Päivääkään en vaihtaisi

Mua ihmetyttää tällaiset tekopyhät hurskastelut. Kaikilla ihmisillä on hetkiä tai päiviä, itsellä mahdollisesti jopa viikkoja, jotka vaihtaisin samantien ilomielin pois. Joko unohtaisin ne pysyvästi vaikka hypnoosin avulla, tai sitten poistaisin ne jonkun vaihtoehtotodellisuuden välityksellä hevonhelvettiin elämästäni. 

Yksi surkea muisto on jo ala-asteelta. Kotona olisi pitänyt kutoa jotain lapunpalaa ja sitten liimata se villalappu käsityövihkoon. En osaa kutoa nyt, enkä osannut kutoa silloinkaan. Joitain kertoja naapurin likka kuroi mun puolesta pari riviä siihen naurettavaan vihkoon ja toisilla kerroilla "unohdin" vihkon kotiin ja menin sitten käsityötunnille levittelemään käsiäni. Kässänopettajalla oli jotain mua vastaan ja se be-yotch lähetti mut kotiin hakemaan sitä vihkoa! Jeesus saatana. Tietty mä jouduin menemään itku kurkussa ja tulin takaisin kouluun vihkon kanssa, joka ei yllätys yllätys sisältänyt yhtään riviä kutomista. Opettajanarttu sitten piti puhuttelua mulle kaikkien muiden tyttöjen edessä ja syytti valehtelusta ja laiskuudesta. Vihasin käsitöitä vuosikausia. Noin, siitä voisi lähteä ensimmäinen muisto, morijenttes.

Deletoitavien päivien joukossa saattaisi olla myös joitain rumempaan sukupuoleen liittyviä muistoja. "En olisi se ihminen, joka olen nyt ilman niitä tapahtumia." Kyllä olisin, ei vaan tarvittisi hävetä ja puistella päätään niitä hetkiä muistellessaan. 

Suomalaiseen mentaliteettiin vissiin kuuluu tämä kuvankin sanoman mukainen ääretön nöyryys. Ole kiitollinen siitä, mitä sulla on, vaikka se oliskin surkeaa, koska marttyyrin kruunu kimaltaa kirkkaimmin. Älä valita vaan mene eteenpäin kuin mummo lumessa. Tai voit valittaa sydämesi kyllyydestä, mutta muista kuitenkin esittää kiitollisuutesi lopussa. 

Luin kerran artikkelin eräästä äidistä, jolla oli kaksi esiteini-ikäistä erityislasta. Jutussa äiti kertoi, minkälaista hänen arkensa on: lapset paskoo sisälle ja päälleen ja repii vaatteitaan yltään ja rikki, lyö äitiä ja käyttäytyy muutenkin väkivaltaisesti (toki joskus halaavatkin), ruoka-allergioita piisaa, isäpappa ei ole kuvioissa, eikä kuntakaan oikein maksa semmosta tukea kuin pitäisi. Äiti oli ollut uupunut, masentunut, yksinäinen ja epätoivoinen. 

Mutta päivääkään en vaihtaisi pois, kirjoitti äiti lopussa. Siis vittu mitä? Varmana vaihtaisit! Miksi sitten kirjoitit koko tarinan? Mä en ymmärrä tollasta yhtään. Ihan kuin ei saisi myöntää, että oma elämä on kamalaa! Tämä äiti ei tietysti halunnut kenenkään ajattelevan, etteikö hän rakastaisi lapsiaan, vaikka ne tekivätkin hänen elämästään helvettiä. 

Niin sanotun tavallisen vanhemmankin elämä on välillä melkoista selviytymistaistelua (jolloin on muuten superia lukea facesta jonkun propellipään jakaman kasvatusohjeen, kuten älä huuda kakaroille), saati että sun lapset lyö sua, eivätkä ehkä ota mitään muuta kontaktia, kuin väkivallan! 

Itse samassa tilanteessa vaihtaisin tasan hetkiä, päiviä ja koko lapsen sairauden pois, eikä siinä ole mitään hävettävää, koska kukaan ei halua, että oma lapsi on millään tavalla sairas. Yhden kehitysvammaisen lapsen äiti kirjoitti joskus taas jossain enmuistamissävauvalehdessä, että ei haluaisi vaihtaa lapsestaan sitä kehitysvammaa pois, vaikka pystyisi. Järkyttävästi sanottu mun mielestä. Ei sun tartte lapsen sairautta rakastaa vaikka lasta rakastatkin.

Vaikka Pirkkis on vasta vuoden, vaihtaisin jo nyt joitain hetkiä pois. En tosin hänestä johtuvista syistä, vaan itsestäni. Esimerkkejä heippa teille-hetkistä:

- Olen huutanut koiralle kurkku suorana lapsi sylissäni niin, että lapsi on alkanut itkeä. Delete.

- Olen pamauttanut hänen päänsä kattoon jo kolmesti nostaessani hänet leikkisästi ilmaan. Hän itki 2/3. Delete.

- Olen sanonut syliin pyytävälle lapselle, että "odota hetki, äiti kirjoittaa vielä äkkiä tän päivityksen/pelaa tän kentän loppuun/julkaisee vielä blogikirjoituksen." Delete.

Nämäkin olivat melko kepeitä mokauksia, mutta en jäisi kaipaamaan noita tilanteita, vaikka ne vaihtuisivatkin johonkin. Voisin vaihtaa ne vaikka urheilusuorituksiin!