Ristmäs

Joulu se jo joutui. Mukavaa oli! Sain ihan sikana lahjoja. No eihän se mikään ihme tietenkään ollut, olinhan ollut niin kiltti ja esimerkillinen koko vuoden. Mieheltä sain lahjaksi videokameran! Filmailin sillä heti innokkaasti, ja hassunhauskasti nauhalle tallentui myös lattialla ilmakylpyä ottaneen Pirkkiksen pyllystä kurkannut myyrä! Sillä pätkällä voidaankin sitten ajaa epämieluisat poikaystäväkandidaatit karkuun. "Katotaanko taas se kakkavideo?"

Joulupukki selvästi arvostaa laulutaitojani, koska sain myös Sing Star-levyjä ja mikrofonejakin oikein kaksin kappalein! Vetäisin tietysti heti kokeeksi parit biisit, mutta ilmeisesti mikrofoneja pitää vielä jotenkin kalibroida, koska ruudulla luki koko ajan "tyydyttävää" tai "surkeaa".  Tehdasasetuksissa on varmaankin jotain häikkää. Arvosanaksi sain kisällin! Mitä helvettiä? 

En haluaisi kehuskella, mutta minusta on tässä viime aikoina hioutunut melkoinen karaoketimantti. Debytoin edelliskesänä mökillä, kun oltiin Miehen, veljen, serkkupoikien ja enon kanssa jatkamassa enon viisikybäsiä paikallisräkälässä. Aloin tunteella tulkita tuttua balladia. Ihmettelin vähän itsekseni, kun humalatilani olikin muutamaa boforia kovempi, en nimittäin tunnistanutkaan sävelmää saati sanoja. Lauloin kuitenkin sitkeästi ekaan kertosäkeeseen asti oman nuottikorvani mukaan, kunnes viimein tajusin, että kyseessä on ihan joku toinen laulu. Huusin täysillä mikkiin, että hei diitsei, väärä biisi! Eturivissä tanssinut nainen kannusti mua peukku pystyssä ja huusi, että ei haittaa, ei kukaan huomaa, jatka vaan! No en tietenkään voinut tuhlata taitojani tällaiseen paskaan ja lopetin loukkaantuneena esitykseni.

Kokeilin muuten viime kesänä taas samassa pubissa sitä samaa biisiä, ja se oli levyllä edelleen väärin! Vaikkei kukaan seuralaisistani mua silloin uskonutkaan. Kuulemma häpesivät mua! Harjoittelen mun singsongstarilla niin kovaa, että mä niille häpeät vielä näytän! Saatana. 

No mutta takaisin jouluun. Isä oli vuokrannut mökille paljun! Siellä kelpasi lillua, voi videot että oli ihanaa! Pirkkiskin pääsi kahdesti pulahtamaan lämpimään veteen. Kuva paljastaa, miten kivaa meillä oli. :) 

    Kulti ja äiti :)

Kerran Pirkkis oli kyllä vaarassa jäädä orvoksi, kun Miehen kanssa meinattiin keittyä elävältä kuin ravut konsanaan. Vesi oli lämmennyt vähän turhan kuumaksi. Niin että jos perskarvat olivat päässeet suoristumaan niin nyt ne ainakin kiehahtivat takaisin kiharalle. 

Minä ja veli saimme aina lapsena paljon lahjoja. Isä toi myös työmatkoilta ulkomailta hienoja tuliaisia. Meillä oli niin paljon tavaraa, ettei osattu arvostaa mitään ja kaikki oli aina rikki tai häviksissä. Siksi koitan nyt kasvattaa Pirkkistä niin, ettei hän tottuisi kauheaan tavarapaljouteen vaan osaisi arvostaa lelujaan ja että jouluna ja synttärinä annettaisiin vain muutama lahja. 

Joo no hyvin menee tähän asti; ostin hänelle itse viisi lahjaa! Siihen vielä mummien ja kummien presentot päälle niin kyllä pakettia virtasi vauvalle. Hän ymmärsi joulun päälle yhtä paljon kuin sika pohjantähdestä, joten tavaramäärä oli melkoisesti liioiteltu. Harjoitus tekee mestarin, synttäreiksi uusi yritys. 

Kyllä hän silti kovasti tutkaili uusia lelujaan ja kirjojaan! Pehmeä lampaantalja oli selkeä suosikki, siihen hän hierusti naamaansa niin innokkaasti, että koko joulun ruokalistakin taisi tallentua taljaan. Myös lahjapaperit ja -narut olivat erittäin kovassa huudossa. Ehkä ensi jouluna sitten aloitamme sen vuosia kestävän Joulupukkikusetuksen! Olen serkuksistani vanhin, ja kun mulle aikoinaan selvisi, että joulupukki onkin pappa pahvinaamarissa, oli muidenkin serkkujen joulutaika piparina. Olkaa hyvät! 

