Lauantaina oli se Helsinkiin lähtö. Anoppi tuli Pirkkiksen seuraneidiksi, koskapa Mies oli vaihteeksi metsässä seuraamassa koiramiesten kiukuttelua. En ollutkaan naismuistiin matkustanut linja-autolla! Ja sehän johtuu siitä, että se on aivan persereikä touhua.
Noh. Bussi lähti hotelli Caribian pihalta kello 16. Minä vanha hermoilija lähdin kotoa omalla autolla kohti keskustaa klo 14. Tämä siksi, että A) ehdin käväistä kaupassa ostamassa kaliaa (siideriä) ja tuliaisia emännälle, B) ehdin löytää hyvän ja ilmaisen parkkipaikan bussin saapumispaikan eli Kupittaan aseman lähistöltä, C) ehdin kävellä hikoilematta 1,5 kilsaa bussin lähtöpaikalle ja D) koska matkakumppanini sanoi, että tule sitten pysäkille ajoissa. No mä olin ajoissa. Mä seisoin siellä yksin räntäsateessa ja tuulessa klo 15:19 lähtien. Kaveri tuli 15:50.
Päästiin Onnibussissa ihan sinne tuulilasin eteen yläkertaan! Sieltä olisi sitten kivasti lennähtänyt lasin läpi kolarissa, fiiiiuuuuu plumpsis. Vieressäni istui afrikkalaista syntyperää oleva tyttö. Ei hänessä mitään vikaa ollut. Hänen kännykällään täysillä soittamassa musiikissaan sen sijaan oli aivan saatanasti vikaa. Kaameeta mumbo jumboa. Vaihdoimme kaverini kanssa mulkoiluja, mutta en silti sanonut "musiikista" mitään. En kehdannut. Can you please turn the motherfucking noise down. Onneksi hän lopetti sen suht pian ja loppumatkan katsoimme youtubesta Kummeli-videoita.
Olen suomalainen ja kuolen hitaasti sisäänpäin ennen kuin sanon vierustoverille mitään.
Toinen kärsimys tuli tuta, kun jouduin menemään bussin vessaan pissalle. Pönttö oli täynnä sitä itseänsä, eli siis paskakkaa. Painoin tsiljardi kertaa huuhtelunappia, mutta köntsä ei halunnut huuhtoutua näkymättömiin. Oma virtsini imeytyi kauhistuksesta takaisin munuaisiin, ja palasin paikalleni. Kymmenen minuutin kuluttua oli pakko nöyrtyä. Pyysin ystävääni henkiseksi tueksi, johon hän vastasi, ettei hän "halua nähdä mitään paskaa!" Hän kuitenkin tuli ja yhdessä painoimme huuhtelunappia niin monta kertaa, että sammiosta loppui vesi. Fy fan! Sitten mun oli vain kyykisteltävä siinä pöntön päällä niin, ettei mun hanuri osunut istuinrenkaaseen eikä pissa levähtänyt lattialle. Taivas, mitä vastoinkäymisiä ihminen joutuu elämässään kohtaamaan.
Tyttöjen iltamme sen sijaan onnistui tosi kivasti! Tutun kaavan mukaan söimme, joimme ja lässytimme. Ystäväni asuu aivan keskustan tuntumassa sievässä pikku yksiössään, ja baariinkin oli siis lyhyt matka. Siellä joimme ja lässytimme lisää.
Pilkun jälkeen narikassa mua kohtasi taas takaisku. Huolimaton portsari oli kadottanut mun hienon valkoisen, lähes-aidon angoravillaisen, Turkista ostetun pipon, jossa on lähes-aitoja timantteja! Menin sitten takaisin siihen tiskille avautumaan, että kyllä en ole nyt tyytyväinen tähän palveluun, että mä maksoin tästä vielä erikseen teille juomarahaa (oikeasti en maksanut), ja että se on Turkista ostettu angoravillainen pipo ja sillä on tunnearvoakin ja ulkona on vittu pakkanen! Poke oli pahoillaan ja etsi piippaa pitkän tovin, jonka jälkeen hän vielä pyysi, että soittaisin illalla uudestaan ja mikäli pipo löytyy niin hän laittaa sen hyvään talteen. Ja johan nyt toki pipo löytyikin, nimittäin ystäväni kenkätelineestä, jossa se oli ollut koko illan. Tyhmä mikä tyhmä.
Sunnuntaina oli pääpäivä! Sen takia me Helsinkiin lähdettiinkin, koska mentiin teatteri Orioniin katsomaan Disneyn Pientä merenneitoa. Eikä mihin tahansa näytökseen vaan sing-a-long näytökseen! Siellä me hoilattiin tunteella mukana, Aalloissa siis! Aamupäivällä käytiin ensin kivassa pienessä kahvilassa brunssilla ja nautiskeltiin kaupunkikulttuuria sydämemme kyllyydestä. Iltapäivällä sitten tosiaan leffaan ja ehdittiin vielä käydä syömässä kiinalaisessakin ennen bussin lähtöä.
Koitin sunnuntaina päivän mittaan soittaa anopille monta kertaa ilman vastausta. Mua alkoi vituttaa ja huolestuttaa, kun mitään ei kuulunut, eikä hän soittanut edes takaisin. Valitin kahvilassa kaverille, että mikä siellä nyt oikein mättää, johon hän kannustavasti veikkasi, että Pirkkis on kuollut eikä anoppi nyt vain uskalla vastata mulle. Mistä tunnet sä ystävän...
Ariel, Pärsky & Sebastian ❤️
Paluubussi oli tupaten täynnä. Jäätävä myötähäpeä tuli taas siinä kohtaa, kun jäljellä oli vain hajapaikkoja ja ihmisiä lappasi sisään, eikä heille meinannut löytyä istumapaikkaa, koska muutama älykääpiö oli varannut viereisen istuimen omalle laukulleen. Ihmiset on käsittämättömän töykeitä.
Alkumatkasta kyytiin nousi äiti poikansa kanssa. Äiti jäi eteen istumaan ja pikkupoika, jolla oli selvästi ongelmia, istui lähelle omaa paikkaani. Koko matkan poika venkuloi istuimessaan ja ravasi edestakas käytävää ja mikä pahinta, puhui puhelimeensa aivan levotonta juttua: "sitten siinä oli kaksvuotias vauva ja mä löin sitä turpaan ja sen rillit putos maahan ja mä astuin ne rikki ja sit Eiffel-torni kaatu meidän päälle ja sit tuli maanjäristys ja me pudottiin sinne ja mä löin sitä maanjäristystä turpaan" Pyysin kaveriani muistuttamaan, että miksi vitussa me taas tultiinkaan bussilla, eikä omalla autolla.
Linjuriauto on maantien ässä, sitä minä laulelen rallissa tässä
Siinä saa nähdä jos jonkinlaista, siinä on miestä ja naista
Siinä on lasta ja ukkoa, akkaa, siinä on reppua, nyyttiä vakkaa
Kaikkea voi löytää vehkeitä siitä, eikö se vielä riitä?
Linja-autossa on myös tunnelmaa, linja-autossa matka katkeaa
Nyt ei pukkaa juhlaa enää pitkään aikaan ja hyvä niin. Rahat on loppu ja maksa kans. Alkoi niin sanotusti bilevieroitus. Pirkkikselläkin alkoi vieroitus, siitä myöhemmin!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti