Meduusan isku

Ai niin, mähän ihan unohdin kirjoittaa, että yhtenä päivänä meressä kelluessani mua poltti meduusa! Jeesus perkele, että se osasi kirpaista! Olin ostanut minimarketista snorkkelin ja sukelluslasit ja lilluin kaikessa rauhassa äksänä naama pohjaa kohti hiekkaa ja kiviä tähystellen, kun yhtäkkiä kaulaan iski polttava kipu. Samassa hetkessä poltti myös reittä ja käsivartta. Olin juuri uinut muutaman levärämmäleen läpi ja ajattelin, että viilsikö noi kirotut meriruohot mua nyt sitte vai.

Uin rannalle ja pyysin äitiä tekemään tarvittavat tarkastustoimenpiteet vaurioiden selvittämiseksi. Pitkät punoittavat viivat menivät kurkun, reiden ja käden poikki, olkapäähän nousi jopa pieniä vesikelloja. Suolavesi ja aurinko kirvelivät, vaikka iho ei ollut edes rikki. Taffii shittii toi meduusan lima!

Polttojäljet kirpoivat koko päivän, mutta onneksi viileä vesi ja bepanthen auttoivat asiaan. Tiedustelin hotellin henkilökunnalta, ovatko nämä madafaking meduusat vaarallisia. Olin huojentunut kuullessani, ettei mitään kirvelyä ja vitutusta vaarallisempaa ollut odotettavissa.

Kaikkee sitä tämmönen viaton valkoihminen joutuukin etelässä kokemaan! 

Oma maa mansikka, muu maa meduusa.

  Joku tämmönen se varmaan oli. 

Rooros II

Kaveri alkoi potkia persheelle, että kirjoitas nyt ämmä jumalauta jotain matkapäivitystä! No ei hän ihan noin sanonut, mutta näin ajattelin itse. Ihan on mennyt viikko jetlagista toipuessa. Ai niin mut siellä oltiinkin samassa ajassa, righto.

Hei reissu meni oikeasti tosi hyvin! Niin jouhevasti, että suorastaan ihmettelin Pirkkiksen reippautta ja kykyä sopeutua erilaiseen meininkiin. Toisaalta hän ei ole kova kiukuttelemaan tai itkemään edes väsyneenä, ja on sillä tavalla rohkea, ettei hän helposti säikähdä uusia asioita, kuten lentokonetta tai valtamerta. Päiväunet nukuttiin ajallaan, samoin yöunet, joten mikäs siinä oli lomaillessa. 

Lennot sujuivat molempiin suuntiin leppoisasti. Pirkkis katseli ikkunasta maisemia, tepasteli käytävällä ja luki mukaan varaamiani kirjoja. Ja pierutteli niin, että melkein jo nousin paikaltani seisomaan ja kuuluttamaan, että lapsi se on, joka täällä mätänee, en minä! Jestas mikä kärtsä voikin lähteä noin nätistä pikku typykästä. Paluulennolla hän nukkui 1,5 tuntia, joten ei valittamista ilmailun suhteen.

Meidän hotelli oli nimeltään Agla, se oli ihan kelpo hotla. Viikon majoitus aamupaloineen meiltä neljältä maksoi 650€, eli ei mikään mahdoton hinta ollenkaan. Aamupalakin oli kattava ja henkilökunta erittäin ystävällistä! Ylipäätään kreikut olivat tosi ystävällistä kansaa. Paljon hymyileviä ihmisiä ja tietysti sinisilmäinen ja hunajatukkainen Pirkkis sai koko ajan ihailevaa huomiota ja ihmiset tulivat häntä silittelemään. Suomeen palattuamme kukaan ei Kodin ykkösessä huomioinut häntä. Ihailkaa mun lasta, saatana! 

