Leivon leivon leipäsiä

Meillä leivotaan! Tervetuloa naapurit! Meillä päin ollaan niin vieraanvaraisia, että meillä on aina avointen ovien päivä leipomispäivänä! 

Suinkaan en pidä läpivetoa siksi, että uunissa käryäisi jokin tunnistamaton, mustaksi hiiltynyt paska ja talo on harmaana savusta ja koska vieraat saapuvat puolen tunnin kuluttua.

Tana.

Miimi

Pirkkis rakastaa Miimejä eli Muumeja! Aamulla ensimmäiseksi herättyään hän pyytää miimiä, mikä tarkoittaa, että paappa mutsi muumibiisi soimaan. 

Hänellä on kaksi Muumi-palapeliä, Pikku Myy-pyjama ja Muumi-kolitsipaita. Siinä tämän hetkiset fanituotteet. No sitten mä bongasin facekirpparilta tämän lampun!

Minä: Ihana!! Kato tätä! Oisko ihana joululahja vielä Pirkkikselle?

Mies: Onks toi lamppu vai?

Minä: Joo, Niiskuneiti lamppu, vähän ihana.

Mies: Mieti nyt kuin sairasta, että jonkun kohtu loistaa suoraan silmään kun sä nukut yöllä! 

Voi jeesus maaria.

I'm dreaming of a white Christmas

Naapuri lainasi pulkkaa.

Onneksi ymmärsi jo palauttaa niin päästään heti laskemaan mäkeä. 

Ho ho ho. 

Herra anna voimaa

Ei voi taas kuin ihmetellä. Torget punkt fi. Laitoin sinne myyntiin aikoinaan isälle ostamani koottavan moottoripyörän pienoismallin. Löysin sen porukoiden niin sanotusta (oikeastaan aivan oikein sanottu) romuhuoneesta täysin palasina, eli siis kiittämätön isäni ei ollut avannutkaan kalliilla rahalla Englannista lahjaksi tuotua pakettia. Oli siis vain oikeus ja kohtuus, että saisin pitää myyntitulot itse. Laitoin ilmoituksen "muut harrastukset" kategoriaan ja mainitsin vielä, että ostaja maksaisi mahdolliset postikulut. Tässä se on:

Viisi minuuttia myynti-ilmoituksen lataamisen jälkeen soi puhelin. 

Ostaja: Sulla oli torissa myytävänä moottoripyörä!

Minä: Niin, siis se pienoismalli.

Ostaja: Eiku moottoripyörä!

Minä: Eeeeei mulla mitään moottoripyörää ole, se on siis koottava pienoismalli. 

Ostaja: Kyllä se ihan oikealta moottoripyörältä näytti!

Minä: Niin siis avasitko sä sen ilmoituksen ja katsoit ne kuvat? Siinä oli ensinnäkin hintana kymmenen euroa ja vieressä kuva niistä muoviosista.

Ostaja: Kiva, otin sit turhaan Santanderista kakskyt tonnia lainaa. Klik piip piip piip.

Jätkä löi luurin korvaan. Siis oliko tämä joku vitsi? Ei naurattanut. Vitutti. Ties mikä vajakki kohta ilmestyy meidän oven taakse pimputtelemaan ja vaatimaan Yamakkia mukaansa! 

Soffa

Mä yks päivä keksin, että nythän mä muuten myyn meidän sohvan. Mä olin jo tosi kyllästynyt siihen. Se oli musta ja synkkä. Epäkäytännöllinenkin se oli, koska sen alareuna oli just joku viisi senttiä maasta, eli sen alle rullasi päivittäin sata legopalikkaa ja palapelinpalaa ja nukkekodin ukkoa, mutta pois niitä ei meinannut saada millään ilveellä. Eikä sen alta saanut imuroituakaan, mikä harmitti mua toden teolla, imuroinhan joka päivä. 

