Hyvästi jää, pappa

Pappa nukkui tänään pois. Hän kirjaimellisesti nukkui, ja aamuyön tunteina elämän liekki sammui. Hän oli ollut muutaman päivän korkeassa kuumeessa, ja olikin jo väsynyt ja voimaton. Kauheasti ei ole itsellä vielä kuolemisesta kokemusta, mutta kuvittelisin, että unessa on paras tapa jättää maalliset murheet taakse. 

Kävimme isäni ja Pirkkiksen kanssa häntä viime viikolla moikkaamassa, ja tänään oli tarkoitus mennä uudestaan. En enää ehtinyt. Aamulla herätessäni katsoin puhelinta, ja näin isän suruviestin. En tiedä, olisinko tänään osannut tai ymmärtänyt jättää hyvästejä sen enempää kuin viimeksikään, mutta kyllä se silti harmitti, että viime vierailu jäi viimeiseksi. Ylipäätään omatunnon tuomiokellot alkoivat heti soida; miksi en käynyt useammin, miksi en viipynyt kylässä kauempaa, miksi en vienyt hänelle vanhoja valokuvia katseltavaksi. 

Pappa olisi kesällä täyttänyt 84. Tai 85. Jotain sitä luokkaa, eli ei hän mikään nuorukainen enää ollut. Muistisairaus oli selvästi jo edennyt, ja mielestäni vanhainkotiin joutuminen taannutti häntä entisestään. Siellä ne valkohapsiset muumiot istuivat päiväsalissa puhua pukahtamatta, telkkari huusi aina täysillä ja kusi haisi. Nice life. Iltaisin siellä papan yksikössä oli yksi hoitaja seitsemää vanhusta kohti. Musta se on aika vähän. 

Mua harmitti aina sinne mennessä, että edes papan kaunista valkoista tukkaa ei ollut viitsitty kammata! Se olisi vienyt 10 sekuntia. Kotihoitajat pitivät parempaa huolta, samoin palvelukeskuksessa, jossa hän aikaisemmin oli. Siellä oli saunomista, koirakaverit vierailivat ja jotain musisointiakin järjestetty asiakkaille. Oman kokemukseni mukaan vanhainkoti vaikutti enemmän saattohoitolalta, jonne raihnaisimmat ja pölhöimmät, jotka eivät ymmärrä mitään itselleen enää vaatia, dumpataan. Eikä se yksi hoitajaressukka olisi mitenkään kerinnyt seurustelemaan vanhusten kanssa, vaikka olisi halunnutkin.

Olen helpottunut, että pappa pääsi pois eikä joutunut kokemaan kovia kipuja, pelkoja tai mielen täydellistä pimenemistä. On se kuolema silti vaan kova. Se on kova. Ja niin lopullinen. Onneksi otin aina paljon kuvia papasta ja Pirkkiksestä, niin on jotain, mitä näyttää tytölle muistona isoisoisästä tarinoiden mausteeksi.

En ole taitava runoilemaan, joten lainaan loppuun Anna-Mari Kaskisen runoa, hieman muokattuna:

Minun täytyy jatkaa.
Joku kutsuu kulkemaan.
Täytyy taittaa taival matkaa,
vaikken tietä tunnekaan.

Siellä missä toisiansa
aallot vievät tansseihin,
siellä, veden loiskinassa,
siellä olen minäkin.

Siellä, missä korkealla
siintää pilvi sulavin,
siellä, sinipilven alla,
siellä olen minäkin.

Avara on taivaan syli.
Tuulen teitä purjehdin.
Pääsky lentää päänne yli,
siinä olen minäkin.

Älä pelkää. Tulen kyllä.
Tulen kyllä takaisin.
Iltatuulen hyväilyssä:
siinä olen minäkin.

  Tämä näkymä on entiseltä mökiltämme. Pappa rakasti merta. Toivottavasti hänen sielunsa purjehtii nyt tällaisissa maisemissa.