Hellettä, hellettä, hellettä! Sitä riitti! Päivisin oli yli 30 astetta lämmintä ja illalla kymmenen maissa, kun wifitettiin hotellin aulassa, lämpömittari näytti edelleen 29 astetta. Meri teki ilmasta niin kosteaa, etteivät pyyhkeet kunnolla kuivuneet ja Pirkkiksen kovasikakallis uv-suojattu uimapuku veti itsensä mustapilkkuhomeeseen. Hyvä homma, helppo varmaan myydä eteenpäin.

Hotellilla oli kiva pieni uima-allas, jossa käytiin joka päivä pulikoimassa. Ekana päivänä vesi tuntui vähän turhan viileältä, mutta uimisen makuun päässyt sinihuulinen ja tärisevä tyttäreni ei ottanut kuuleviin korviinsa ehdotuksia rantautumisesta. Merivesi taas oli iiiiiiiiihanan lämmintä! Siellä olisi voinut lillua tuntitolkulla. Parina ekana päivänä tuuli sen verran kovaa, ettei voitu ottaa Pirkkistä mereen, koska tyrskyt olisivat priiskuttaneet merivettä silmät, suut täyteen. Se oli niin suolaista, että omiakin silmiä kirveli kun pyörin aallon heittelemänä rantahiekassa kuin korkki. Hän sitten istui hiekassa ja tutkaili kiviä.

Paikallinen ruoka oli tosi maukasta ja suht edullistakin. Vähän paikasta riippuen, toki. Annokset olivat niin valtavia, että jopa meikäläisen kymmenen litran mahalaukku meinasi täyttyä äärilaitojaan myöden, ennen kuin lautanen oli tyhjä. Käytiin joka päivä syömässä aina eri ravintolassa, sekä lounaalla että illallisella. Ulkona syöminen on mulle sitä kuuluisaa arjen luksusta. 

Oltiin siis koko viikko Rodoksen saarella ja Rodoksen kaupungissa. Siellä riitti meille nähtävää ja ohjelmaa ja vielä jäi paljon kokemattakin. Hotellilta oli joku 1,5 kilsan matka Unescon suojelukohteena olevaan vanhaan kaupunkiin, jota ympäröi valtavat muurit. Vanha kaupunki oli täynnä putiikkeja, myyntikojuja, ravintoloita ja ihmisiä! Basaarit olivatkin oikeastaan ainoa paikka, jossa oli tungosta. Muuten kaduilla ja rannallakin oli sen verran väljää, ettei mun tarvinnut koko ajan hermoilla jonkun sieppaavan Pirkkistä. Turvareppuakin käytettiin aika harvakseltaan. Pirkkis oli joko rattaissa tai kävellä tepsutteli itse. Ravintolassa hän sai eteensä joko tarroja tai jäätelöä, ja niin oli muiden syömisrauha melko pitkälle turvattu. :)

Pari jätskikuvaa:

   Antakaa lisää, tää loppus.

   Ihan kiva teille, tytöt, mutta missä on mun solero!? 

Hotellin lähellä sijaitsi upea vanha kartanomainen rakennus ja sitä ympäröi valtava, aivan sadunomainen puisto. Kuin salainen puutarha. Koitimme selvittää, mikä kartano oikein oli talojaan ja eräs koiraansa puistossa ulkoiluttanut nainen osasi kertoa, että se oli toiminut syrjäytetyn kuningas Konstantinin yksityisenä kesähuvilana monarkian aikaan. Sotilasjuntan karkoitettua kuninkaan kartano puistoineen oli ilmeisesti siirtynyt julkiseen omistukseen ja oli sitä myöten rapistunut vain varjoksi entisestä loistostaan. Otin paljon kuvia ja teen niistä oman päivityksen, kunhan vain saan kuvat äidin kännykästä. A propos, iPhonen kamera voittaa mun puolijärkkärin kuus-nolla kuvalaadun suhteen!

Mitäs vielä. No mä kirjoittelen sitä mukaa, kun jotain muistuu mieleen! Laitan vielä loppuun muutaman kuvan matkalta. 