Pistin sohvan toriin ja samalla viikolla uusi onnellinen omistaja haki sen uuteen kotiin! Sain siitä useammankin tarjouksen. Pyysin tonnin sohvasta 350 eli halvalla lähti. Joku opiskelija kehtasi lähettää viestin, että tarjoan siitä 150€ jos se on ehjä ja siisti. Jumalauta. Vastasin, että kuule opiskelija. Tonnin sohvaa ei myydä 150 eurolla ja sitä paitsi se meni jo, että onnea vaan sohvakaupoille. Kehtaakin noin halvalla edes yrittää mun hienoa sohvaa. 

Mies sitten tiedusteli siinä autiossa olkkarissa pönöttäessämme, että oletko sattumalta miettinyt, missä me nyt istutaan. Olin ihan että elähä sie etelän mies huijjo, meillähän on se sairaalasänky! Ja se kaunotar sopi meidän olohuoneeseen kuin sormi nenään! Petasin sen heti nätiksi, tässä se on ekana iltana:

   Lepositeet vaan puuttuu.

Mä olin haaveillut Ikean Ektorp-nojatuoleista jo pitkään. Meidän olohuoneen ikkunat antaa pohjoiseen eli sinne ei paista päiväaurinko lainkaan. Lisäksi tapetti on sellaista kelt...okran väristä, eli sekin vähän pimentää olkkaria. Sohviin mä halusin siis valita väreistä käytännöllisimmän, eli valkoisen! 

   Missä kuussa näiden ryppyjen pitäisi suoristua?

Tässä nyt vertailun vuoksi olkkari vanhalla sohvalla, ja sitten uusilla! Kyllä se ainakin valaistui! Muuttui myös ahtaammaksi... Well played.

   Olkkari vanhalla sohvalla

   Olkkari uusilla sohvilla! Vielä on vähän venkslaamista tuon lipaston kanssa. Nyt ei oikein ovet mahdu aukenemaan...

   Sairaalasänky on lukemista ja päiväunia varten! Ja oikeasti tossa arkun vieressä on toinenkin nojatuoli, mutta kuvassa näytti paremmalta vain yhden tuolin kanssa... 

Rentoudesta ei tietenkään ole enää tietoakaan, koska vieraita jännittää istuutumishetkellä, onko heillä pöksyissä jotain sottua, joka pilaa sohvan, ja jonka vuoksi emäntä joutuu katkaisemaan välit. Eikä mitä. Mä otin hei sellaisen asenteen, että noi on ensinnäkin irroitettavat ja pestävät päälliset, ja niitä voi pahan paikan tullen hommata Ikeasta uusia! Sitä paitsi ei se ole niin vakavaa jos vähän tulee jotain jälkiä, elämää se vaan on ja voi niitä sitten koittaa pyyhkiä vähäsen poiskin. Rento elämänasenne vai mitä!

Iltapuuron jälkeen asenne meni jotakuinkin näin:

Voi PILLU! Mitä tossa sohvassa on!? Ei vittu se on mustikkaa! Enks mä saatana sanonut, että ton lapsen naama ja kädet pestään AINA kun se on syönyt? Voi hevonhelvetti, nyt haet saippuaa!

Epätodellisia keskusteluja vol. 1000

Mies: Jos sä juot sen Vitalinea-jugurtin jääkaapista, niin älä heitä sitä pulloa sit pois.

Minä: Miks?

Mies: Mä teen siihen joka aamu smoothiet evääksi töihin!

Minä: Seeeeeelvä...

Mies: Et kai sä oo muuten heittänyt sitä suolipulloa pois? (Oikeesti vittu SUOLIPULLO!)

Minä: No en oo. Mitä sä sillä haluat tehdä? 

Mies: Mä laitan siihen töihin maitoa evääksi.

Minä: Eksä voi vaan ostaa maitotölkkiä, niinku normaalit ihmiset? Voiko sen veripullon sit jo vipata menemään?

Mies: Ei missään nimessä! Mä laitan sinne mehua peurapassiin.

Onko muiden ihmisten elämä tämmöstä?

