Jumpan joulujuhla

Mun piti kertoa Pirkkiksen jumpan joulujuhlasta. Oikeastaan se ei ole jumppa vaan taaperotemmellys. Muistan kerran, kun yksi vanha tuttu selitti kuinka hänen kolme veensä käy treeneissä. Särähti pahasti korvaan, joten selittelen tässä heti alkutuimaan, että lapseni ei treenaa vaan leikkii...

Se on ihan hauska laji, ollaan harrastettu sitä syyskuusta lähtien. Siellä aikuiset ja taaperot (taapero on mun inhokkisana!) kirmailee ja riekkuu yhdessä, eli siinä saa myös itselle hien pintaan. En halua lykätä Pirkkistä vielä mihinkään kovin sitovaan harrastukseen, joten tää temmellyssetti on oikein sopivaa ajanvietettä. Lisäksi tapahtumapaikka sijaitsee vajaan kilsan päässä meiltä eli päästään sinne kivasti kävellen.

45 minuutin ajan kakarat ja niiden huoltajat tanssii ja leikkii musiikin säestämänä; siellä heitellään palloa, astellaan hernepussien päällä, ryömitään tunnelista sun muuta mukavaa. Lapsilla on hauskaa ja siellä saa juosta ja purkaa energiaa. Kerran kuussa vaihtui teema, eli ensin piti ottaa mukaan pallo, sitten pussilakana ja sitten huivi. Pirkkiksen suosikkitouhua oli, kun lasten persauksiin (siis housuihin) sujautettiin huivit ja aikuiset mukamas jahtasivat näitä hännällisiä otuksia. Toinen feivöritti oli pussilakanaleikki, jossa ensin tanssittiin lakanat kädessä ja kun musiikki loppui, piti äkkiä ryömiä lakanan alle piiloon.

Jumpan ohjaaja on nuori innostunut äiti-ihminen, jolla on pää täynnä ideoita ja visioita. Joulujuhlaan hän oli keksinyt, että lapsilla pitää olla päällä keltaista ja punaista, ja aikuisilla sinistä ja mustaa. No ei siinä mitään, piece on cake. Lapsilla piti olla myös kruunu! Olin ensin ihan että voihan nyt vittu, mutta sitten muistinkin, että olin tilannut Kiinasta kaksi pehmeää kruunupantaa, joten eihän mulla ollut häränpäivää. Ohjaaja ehdotti, että jos joku ei halua ostaa kruunua, niin sellaisen voi vaikka itse virkata. Ou mai kaad! Ohjeenkin hän lähetti sähköpostilla. Olin ihan että älähän nyt liioittele. Juhlassa kuitenkin näin, että muutama näppäräkätinen vanhempi oli tosiaan virkannut tai ommellut lapselleen kruunun. Siitäs sain, negatiivari. 

Kauden huipennukseksi tosiaan pidettiin sitten naisvoimistelijoiden joulujuhlat. Meidän pienen tanssiesityksen lisäksi siellä oli muitakin lasten tanssiryhmiä, joita oli kiva katsoa. Ketään ei meidän ryhmässä jännittänyt ja esitys meni yllättävän jouhevasti! Tosin meidän ryhmässä kaikki on vielä niin pieniä, ettei kukaan edes ymmärtänyt, mistä on kyse ja vanhemmatkin olivat mukana show'ssa. 

Pirkkis innostui niin kovasti kahdesta minuutistaan julkisuudessa, että hän halusi mennä lavalle uudestaan! Oma esityksemme oli ekana, ja jokaiseen seuraavaan hän olisi halunnut osallistua. "Minäkin menen lavalle!" Selitin sitten hänelle, että nyt me ei enää voida mennä, kun nämä on nyt toisten lasten esityksiä. Ehdotin hänelle, että hän voisi tanssia lattialla. Hetken mietittyään hän ilmoitti, että "parasta kyllä olisi, että minä menisin lavalle." Voi Jeesus! Ei voi mimmiä asenteen puutteesta moittia.

Viimeisen esityksen toteutus vähän ontui. Ajatus oli alun perin varmaan ihan jeesbox, mutta käytännössä harva jaksoi katsoa keski-iän ylittäneiden naisten psykedeelistä joogaa. Esitykseen kuului myös jotain tarinankerrontaa, josta kukaan ei kylläkään saanut selvää mikrofoonin pimahdettua ja koska sali oli täynnä juuri jännityksensä purkaneita hyvin äänekkäitä lapsia. 

Joulujuhlan kruunasi kukas muukaan kuin Joulugubbe. Kaikkien piti tuoda juhlaan noin kahden euron arvoinen paketti, jotka Pukki sitten lopuksi jakoi. Onneksi ohjaajamme muistutti lahjasta päivää ennen, muuten olisin autuaasti unohtanut sen. Surautin sitten ennen pirskeitä äkkiä vielä hakemaan Stokmannilta muumitikkarin ja vaaleansiniset Olaf-sukat. Ostin kokoa 23-25 ja jälkiviisaana voisin todeta, että virhe, koska juhlissa oli myös noin kymmenvuotiaita lapsia. Joku saattoi vähän pettyä. Paska Pukki!