   Mummi ja Pirkkis ihmettelevät lentokentän hulinaa.

   

Glo-lentokenttähotellikin oli siisti! Pirkkis testaa jakkaraa.

   Maybe jees!

   Rantojen nainen.

   Mä tahdon takaisin kylmästä lämpimään...

Rooros

Mä tuun kylmästä lämpimään...

Lomalla viimeinkin voin ottaa iisimmin...

Mä vien sut rannalle ja sieltä suoraan baanalle...

Vamos a la playa, o-o-o-o...

Kun mutsi ja Pirkkis otti loman kohti valoo, tuli bailut omakotitaloon...

Katson autiota hiekkarantaa...

Kaksin rannalla yksinäiset...

No niin nyt meni vähän liian pitkälle. Huomenna hei TJ 4!! Kääk. Nyt olen kyllä ihan hyvillä mielin lähdössä reissuun. Joku aika sitten mua ahdisti ihan hirveesti, ja mietin jo Pirkkiksen jättämistä kotiin. Menin erehdyksissäni katsomaan loppujakson sellaisesta sarjasta, jossa pikkupoika oli kadonnut etelänlomamatkalla. En ollut seurannut sarjaa, koska en pysty katsomaan enää mitään lapsiin kohdistuvaa kauheutta tai väkivaltaa oikeastaan muutenkaan. Enkä jännäreitä. Enkä realitya. Rajoittunut, minäkö?

Typerä valehteleva tv-kuuluttajanainen vielä hymyili salaperäisesti ennen loppujakson alkua; kuinka mahtaakaan käydä, löytyykö poika? *Hymyä* Fuckface johdatti mut ihan harhaan ja uskoin onnelliseen loppuun. Ei ollut onnellinen loppu. Olin niin ahdistunut ja itkuinen ja morkkasin itsekkyyttäni ja ahneuttani, kun MUN pitää päästä matkalle ja samalla altistan lapseni lento-onnettomuudelle ja hepatiitille ja ruokamyrkytykselle ja pallokaloille ja haille ja auringonpistokselle ja ennen kaikkea kidnappaajille!! En keksi oikeastaan paljon mitään hirveämpää kuin se, että lapsi katoaisi. 

Muistan joskus vuosia sitten nähneeni joillain lapsilla sellaisia turvavaljaita, joista vanhemmat piti kiinni niin, ettei kersat päässeet säntäämään karkuun. Ajattelin silloin, että on se nyt kumma, kun ihminen ei osaa kouluttaa lastaan pysymään paikoillaan ja että onpas siinä hysteeriset vanhemmat. Nyt mulla on sellaiset valjaat Pirkkikselle. Söpö apinareppu, jonka hännästä mä voin pitää kynsin hampain kiinni. Siperia opettaa ja eritoten nöyristää. 

 Just tämmönen repska meilläkin nyt on lainassa! En ota sitä pois yöksikään.

Reppu oli Pirkkikselle rakkautta ensi silmäyksellä! Hän tepastelee ympäri kämppää reppu selässään. Sain sen lainaksi naapurilta, enkä onneksi joutunut ostamaan sitä. Muita ostoksia tässä on sitten tehty senkin edestä. Rahat on loppu ja velkaa liikaa, ihanhan tässä alkaa tuntua Kreikalta.

Tekemiäni hankintoja:

- UV-uimapuku Pirkkikselle, 35€

- UV-aurinkolasit -//- 26€

- Hepatiittirokote -//- 47€ (näitä otetaan kolme!)

- Passikuvat mulle ja P:lle 52€

- Passit mulle ja P:lle 88€

Yhtenä iltana ajelin Myllyyn Pirren kanssa otattamaan passikuvia. Mentiin Tunnin kuvaan, poseerattiin ja liu'uttiin hetken aikaa liukumäessä sen aikaa, kun kuvia kehitettiin. Sitten mentiin takaisin liikkeeseen. 