Vieroitus nro 1

Olihan taas viikonloppu. Oikein muistinystyröitä jouduin hierustamaan, että mitä ihmettä mahdoin edes perjantaina tehdä! Tapahtumat pyyhkiytyvät mielestä viimeistään parin päivän sisällä. Sitten muistin, että oltiin Miehen ja Pirkkiksen kanssa uimassa - siis huom! Pelkän juhlimisen sijaan keskityn välillä myös lapseeni.

Lauantaina oli se Helsinkiin lähtö. Anoppi tuli Pirkkiksen seuraneidiksi, koskapa Mies oli vaihteeksi metsässä seuraamassa koiramiesten kiukuttelua. En ollutkaan naismuistiin matkustanut linja-autolla! Ja sehän johtuu siitä, että se on aivan persereikä touhua. 

Noh. Bussi lähti hotelli Caribian pihalta kello 16. Minä vanha hermoilija lähdin kotoa omalla autolla kohti keskustaa klo 14. Tämä siksi, että A) ehdin käväistä kaupassa ostamassa kaliaa (siideriä) ja tuliaisia emännälle, B) ehdin löytää hyvän ja ilmaisen parkkipaikan bussin saapumispaikan eli Kupittaan aseman lähistöltä, C) ehdin kävellä hikoilematta 1,5 kilsaa bussin lähtöpaikalle ja D) koska matkakumppanini sanoi, että tule sitten pysäkille ajoissa. No mä olin ajoissa. Mä seisoin siellä yksin räntäsateessa ja tuulessa klo 15:19 lähtien. Kaveri tuli 15:50. 

Päästiin Onnibussissa ihan sinne tuulilasin eteen yläkertaan! Sieltä olisi sitten kivasti lennähtänyt lasin läpi kolarissa, fiiiiuuuuu plumpsis. Vieressäni istui afrikkalaista syntyperää oleva tyttö. Ei hänessä mitään vikaa ollut. Hänen kännykällään täysillä soittamassa musiikissaan sen sijaan oli aivan saatanasti vikaa. Kaameeta mumbo jumboa. Vaihdoimme kaverini kanssa mulkoiluja, mutta en silti sanonut "musiikista" mitään. En kehdannut. Can you please turn the motherfucking noise down. Onneksi hän lopetti sen suht pian ja loppumatkan katsoimme youtubesta Kummeli-videoita.

   Olen suomalainen ja kuolen hitaasti sisäänpäin ennen kuin sanon vierustoverille mitään.

Toinen kärsimys tuli tuta, kun jouduin menemään bussin vessaan pissalle. Pönttö oli täynnä sitä itseänsä, eli siis paskakkaa. Painoin tsiljardi kertaa huuhtelunappia, mutta köntsä ei halunnut huuhtoutua näkymättömiin. Oma virtsini imeytyi kauhistuksesta takaisin munuaisiin, ja palasin paikalleni. Kymmenen minuutin kuluttua oli pakko nöyrtyä. Pyysin ystävääni henkiseksi tueksi, johon hän vastasi, ettei hän "halua nähdä mitään paskaa!" Hän kuitenkin tuli ja yhdessä painoimme huuhtelunappia niin monta kertaa, että sammiosta loppui vesi. Fy fan! Sitten mun oli vain kyykisteltävä siinä pöntön päällä niin, ettei mun hanuri osunut istuinrenkaaseen eikä pissa levähtänyt lattialle. Taivas, mitä vastoinkäymisiä ihminen joutuu elämässään kohtaamaan. 

Tyttöjen iltamme sen sijaan onnistui tosi kivasti! Tutun kaavan mukaan söimme, joimme ja lässytimme. Ystäväni asuu aivan keskustan tuntumassa sievässä pikku yksiössään, ja baariinkin oli siis lyhyt matka. Siellä joimme ja lässytimme lisää.

