Eläimellistä menoa

Pirkkis, kuten varmaan kaikki muutkin lapset, tykkää tosi paljon eläimistä. Meidän lenkkeilyreitin varrella on lampaita, ja jo kotona Pirkkis sanoo heti BÄÄ, kun kerron, että nyt lähdetään kävelylle. Lampusia olisi kiva pysähtyä katsomaan vaikka joka päivä, mutta häpeäkseni joudun myöntämään, että liian usein me vaan kävellään niiden ohi... Ja Pirkkis joutuu tiristämään pettymyksen kyyneleitä. Syy on kenenkäs muunkaan kuin Vapun. Sitä ei voi ottaa lampaiden lähelle, ja jos sen sitoo kauemmaksi vaikka puuhun, se kiljuu siellä niin, että lampaat säntäävät karkuun. Ja sitten taas itketään. 

Kyllä me ollaan silti päästyy lampaita silittämään ja kerätään niille joskus jo matkalla voikukanlehtiä tuliaisiksi. 

   Tämä kuva on jo keväältä. Olisi se helppoa, jos ei olisi lasta eikä lammasta, ehehhehe!

   Tässä ollaan matkalla muskarista kotiin. Piti pysähtyä vähän lampaita pussailemaan! 

Mökilläkin on lampaita, mutta ne on niin isossa aitauksessa, että niiden lähelle pääsee vain harvoin. Lampaat tuntuu muutenkin olevan vähän tyhjäpäistä porukkaa. Niitä ei kiinnosta yhtään, vaikka kuinka houkuttelisit, ja ne tuijottaa sieltä nummelta nollat taulussa niillä rumilla oliivisilmillään. 

Lehmät taas on ihan eri maata! Lehmät on mun suosikkimaatalouseläimiä. Ne on semmosia leppoisia ja symppiksiä! Ja niin uteliaita, että varmaan tulevat moikkailemaan, jos kutsut luokse! Teininä me käytiin yhden kaverin kanssa usein lehmihaassa harjaamassa lehmiä juuresharjoilla! Ne tykkäs siitä tosi paljon. Enää en uskaltaisi mennä... 

   Mansikille maistuu voikukka!

Mökillä on lehmiä ja niitä ollaan myös käyty ihailemassa ja hemmottelemassa voikukilla. Kyllä siinä aidan takana kyykistellessä vähän äidin puntti tutisi, kun iso sonni lähestyi meitä aidan toisella puolella. Pirkkis rohkelikko ei ollut moksiskaan. Äitini muuten kerran selitti lapselle, että katsos tuolla on lehmä ja tuollapa onkin sonnilehmä. Biologian tunneilla käyty ja silleen.

   Kantturoita kerrakseen.

Viimekertaisella mökkireissulla löydettiin myös hevoslaidun! Siellä oli neljä hienoa suomenhevosta, joista kahdelle maistui mitkäs muutkaan kuin voikukanlehdet. Seuraavana päivänä nappasin taskuuni muutaman sokeripalan, joilla saisin varmana houkuteltua kaakit meidän ikuisiksi ystäviksi. Nyt tietysti joku hevosfarmari vetää hernemaissipaprikan nenäänsä; vittuako menette ilman lupaa syöttämään kalliille kilparavurille sokeria!? No sortsa nyt vaan. 

   Tässä tulee herkkulähetystä hepoille.

Sokru meni kuin kuumille kiville. Rouskutus vaan kuului, kun koni mussutti sitä keltavihreillä hampaillaan. Ja Pirkkis syötti niin innokkaasti heppoja, että ihan ihmettelin hänen rohkeuttaan! Hän piti viimeiseen asti kiinni ruohotupsusta, eikä olisi malttanut irrottaa, vaikka tukko oli jo puoliksi hevosen suussa. Sokeripalojakin hän olisi halunnut hepoille tarjota, mutta niitä en uskaltanut luovuttaa hänen käsiinsä, kun ei tuo avokämmeneltä tarjoilu vielä oikein suju enkä halunnut, että elukka alkaa sitä hänen nyrkistään kaivaa. 

   Rohkea tyttäreni ❤️

   Tästä saisi vaikka taulun, harmi kun aidantolppa tuli hevosten eteen.

Vielä, kun jostain löytyisi possuja ja kanoja niin maatilakasvatus olisi maksimissaan! Röh röh.