- Nooh, tuliko hyvät kuvat? Tytöstä nyt tietysti, äiti ei tainnut onnistua ihan niin hyvin, hehehe, sanoin minä.

- Hyvät kuvat tuli, se tekisi sitten yhteensä 52 euroa, kiitos, sanoi Tunnin kuvan ukko.

- Vittu mitä helvetin saatanaa, ei jumalauta yksi räpsäys voi maksaa noin paljon, mä oon ihan perse auki jo valmiiksi, et sä perkele voi olla tosissas!? Huusi sieluni.

- Visalla, kiitos, sanoi suuni.

Jäätävät hinnat. En voi mitenkään suositella ko. liikettä. Sitä paitsi mun kuva oli ihan ruma.

Nyt kun mä oon joutunut näin paljon pulittamaan matkajärjestelyistä etukäteen niin mä en kyllä ala, jos ne helkkarin pakolaiset on päättäneet kellua Roodokselle! Onko sit kiva uida, kun joku ruumis tarttuu jalkaan mitä. Merileväkin tuntuu inhottavalta jaloissa, saati sit jonkun tyypin hiukset. Yritä siinä sitten iltaisin rentoutua hotellin altaalla, jos joutuu koko aika kuuntelemaan kerjäläisten mellastusta! Joku keikkaa meidän käteisvarannot heti kentällä ja hotelliin pitää navigoida telttaleirin läpitte.

Ei ku niin mä olinkin se suvaitsevainen lähimmäisen rakastaja, meinasi unohtua hetkeksi tässä lomahuumassani. 

Sysimustaa ja mautonta huumoria tiistain kunniaksi. 

Mielipahan viikonloppu

Tämä viikonloppu on ottanut koville. Meikämummo on ollu ihan ressissä. Tunnekirjoni on vaihdellut raivosta myötähäpeään ja surusta sääliin. Katsoin Hilton!-dokumentin, jossa kuvattiin muutaman helsinkiläisen nuoren, syrjäytyneen aikuisen elämää. Hillitöntä sekoilua, pahaa oloa ja toivottomuutta. Kaikilla oli rikkinäinen ja viinanhuuruinen lapsuus, ja samaa kulttuuria jatkettiin omassa elämässä. 

Yksi oli niin sekaisin, että hakkasi päätään seinään, sängynlaitaan ja pesäpallomailalla. Hän löi puukkoa seinään ja heitteli ulkona puita ja ostoskärryjä ympäriinsä. Säälin rinnalle nousi pelko siitä, että Pirkkis joskus joutuisi vastakkain noin epätasapainoisen ihmisen kanssa.

Toisella tyypillä oli lapsi, jota hän kovin ikävöi ja puhelimessa lupaili tyttärelleen ostavansa tälle kosketusnäyttöpuhelimen, "sitten kun taas tulet isin luo". Tytön vieraillessa isän luona lattialla oli oksennusta ja isä repi tytön nähden kaikki laskunsa ja tytär toisti saman perässä. "Haluatko tehdä paperisilpusta lumisateen?" Lupaava kierre.

Kukaan ei ollut töissä tai opiskelemassa, kaikki joivat koko ajan olutta ja polttivat tupakkaa ja jotain vahvempaa. Yksi tuli raskaaksi ja lapsen synnyttyä loukkaantui, kun sossu tuli kotikäynnille äidin päihde- ja mielenterveystaustan vuoksi. Ikuinen tuli paloi hänenkin huulillaan isosta mahasta huolimatta. Häntä kiinnosti vain laulaminen. Raha näytti kelpaavan, apu, tuki ja ohjaus ei. 