Pilkun jälkeen narikassa mua kohtasi taas takaisku. Huolimaton portsari oli kadottanut mun hienon valkoisen, lähes-aidon angoravillaisen, Turkista ostetun pipon, jossa on lähes-aitoja timantteja! Menin sitten takaisin siihen tiskille avautumaan, että kyllä en ole nyt tyytyväinen tähän palveluun, että mä maksoin tästä vielä erikseen teille juomarahaa (oikeasti en maksanut), ja että se on Turkista ostettu angoravillainen pipo ja sillä on tunnearvoakin ja ulkona on vittu pakkanen! Poke oli pahoillaan ja etsi piippaa pitkän tovin, jonka jälkeen hän vielä pyysi, että soittaisin illalla uudestaan ja mikäli pipo löytyy niin hän laittaa sen hyvään talteen. Ja johan nyt toki pipo löytyikin, nimittäin ystäväni kenkätelineestä, jossa se oli ollut koko illan. Tyhmä mikä tyhmä.

Sunnuntaina oli pääpäivä! Sen takia me Helsinkiin lähdettiinkin, koska mentiin teatteri Orioniin katsomaan Disneyn Pientä merenneitoa. Eikä mihin tahansa näytökseen vaan sing-a-long näytökseen! Siellä me hoilattiin tunteella mukana, Aalloissa siis! Aamupäivällä käytiin ensin kivassa pienessä kahvilassa brunssilla ja nautiskeltiin kaupunkikulttuuria sydämemme kyllyydestä. Iltapäivällä sitten tosiaan leffaan ja ehdittiin vielä käydä syömässä kiinalaisessakin ennen bussin lähtöä. 

Koitin sunnuntaina päivän mittaan soittaa anopille monta kertaa ilman vastausta. Mua alkoi vituttaa ja huolestuttaa, kun mitään ei kuulunut, eikä hän soittanut edes takaisin. Valitin kahvilassa kaverille, että mikä siellä nyt oikein mättää, johon hän kannustavasti veikkasi, että Pirkkis on kuollut eikä anoppi nyt vain uskalla vastata mulle. Mistä tunnet sä ystävän... 

   Ariel, Pärsky & Sebastian ❤️

Paluubussi oli tupaten täynnä. Jäätävä myötähäpeä tuli taas siinä kohtaa, kun jäljellä oli vain hajapaikkoja ja ihmisiä lappasi sisään, eikä heille meinannut löytyä istumapaikkaa, koska muutama älykääpiö oli varannut viereisen istuimen omalle laukulleen. Ihmiset on käsittämättömän töykeitä. 

Alkumatkasta kyytiin nousi äiti poikansa kanssa. Äiti jäi eteen istumaan ja pikkupoika, jolla oli selvästi ongelmia, istui lähelle omaa paikkaani. Koko matkan poika venkuloi istuimessaan ja ravasi edestakas käytävää ja mikä pahinta, puhui puhelimeensa aivan levotonta juttua: "sitten siinä oli kaksvuotias vauva ja mä löin sitä turpaan ja sen rillit putos maahan ja mä astuin ne rikki ja sit Eiffel-torni kaatu meidän päälle ja sit tuli maanjäristys ja me pudottiin sinne ja mä löin sitä maanjäristystä turpaan"  Pyysin kaveriani muistuttamaan, että miksi vitussa me taas tultiinkaan bussilla, eikä omalla autolla.

Linjuriauto on maantien ässä, sitä minä laulelen rallissa tässä

Siinä saa nähdä jos jonkinlaista, siinä on miestä ja naista

Siinä on lasta ja ukkoa, akkaa, siinä on reppua, nyyttiä vakkaa

Kaikkea voi löytää vehkeitä siitä, eikö se vielä riitä?

Linja-autossa on myös tunnelmaa, linja-autossa matka katkeaa

Nyt ei pukkaa juhlaa enää pitkään aikaan ja hyvä niin. Rahat on loppu ja maksa kans. Alkoi niin sanotusti bilevieroitus. Pirkkikselläkin alkoi vieroitus, siitä myöhemmin!