierettää vimmatusti. Eeeeei se mitään haittaa, se on ihan NORMAALIA! Vastasin, että ei se kyllä ole mulle normaalia pieraista tuntematonta 25-v miestä naamaan. Eikä kyllä tutunkaan naamaan sen puolen. Kaasu pysyi sisällä ja siitäkin nöyryytyksestä päästiin. 

Sitten alkoi cytotecin syöminen ja uusi odottelu. Työkaveri kävi moikkaamassa, muuten päivä sujui samalla kaavalla kuin maanantai. 

Pitää muuten ihmetellä, miten eri lailla odottavat/synnyttävät naiset käyttäytyvät siinä odotustilanteessa ennen synnytystä! Ensimmäisellä huonekaverillani oli jo suht kovia supistuksia minun saapuessani huoneeseen. Hän jutusteli kanssani jonkin verran, mutta keskittyi lähinnä puhalteluun ja kipeän kuuloisten supistusten kohtaamiseen. Kuitenkin hän sinä aikana puhui paljon puhelimessa! Hän lörpötteli niitä näitä, kertoi supistuksista ja kaikesta sairaalassa kokemastaan - ja sitten vaan sanoi, että odota hetki ja puhisi supistuksen toisensa jälkeen samalla, kun luurin toisessa päässä odotteli (ja kuunteli!) joku tuttu. Ei olisi tullut itselleni pieneen mieleenkään siinä kohtaa jutskailla puhelimessa ja antaa jonkun kuulla mun tuskaani. Muutenkin olin erikseen kieltänyt ihmisiä ensinnäkin soittamasta ja muutenkaan kyselemästä mitään; kyllä mä sitten itse kerron! Mä olen vähän kuin kissa, joka menee piiloon kuolemaan. Ei tartte auttaa ja välittää, saatana. 

Yksi äiti siinä supistushuohotusten tauoilla pyysi jotain pariskuntaa kummiksi. Mahtoi olla liikuttavaa osallistua tulevana kummina vauvan syntymään puhelimen välityksellä... Christ. Sit kun alkoi olla liian tuskaisaa niin äijänsä selosti tapahtumia. Jos Mies olisi siinä kohtaa erehtynyt edes kaivamaan puhelimen taskustaan saati selostamaan, että kyllä se tuossa vääntelehtii ja hikoilee, niin olisin survonnut sen luurin hänen hanuriinsa. 

Tosi paljon erilaisia kohtaloita äideillä muutenkin oli, sen verran kun päiväsalissa juteltiin. Itse olin tullut käynnistykseen vauvan suuren koon takia, yksi odotti identtisiä kaksosia viikolla 12 ja oli sairaalassa kovan verenpaineen takia,  yksi oli vasta viikolla 10 mutta kärsi niin pahasta pahoinvoinnista, että oli joutunut osastolle tiputukseen. Yhdeltä huonekaverilta (joo, niitä tuli ja meni...) kysyin, että onko tämä sun eka vauva, johon hän vastasi, että ei kun viides, muut lapset on jo aikuisia ja lapsenlapsiakin löytyy. Pikku iltatähti siis tulossa. 

Tiistai-illalla kätilö totesi, että hän ei kyllä anna enää neljättä lääkeannosta, että saisin nukkua yöni rauhassa. Supistelua oli kuitenkin jo sen verran. Olin vähän pettynyt, koska ajattelin, että taas tätä saakelin taukoa ja odottelua sitten jatkuu. Maanantain ja tiistain välisenä yönä olin saanut nukuttua vain kolmisen tuntia yhtä soittoa, koska heräilin vähän väliä omiin maltillisiin supistuksiin ja naapuripetien kaksi emäntää olivat jo niin pitkällä, että heidän puhinansa ja ramppaamisensa häiritsivät unta korvatulpista huolimatta. 

Yhdeltätoista kävin nukkumaan. Jo kahdeltatoista heräsin melko koviin supistuksiin ja vauvan villeihin potkuihin. Nousin ylös ja menin kansliaan kysymään hoitsulta, josko pääsisin käyrälle. Tuntui, että vauva riekkui niin maan perkeleesti, että olisi hyvä katsoa sen vointia. Sieltä mä en sitten enää omaan sänkyyni palannutkaan. Supistukset voimistuivat niin koviksi, että sehän meni aivan huutamiseksi koko homma! Käyrähuoneessa oli toinenkin äiti, joka seisoskeli huokaillen ja sanoi yökölle, että hän taitaa nyt soittaa miehelleen, kun kivut ovat näin kovat. Teki mieli repäistä se meidän välinen verho syrjään ja karjua, että vitut sua mihinkään satu jos pystyt seisomaan, katso mua saatana! Koska kipujahan kannattaa vertailla ja synnytys on kilpailu.

Että terkut vaan Aihisen Kapelle, että jos naisen fysiikka kestää synnytyksen, niin kyllä se varmaan huippukokin uran "rajuudenkin" kestää. 

No niin jatkuu. Ihana Saara-yöhoitaja istui mun seurana tarkkailemassa mun vointia ja jossain kohtaa hän sanoi, että nyt pitäisi lääkärin tutkia tilannetta tarkemmin. Nousin ylös ja onneksi ehdin vessaan ennen kuin oksennus tuli. Olin kyllä todella hämmästynyt siitä, että tosiaan oksensin vain yhden kerran koko rundin aikana, koska yleensä mä reagoin mahalla kaikkeen. Jos en yrjöllä niin vähintään pierulla. Lääkärintutkimuksesta en muista mitään. Palasin kuitenkin käyrälle ja kolmelta aamulla yökkö sanoi, että nyt mut on pakko lähettää synnytyssaliin, koska vauvan sykkeet laskee supistusten aikana niin alas, että hänen päähänsä on saatava antura mittaamaan vointia tarkemmin. Toinen yökkö pakkasi mun kamat ja sitten lähdettiin pyörätuolilla kohti uusia osastoja. 

Synnytyssaliin päästyäni sain soitettua Miehen paikalle. Kello oli siinä kohtaa jotain 04 paikkeilla. Hän puolestaan hälyytti mun äidin Pirkkiksen hoitajaksi. Äidillä oli keskiviikkona tietenkin työpäivä, ja anoppi puolestaan saapui aamulla seuraneidiksi, jotta äiti ehtisi töihin. Mahtoi lapsi olla aamulla ihmeissään, kun iskä oli kadonnut ja tilalla oli mumma! 

Salissa mä olin jo tosi huonona. Se kipu oli niin jäätävää, että mä vaan koitin pysyä hengissä. Supistukset ei tauonneet lainkaan, ja jossain vaiheessa mä kuulin, kun kätilö puhui kännykkään ja pyysi valmistelemaan jotain, että nyt on kiire. Nonni, olin varma, että joudun hätäsektioon, että nämä kivutkin on olleet ihan turhia, kun kuitenkin taas leikataan. Kätilö tuli sitten mun luo, otti olkapäästä kiinni ja sanoi, että kuule, mun oli ihan pakko nyt tehdä päätös sun puolesta ja mä tilasin sulle epiduraalipuudutuksen, koska sun supistukset on liian kovia vauvalle ja ne pitää saada heti loppumaan. 

Halleluuja! Mä olin ihan että Jumalalle kiitos, että joku ymmärsi sen tilata! Mulla oli pää aivan jäässä ja kaikki energiat meni hengissä selviytymiseen. Ei mulle ollut ehtinyt tulla mieleen, että tähän voisi jotain apujakin saada tässä kohtaa. Ja että kätilö vielä pahoitteli, vaikka vauvan hyvinvointi oli kyseessä! Kertoo aika paljon siitä, miten tarkkoja ja vaativia äidit voi olla synnytykseen liittyen, kun halutaan olla luomua ja kuunnella valaanlaulua ja olla aktiivisia. No, ei siinä mitään väärää ole, sekin tuppaa vaan menemään yli jos kerran kätilön on kolme kertaa pahoiteltava päätöstään tilata kivunlievitys ilman lupaa. 

