Aamuja!

Mä olen aamuihminen! Herään aikaisin aamulla, teen vartin venyttelyn ja meditoinnin,haen sanomalehden ja keittelen kaffetta ja Pirkkikselle puuroa ja voitelen Miehelle voikkuleipiä töihin silkkisessä aamutakissani. Yleensä herään ennen Pirkkistä ja laittelen rauhassa kotia kuntoon, kudon sukkaa ja kuuntelen radiosta aamun ensiuutisia samalla, kun juon surauttamaani vihersmoothieta.

Eiku kyllä tää oli nyt joku ihan muu ihminen ku minä. Mä vihaan aamuheräämisiä. Siis olen iloinen, että olen herännyt enkä kuollut yöllä, mutta silti se ylösnousemus on aina yhtä tuskaa. 

Mä haluaisin tosi kovaa olla tuo yllä kuvailemani reipas ja aamuvirkku henkilö! Se olisi hienoa! Ihailen tuollaisia ihmisiä. Kun Pirkkis oli pieni vauva, mä heräsin aina ennen häntä, ja touhuilin hetken kaikkea mukavaa pikku kotihommaa, ennen kuin hän alkoi ähkiä heräämisen merkiksi. Se oli ihanaa aikaa, mutta taisi johtua hormonihuuruista ja vauvan uutuuden viehätyksestä. 

Jumalalle eli Ylelle kiitos siitä, että saan Pikku kakkosen ajan kerätä itseäni ja muistutella mieleen, että a) olen aikuinen, b) kello 08 ei kuitenkaan ole "aivansaatananaikaisin" ja c) nojatuolin sijaan saattaisin hyvinkin istua toimistotuolissa kädessäni cappuccinokupin sijaan aasiakaspalvelupuhelimen luuri. 

Jos mun ei tarvitse olla aamulla suorittamassa jotain ohjelmanumeroa kuten esim muskaria, meidän aamut menee kahdella tavoin.  

Tapa 1: Pirkkis herää samaan aikaan kuin Mies. Hän kerää kaikki mahdolliset peittonsa, vilttinsä ja rasunsa sängystään, ja kasaa ne pesäksi olkkarin nojatuoliin. Mies lämmittää hänelle tuttipullossa maitoa ja näpäyttää päälle Pikku kakkosen nauhalta. Mies lähtee töihin ja Pirkkis kyyhöttää pesässään ja litkii maitoa. Minä nukun tai ainakin lojun sängyssä.

Tapa 2: Mies ei ole kotona tai on jo lähtenyt töihin. Pirkkis tulee viereen ja sanoo "huomenta äiti, rakastan sinua" (voisiko paremmin päivä enää alkaa?). Minä sanon: "niin äitikin rakastaa sinua, kulta. Otatko puhelimen?" Hän ottaa ja katsoo vieressäni YouTubea kännykästä. Minä nukun tai ainakin lojun sängyssä. 

  Tää emäntä on saanut sentään vaatteet kaikkien osapuolten päälle.

Sitten me noustaan yhdessä ylös ja mennään tekemään se samainen pesä ja lämmitetään maito ja hän katsoo kakkosta (suosikkijuontajamme on Tuomo ❤️) ja minä juon cappucinoa ja istutaan sylitysten. Aamukoomani päättyy samoihin aikoihin ohjelman kanssa ja sitten mä voin alkaa pohtia sellaisiakin asioita kuin aamupuuro, päivävaatteet ja sen semmoista. 

Mitenköhän mun töihinpaluuni tulee koskaan onnistumaan? 

Ne vanhemmat, jotka joutuu aamuisin käyttäytymään (aikuismaisesti) ja olemaan ystävällisiä muille ihmisille epäinhimilliseen aikaan ja noudattamaan esmes työpaikan määräämää aikataulua, saattaa nyt haluta tosi kovaa lyödä mua nyrkillä naamaan. Taikka moottorisahalla. 

Kyllä mä välillä poden huonoa omatuntoa siitä, etten ole reippaampi tai aikaansaavampi aamulla. Että onko normaalia, kun lapsi saa katsoa videoita jo seitsemältä aamulla eikä me edes pukeuduta ekaan kahteen tuntiin. Sitten mä mietin, että tulee aika, kun nämä aamuhimmailut on historiaa ja aamuisin on kiire ja aikataulu enkä mä näe lastani moneen, moneen tuntiin. Useana päivänä peräkkäin. Joten ajattelin nyt sitten nauttia kun vielä voin. Lapsi ei näytä saaneen suurempia traumoja, vaikka äitinsä on hidas ja laiska aamuisin. Siis enemmän kuin muina aikoina. 

Niin ja siitä tuttipullosta. Mä jo kerran otin sen häneltä pois, kun ajattelin, ettei 2,5-vuotiaana enää sovi juoda tuttipullosta. Sitten me istuttiin sylikkäin soffalla ja mä join mun kahveeta ja hän joi lämmitettyä maitoa mukista. No eihän se nyt ollut yhtään sama. Sitä paitsi sitä läikkyi koko ajan. Mä sitten sanoin että haetaanpa se puteli takaisin. Että sen pituinen se vieroitus toistaiseksi.