On tosi surullista katsoa, kun nuoret ihmiset, joilla olisi kaikki maailman mahdollisuudet käytettävissään, heittävät kaiken pois. Huonolla lapsuudella ja kasvatuksella (ja kasvatuksettomuudella?) on kauaskantoiset seuraukset. Miksi jotkut pystyvät päästämään irti menneisyydestään ja muuttamaan oman tulevaisuutensa suunnan? Toisissa menee varmaan enemmän jotain rikki.

Toinen itseäni järkyttänyt aihe on ollut suomalaisten, myös omien tuttavieni epäempaattinen suhtautuminen pakolaisiin ja turvapaikanhakijoihin. Ihmisten kylmyys ja ajattelemattomuus on saanut ihan uusia ulottuvuuksia. 

Ymmärrän hyvin maahanmuuttokritiikin. Hallitsematon pakolaistulva johtaa takuulla ongelmiin, jos tulijoita ei saada kotoutettua uuteen kulttuuriin, he eivät opi kieltä eivätkä saa työtä tai jotain muuta mielekästä tekemistä. Kun taloustilanne on näinkin tiukka, olisi mietittävä hyvin tarkkaan, miten saapuvat ihmiserät saadaan kestävästi mukaan osaksi suomalaista yhteiskuntaa erityisesti, kun moni kantaa mukanaan syviä henkisiä haavoja sodan ja vainon vuoksi. Huoli on siis varmasti aiheellista.

Huolestuminen tai maahanmuuttopolitiikan kritisoiminen eivät silti ole sama kuin vihapuheet ja lapsellinen, pakolaisten hätää pilkkaava nekruläppä. Facebookissa jaetaan pilakuvia ja kannanottoja, joiden tiedot ovat niinkin luotettavasta lähteestä, kuin mitävittua.com. Faktaa ei ole, mutta se ei näytä kaikkia kiinnostavankaan. 

Tässä on meidän vastaanottokeskus! Siellä ne on kaikki sulassa sovussa; lampaat, intiaanit, kinuskit, hipit, yksisarviset, somalit ja valkonaamat. Kana kusee pönttöön ja koirakin saa nukkua vauvanvaunuissa. Rauha maassa ja ihmisillä hyvä tahto, aamen.

Järkyttävin juttu oli kuva hukkuneesta, rannalla kasvot hiekassa makaavasta 3-vuotiaasta pojasta. Juttuun oli kirjoitettu, että onhan se kurjaa, MUTTA Suomessakin on työttömyyttä ja jotkut joutuvat käymään ihan kirpputoreillakin. Jos tota samaa ajatusta jalostetaan vähän pidemmälle, eläimiäkään ei saisi auttaa, koska on olemassa kärsiviä ihmisiäkin. Miksi jakaa kuva kadonneesta lemmikistä, kun ihmisiäkin on kateissa? Ja niin edelleen. 

Inhimillistä hätää ei kannattaisi vertailla ja kaikkia vähäosaisia elukoista ihmisiin saa auttaa, mutta kyseessä täytyy olla tosi vakava perspektiivin puute, jos pystyy vertaamaan kumiveneestä yöllä mereen putoavia ja hukkuvia ihmisiä kirpputoriasiakkaisiin. Kenenkään ei Suomessa myöskään tarvitse tukehtua kuorma-autoon lastensa kanssa ja sitten muut kattelevat Kympin uutisista iltapalan ääreltä, kun auton pohjan läpi valuu katuun ruumiinnesteitä. Hyi vittu, kanava vaihtoon ja elämä hymyilee taas.

Toisaalta on tietysti hienoa, että suomalaiset alkavat nyt huomata oman maan huono-osaiset ja välittää heistä ulkomaalaisten pyrkiessä meidän ilmaisille lounaille. Mielenkiintoista olisi silti tietää, kuinka moni heistä oli aikaisemmin pätkänkään vertaa kiinnostunut alkoholisteista, pitkäaikaistyöttömistä tai sossunluukuttajista, muuten kuin jakamalla heistäkin lokkijuttuja ja pilakuvia somessa. 

Ihmeen paljon jaksetaan myös hakea syitä pakolaisten hätään heistä itsestään. Kolmevuotiaan pojan isä olisi saanut siskonsa kustantamana uudet hampaat. Siksi, ja paremman elämän toivossa, he yrittivät päästä Turkista Kreikkaan. Oli siis oikein, että perhe hukkui, koska paremman elämän 

tavoittelu on sallittu vain jo valmiiksi hyväosaisille. Keskitytään hukkuneen perheen ja lapsen sijaan isän tekareihin. Miksi? Näyttää siltä, että eniten jengiä jurppii just se, että suurin osa pakolaisista ainakin vaikuttaa olevan nuoria miehiä. Naisia ja lapsia oltaisiinkin ehkä innokkaampia auttamaan. Ehkä.

Kesällä luin uutisista muutamasta suomalaisesta 1-2-vuotiaasta lapsesta, jotka olivat hukkuneet naapurin uima-altaaseen ja kotonaan paljuun. Tuleeko jollekin mieleen tässä kohtaa alkaa levittää surun murtamista vanhemmista pilakuvia nettiin tai syytellä heitä paljun hankkimisesta? Kannattaisi keskittää enemmän energiaa edes muiden ymmärtämiseen, jos ei sitten auttamiseen. Tai vähintäänkin pitää turpa ummessa, jos ei keksi mitään rakentavaa sanottavaa. 

Epäluuloisuutta ja kateutta pakolaisten saamia etuja kohtaan olisi helpompi ymmärtää, jos kantasuomalaiset olisivat heidän takiaan menettäneet vaikka oikeutensa ilmaiseen peruskouluun tai edullisiin sosiaali- ja terveyspalveluihin, tai eivät olisi päässeet kouluttautumaan ja hankkimaan uraa tai jos musulmaanit olisivat vaikka vieneet meiltä kaikki ruuat ja lääkkeet ja tuhkatkin pesästä. Mutta kun en oikein usko, että näin on kenenkään kohdalla. 

Kotona olin niin pettynyt ihmisiin, että koitin purkaa kiukkuani pesemällä kuistia. Siellä mä polvillani jynssäsin juuriharjalla lautaa persvako kohti pilviä paistaen. Paska lähti kuistista, kiukku ei lähtenyt ämmästä. Parasta vaan, kun vetäydyn saunaan höyryämään kilpaa kiukaan kanssa ja hyppään tynnyripommin kylmään mereen ja suljen punavihreän kuplani vetoketjun. Ja huitasen ykkösellä alas yhden Kuivan Omenan.

Aaaaaaaaah. Much better!

Eläimellistä menoa

Pirkkis, kuten varmaan kaikki muutkin lapset, tykkää tosi paljon eläimistä. Meidän lenkkeilyreitin varrella on lampaita, ja jo kotona Pirkkis sanoo heti BÄÄ, kun kerron, että nyt lähdetään kävelylle. Lampusia olisi kiva pysähtyä katsomaan vaikka joka päivä, mutta häpeäkseni joudun myöntämään, että liian usein me vaan kävellään niiden ohi... Ja Pirkkis joutuu tiristämään pettymyksen kyyneleitä. Syy on kenenkäs muunkaan kuin Vapun. Sitä ei voi ottaa lampaiden lähelle, ja jos sen sitoo kauemmaksi vaikka puuhun, se kiljuu siellä niin, että lampaat säntäävät karkuun. Ja sitten taas itketään. 

Kyllä me ollaan silti päästyy lampaita silittämään ja kerätään niille joskus jo matkalla voikukanlehtiä tuliaisiksi. 

   Tämä kuva on jo keväältä. Olisi se helppoa, jos ei olisi lasta eikä lammasta, ehehhehe!

   Tässä ollaan matkalla muskarista kotiin. Piti pysähtyä vähän lampaita pussailemaan! 

Mökilläkin on lampaita, mutta ne on niin isossa aitauksessa, että niiden lähelle pääsee vain harvoin. Lampaat tuntuu muutenkin olevan vähän tyhjäpäistä porukkaa. Niitä ei kiinnosta yhtään, vaikka kuinka houkuttelisit, ja ne tuijottaa sieltä nummelta nollat taulussa niillä rumilla oliivisilmillään. 

Lehmät taas on ihan eri maata! Lehmät on mun suosikkimaatalouseläimiä. Ne on semmosia leppoisia ja symppiksiä! Ja niin uteliaita, että varmaan tulevat moikkailemaan, jos kutsut luokse! Teininä me käytiin yhden kaverin kanssa usein lehmihaassa harjaamassa lehmiä juuresharjoilla! Ne tykkäs siitä tosi paljon. Enää en uskaltaisi mennä... 

   Mansikille maistuu voikukka!

Mökillä on lehmiä ja niitä ollaan myös käyty ihailemassa ja hemmottelemassa voikukilla. Kyllä siinä aidan takana kyykistellessä vähän äidin puntti tutisi, kun iso sonni lähestyi meitä aidan toisella puolella. Pirkkis rohkelikko ei ollut moksiskaan. Äitini muuten kerran selitti lapselle, että katsos tuolla on lehmä ja tuollapa onkin sonnilehmä. Biologian tunneilla käyty ja silleen.

   Kantturoita kerrakseen.

Viimekertaisella mökkireissulla löydettiin myös hevoslaidun! Siellä oli neljä hienoa suomenhevosta, joista kahdelle maistui mitkäs muutkaan kuin voikukanlehdet. Seuraavana päivänä nappasin taskuuni muutaman sokeripalan, joilla saisin varmana houkuteltua kaakit meidän ikuisiksi ystäviksi. Nyt tietysti joku hevosfarmari vetää hernemaissipaprikan nenäänsä; vittuako menette ilman lupaa syöttämään kalliille kilparavurille sokeria!? No sortsa nyt vaan. 

   Tässä tulee herkkulähetystä hepoille.

Sokru meni kuin kuumille kiville. Rouskutus vaan kuului, kun koni mussutti sitä keltavihreillä hampaillaan. Ja Pirkkis syötti niin innokkaasti heppoja, että ihan ihmettelin hänen rohkeuttaan! Hän piti viimeiseen asti kiinni ruohotupsusta, eikä olisi malttanut irrottaa, vaikka tukko oli jo puoliksi hevosen suussa. Sokeripalojakin hän olisi halunnut hepoille tarjota, mutta niitä en uskaltanut luovuttaa hänen käsiinsä, kun ei tuo avokämmeneltä tarjoilu vielä oikein suju enkä halunnut, että elukka alkaa sitä hänen nyrkistään kaivaa. 

   Rohkea tyttäreni ❤️

   Tästä saisi vaikka taulun, harmi kun aidantolppa tuli hevosten eteen.

Vielä, kun jostain löytyisi possuja ja kanoja niin maatilakasvatus olisi maksimissaan! Röh röh.

Urheilija ei tervettä päivää näe

Olen ryhtynyt kuntoilemaan. Ihan vaan vaihteen vuoksi. Ei vaan, olen tosi kyllästynyt siihen, että kaikki vaatteet kiristää ja näyttää sekä epäilyttäviltä, että epämiellyttäviltä mun päälläni. En myöskään mielestäni näytä itseltäni; mä en ole tämän näköinen oikeasti! Hyväksy itsesi sellaisena kuin olet, jaadijaada blaa bla blaa.

Oli siis jo korkea aika ryhtyä tuumasta toimeen ainaisen märisemisen sijaan. Ja täytyykin antaa itselleni vähän aplodeja: jo neljän viikon ajan olen liikkunut joka päivä ja välttänyt syömästä herkkuja ja liian isoja ruoka-annoksia. Joka päivä ollaan kierretty Pipskin ja Vapskin kanssa toi viiden kilsan kirkonlenkki. Satoi tai paistoi! Amazing race. 

Oltiin Paimiossa yökylässä tossa joku aika sitten. Pirkkis ja äiti jäivät poimimaan mustikoita, kun minä lähdin reippaalle sauvakävelylenkille tuttuihin maalaismaisemiin. Reittini kulki jokilaakson kautta metsätielle ja edelleen kartanon peltotiluksien halki hyppyrimäen huipulle. Upeat puitteet ulkoilulle, kerta kaikkiaan!

Myrsky tuhosi joen yli vievän vanhan kivisillan jo aikaa sitten, mutta joku on hommannut paikalle rautaiset tikapuut. Kaupunki tarjoutui maksamaan sillan ja tien korjaamisen 90-prosenttisesti, mutta maanomistaja ei vastannut tarjoukseen. Tietä pitkin ei siis pääse autolla, lastenvaunujen tai koirankaan kanssa, mutta kävellen vielä pärjää. Sen heinäseiväsepisodin jälkeen olen pitänyt maanomistajia lähinnä kitsaina ja hankalina tyyppeinä, ja tämä siltaongelma vain vahvisti mielikuvaani. 

   Olin ihan että olenko mä joku Thelma & Louise kun joudun tollaseen rotkoon hyppäämään!

   Tikkaat, rotko ja mun sauva.

Olin kyllä tietoinen romahtaneesta sillasta ja mahdollisista haasteista kartanon mailla, mitä tulee etenemiseen. Mistä mä en ollut tietoinen oli se, että joku paskakinttu oli perustanut myös lehmihaan keskelle tietä! Katsoin jo kaukaa, että meneekö tuon tien poikki oikeasti nyt sitten joku saatanan sähköaita. Joo kyllä siinä menee. 

Olin siinä vaiheessa sauvonut jo 4/5 osan matkasta, enkä tod ollut aikeissa kääntyä enää takaisin. Niinpä tein, mitä pelinainen tekee. Heitin sauvat sähkölangan yli, peruutin muutaman metrin, otin vauhtia ja hyppäsin kuin villivarsa! Nilkka sanoi tsaiga daiga duu ja pohje sanoi bumtsi bum. Kirpaisi niin maan perkeleesti!

Lähdin silti tarmokkaasti linkuttamaan eteenpäin sauvoineni, ja vaikka koipi oli vähän hellänä, pääsin kuitenkin hyppyrimäen huipulle ja jopa kotiin asti. Puolessa välissä mäkeä jouduin pysähtymään hapelle ja mäen päällä toivoin, että saisin painaa pienen pyöreän nitronappulan kieleni alle sydäntäni elvyttämään. 

Tässä vähän maisemakuvia, kelpaa lenkkeillä vaikka vähän poikkijalkaisenakin!

   Jaksaa, jaksaa!

   Voisi sitä rumemmassakin maisemassa sydänkohtauksen saada.

Kipu vaan ei ottanut laantuakseen, vaan pahentui yhä vaan yltyen jopa öiseksi säryksi. Jalka ei vissiin tykännyt niistä aamulenkeistä. Pakko se oli sitten lähteä lääkäriin, helvetti soikoon. Lekuri antoi kymmenen päivän tulehduskipulääkekuurin ja kielsi sekä kävelyn, että pyöräilyn.

Laihduta tässä sitten. Masennuin niin, että söin kaksi jäätelöä kerralla. Istuskeltiin Pirkkiksen kanssa kuistilla ja annoin hänellekin vähän jälkimmäisestä jätskistä niin, että suuvärkki muuttui vaniljaiseksi. Oli sitten helppo valehdella töistä palaavalle Miehelle, että mä söin vaan yhden jäden. Pirkkis söi sen toisen.