Kohta paikalle saapuikin anestesialääkäri Markku the dickhead. Hän oli henkilökunnasta sen reissun aikana ainoa, jota teki mieli potkia. Päähän. Hän esitteli kyllä itsensä ovella, mutta ei tullut kasvopuolelle lainkaan tervehtimään vaan pysytteli mun selän takana koko ajan. Hänelle tilanne oli tosiaan just another day at the office; hän höpötteli omia juttujaan anestesiahoitajalle ja jutteli niitä näitä, kuin hän olisi ollut Hesen ranskalaisia paistamassa. " Kuuntele, niisk niisk, huomaaksä miten mun nenä menee täällä ihan tukkoon, niisk", hän sanoi hoitajalle. Ajattelin, että kohta sun nokka menee vielä pahemmin tukkoon kun survon mun jalan sinne. "Kato, hehe, en ihan osunut, mulla on tapana heitellä näitä paperitolloja roskikseen ihan ku koripallopelissä", hän kertoili heittäessään ilmeisesti sitä saatanan paperia roskiin. Häneltä oli todella jäänyt kiinnostuskiikarit kotiin. Vaikka ei yhtään nappaisi niin kunnioittaisi edes toisen olotilaa ja olisi hiljaa. 

Multa paloi ihan kiinni. Mä huusin että nyt sä keskityt muhun! Niin kova oli vitutus jo siinä kohtaa. Hän vastasi jotain, että ei tässä nyt voi kuin odotella. En tiedä mitä siinä odoteltiin, ilmeisesti mun kuolemaa. Siinä kun rimpuilin niin se sininen sairaalapeitto tipahteli koko ajan mun päältä pois ja jouduin perse paljaana kärvistelemään. Kiljuin, että nosta sitten edes se peitto mun päälle! Lopuksi hän vielä kysyi hoitajalta, että onko vielä monta. Hoitsu vastasi, että ei kun nyt kaikki on synnyttämässä. Jes! huusi älykääpiölääkäri. Kohta mä pääsen sitten kotiin! Jestas miten tökeröä. 

Vihdoin se piikki saatiin tuikattua selkäytimeen ja alkoi elämä voittaa. Ihana kätilö sanoi, että nyt voit sitten vähän nukkua. Olisin erittäin mielelläni nukkunutkin, ellei jostain saamastani lääkkeestä olisi tullut niin jäätävät kutinat ihoon, että meinasin kynsiä koko nahan irti! Mies rapsutteli selkää ja ihmettelin, mitä helkkaria hän siellä nyt hivelee, että raavi kunnolla! Hän raastoi minkä kynsistään lähti, mutta puudutusaine vei kaiken tunnon selän ihosta - paitsi kutinan. Mahtavaa. 

Sain siihen allergialääkettä ja keskiviikkopäivä sujui sitten jonkinlaisessa pilvessä, en oikein osaa siitä mitään kertoa. Pari kertaa vissiin sain sitä kipulääkettä lisää, Mies kävi syömässä ja siirtelemässä autoa ja hoitaja vaihtui. Söin mehujäätä ja kävin pissalla. Siinä sujahti sellaiset 12 tuntia. Iltahoitaja vaihtui tilalle ja toi mukanansa lääkäriopiskelija Markon. Hän vaikutti ujolta ja hiljaiselta, mutta esitteli itsensä kohteliaasti ja pyysi saada olla mukana. Johan nyt toki. Hän siinä sitten avusteli kätilöä, haki mulle mehua ja kuunteli varmaan melko kauhistuneena mun rääkymistä. Myös iltavuoron hoitaja oli aivan ihana. Ritva nimeltänsä. Aikaisempi kätilö taisi olla Pirjo, mahtava tyyppi hänkin. 

Iltapäivää kohden hoitaja sitten totesi, että nyt taidetaan laittaa vähän töpinää pönttöön ja oksitosiinia suoneen, koska tilanne ei ole edennyt kovinkaan paljon ja vauva olisi jo ihan kiva saada kuutamolle sieltä molskimasta. Olin vähän kauhuissani, sehän tietäisi taas kamalaa tuskaa, mutta siinä vaiheessa oli vissiin vähän myöhäistä katua. Kikkelis kokkelis, mitäs läksit. Tippaa suoneen ja kohta alkoi sen päiväinen kärvistely. Jestas, että se oli kamalaa. En tiedä, kuinka monen karaatin kullalla ajan pitää muistoja hioa, ennen kuin uusiksi lähden moiseen (toim. huom. siihen meni kaksi kuukautta!). Supistukset oli niin voimakkaita, etten ollut kuuna päivänä voinut moista tunnetta edes kuvitella, vaikka olen aina kärsinyt kovista kuukautiskivuista. Juu ei voi verrata. Itkuhan siinä tuli, niin kova kipu oli ja epätoivo alkoi jo ottaa vallan. Kaikista kummallisinta oli, että se kipu tuntui nimenomaan perseessä!

Kätilö sitten taas sormeili alapäätä ja teki mittauksiaan. 3 senttiä auki. Kysyin, että paljon pitäisi olla. No sellaiset kymmenen. Ei jumalauta! Hän oli sitä mieltä, että lisätään oksitosiinia. Huh helvettiä. Lähdin siitä vielä Miehen saattelemana pissalle, ja vessassa tuli niin kamala tarve ponnistaa, että aivan pelästyin! Olin kuullut, että liian aikaisin tai väärässä kohdassa ei saisi ponnistaa, ja käskin Miehen soittaa hälytyskelloa, että kätilö tulisi äkkiä antamaan neuvoja. Kerroin hänelle, että nyt kuulehan tuntuu siltä, että multa on tulossa perärööristä metrinen halko ulos, että on vähän merkillisen tuntuista, noin niin kuin lievästi sanottuna. Hän sitten ihmetteli vähän ja mittasi uusiksi ja koko samperin kanava oli yhtäkkiä avautunut! Siis vartissa! Siitä sitten vaan ponnistamaan!

Se touhu kesti 40 minuuttia. Oli aika, sanoisinko, hämmentävää. Synnyttelin siinä perinteisessä puoli-istuvassa asennossa. Ei moittimista, vaikka usein siitä puhutaan vähän huonoon sävyyn. Mulla ei oikein ollut tuntoa jaloissa eikä seisominen tai polvillaan oleminen tuntunut mitenkäään luontevalta, niin tällä mentiin. Toinen jalka kätilöä ja toinen Markoa vasten! Push! Supistuksiin verrattuna ponnistaminen ei tuntunut yhtään pahalta! Tai no yhtään, mutta siis olin kuvitellut sen olevan se pahempi vaihe. Välillä kätilö venytti sormillaan pimpin reunoja antaen vauvan päälle lisää tilaa. Voi vittu se oli kamalaa. Karjuin kuin leijona!

Välillä meinasi usko loppua kesken, kun kaikin voimin pusersin ja silti tuntui, ettei mitään tapahdu. Oli suorastaan huojentavaa tuntea, kuinka se pää alkoi pilkistää esiin. Ennen kuin pää tuli ulos kysyin kätilöltä supistusten välissä, että uskooko hän, että vauva oikeasti nyt syntyy. Kyllä hän on melko luottavainen. MELKO!? Vittu väärä vastaus! Olishan siinä tietty voinut vielä mennä jotain pieleen, mutta siinä kohtaa ajattelin, että eissaatana jos tämä ei tästä nyt jo pian hellitä. 

Ja sitten. Aamen plottis. Vauva syntyi! Aivan uskomaton tunne, kun niinkin iso möhkäle oikeasti luiskahtaa sun pissavärkistä ulos. Vauvakirjassakin kysytään, mitkä olivat vanhempien ekat sanat syntymän jälkeen. Mun oli, että "se oikeasti syntyi!" ja pian perään että "miksei se huuda?" Ja mikä helpotus, kun se sitten huusi. Kyllä siinä sai kyynel silmässä olla! 

Vauvan sai heti syliin ja hän näytti mahtavalta! Isot silmät sikkurassa hän tuijotteli meitä ja mietti varmaan että mitähän vittua mulle just tapahtu. Toimitus oli todennäköisesti epämiellyttävä myös hänelle. Siinä sitten yhdessä tokenimme koettelemuksesta ja autuutta pilasi vain kätilön rupattelu Marko-kandin kanssa tikkejä ommellessaan; "pitele sinä tuota lankaa tuossa niin minä ompelen tästä peräpukaman vierestä". Yh, sellainenkin sitten saatana vielä. Markolla saattoi olla vähän erilainen keskiviikko. Kysyinkin häneltä, että oletko kovin traumatisoitunut huudostani. Kuulemma ei! Eipä vissiin. Tiedustelin myös, oliko tämä eka synnytys, jossa hän oli mukana. Juu oli. Kätilökin siihen huudahti että aijaa, en tajunnutkaan, että tää oli sulle eka kerta! Marko-parka, ammatinvalintakysymys. 

Syntymäaika oli sitten tosiaan 4.10. klo 16.28. Eli ihan ekoista kovista supistuksista syntymään kului yhteensä 16,5 tuntia. Vauva painoi 3460 grammaa ja oli 51 senttiä pitkä. Yli kilon pienempi kuin Pirkkis siis! Thanks God. 

Pirkkikselle oli luvattu, että hän pääsee heti vauvaa katsomaan ja hän kävikin joka päivä meitä moikkaamassa mumman kanssa. Vierailuaika oli jo ohi syntymäpäivänä, mutta koska anoppi on tehnyt uransa Tyksissä kätilönä, he pääsivät suoraan saliin meitä katsomaan ja Pirkkiksellekin tuotiin mehua ja keksejä. Ne kiinnostivat enemmän kuin vauva. Kyllä hän vauvaa katseli ja silitteli, mutta keksi veti enemmän puoleensa. Oli niin liikuttavaa, kun hän kysyi, että tuletko äiti jo meidän kanssa kotiin... Sillä reissulla sai kyllä nyyhkiä.

Miehelle synnytys otti niin koville, että hän sairastui välittömästi miesflunssaan. Hän niiskutti jo iltapäivästä synnytyssalissa. Jossain kohtaa hän kysäisi, että olenko huomannut, kuinka monta kertaa hän on aivastanut! Jännä kyllä en ollut kiinnittänyt huomiota hänen olotiloihinsa. Tuli muuten kiroiltua melko vähän! Oikeasti! Miehen mielestä synnytys meni muutenkin ihmeen nopeasti ja helposti. Niin varmaan hänelle. Kuulemma hän odotti paljon pahempaa. Mukavaa, että hänellä oli helppoa. 

Sanotaanko, että nevö foget!! Mutta siitä selvisi! 

Loppuun vielä muutama kuva, hän osaa sitten olla hyvin kaunis vauva! Ja hänen nimensä on Rääkyli. Kerron hänestä myöhemmin lisää, mutta nimi puhukoot puolestansa. 

Sekunteja syntymästä

Olen pieni ja ihana <3

Ahaa, tuollainen. Saako lisää keksejä?

Rankan kokemuksen jälkeen väsyttää.

Siskokset

Yhdennäköisyys on huomattava. Sori vauva, mutta oli ihan pakko! 

Kotona! Ihana viltti on anopin käsialaa.

Tyttöjen päivänä

Jos sä ajattelit, että mua väsyttää, niin ajattele uudestaan.