Joulun kunniaksi vuoden paras lahjani eli vauvaliinos oppi puhumaan! Ihan olimme Miehen kanssa melkein kyyneleet silmissä, kun Äiti ja Isi olivat kuin olivatkin kullanmurumme ensisanat! Pirkkis huutelee niin potevasti "diidiidii" (isi) ja "ääiishä" (äiti), että ei tässä asiassa ei ole mitään epäselvää. Hän osaa myös sanoa "tttthhhhttthhsss".  Se tarkoittaa varmaan tissiä. 

Joulun koordinaatit: Lahjoja 1000, Pakkanen -13, vauvan päiväunet 2h, palju +42, Cava 11,5 %, konvehteja 1000 000, elopaino +6kg

Jouluja

Naapuri oli ostanut itselleen joululahjaksi iPadin. Ensi töikseen hän testasi sen kameratoimintoa. Sain näytteen hänen luontokuvaajan taidoistaan joulutervehdyksen merkeissä:

Kuvassa on ketun versio vessanseinään kirjoitetusta "I was here" signeerauksesta. Pihlajanmarjakin pisteenä iin päällä. Kyllä luonto on kaunis. Arvostan. 

Vaikkukorva lekurissa

Kävin Pirkkiksen kanssa terveyskeskuksessa näyttäytymässä. Hän on ollut nuhassa jo kaksi viikkoa ja nyt on lisäbonarina saatu myös yskä. Hän ei ole vaikuttanut kipuiselta, vaikka tukkoinen olo tietysti harmittaakin. Olin kuitenkin lukenut asiantuntijoiden lausuntoja eli Suomi24-keskustelupalstaa, jossa kotitohtorit tiesivät korvatulehduksen olevan joskus vauvoilla oireeton. En tietenkään halunnut, että Pirkkis saisi jonkun kuulonalentuman vain siksi, että torspo äiti ei ymmärtänyt viedä häntä tarkastettavaksi.

Olin laittanut kellon herättämään aamulla 7:50, jotta ehtisin heti soittamaan kasilta aukeavaan päivystykseen. Pääsinkin pian läpi ja nauhoite kertoi, että mua edellä oli kuusi puhelua. Valitsin takaisin soiton ja arvioitu asiaan palaamisaika oli klo 9:25. Hyvä hommeliini, tässähän kerkiää vielä hyvin vetää unta palloon. Hoitaja soitti, kun olin juuri saanut uudelleen unenpäästä kiinni... Nooh pääasia toki oli, että sain tytylle lääkäriajan ja aikaa jäi runsaasti vielä aamutoimiinkin.

Terveyskeskukseen päästyämme menin ilmoittautumaan. Hoitaja pahoitteli, että meitä ennen olisi aika pitkä jono. Mikä pointti on antaa vartti aikaa per potilas, jos ne ei ikinä pidä paikkaansa? Sympaattinen hoitaja kuitenkin vakuutteli, että yleensä pienet lapset pääsevät nopeasti jonon ohikin. "Kiitos, mutta ei meillä ole mikään kiire, hän kun on tosi rauhallinen vauva, hehe" hymyilin hoitajalle. What the actual fuck! Ei näin. Olis meillä ollut se helvetin kallis vakuutuskin...

Kävin sitten istumaan odotussaliin Pirkkis sylissäni. Olin pukenut sekä itseni että vauvan villapaitaan ja lisäksi Pirkkiksellä oli fleecehaalari ja minulla talvitakki. Sairastupa oli tupaten täynnä ja hymyilin ymmärtäväisesti muille taudinkantajille. Mitäs me sairastuneet, kyls tiätte. 

Hymy alkoi pikkasen jäätyä, kun meidän aika oli ylittynyt jo 45 minuutilla. Patu ja mummu toisensa jälkeen pääsi ennen meitä ja mulla alkoi olla aivan saatanan kuuma takissani, jota en saanut kunnolla riisuttua rasittavan vetoketjun ja nappien takia. Pirkkis jaksoi hienosti, mutta rajansa hänelläkin ja kyllästynyt venkoilu kuumotti meitä molempia entisestään.

Yhtäkkiä tuli mieleeni, etten ollut putsannut Pirkkiksen korvia aikapäiviin. Kiireessä, mutta ainakin omasta mielestäni huomaamattomasti aloin etusormella kaivella vauvan korvia. Toivoin, että takintaskuun olisi unohtunut nenäliina. No such luck. Ainoaksi vaihtoehdoksi jäi sitten pyyhkiä oranssit vaikkupallerot farkkuihini. Kikkeliskokkelis, mitäs läksit kaivelemaan.

Nousin seisomaan kitisevä lapsi sylissäni ja kävelin hetken käytäviä pitkin, kun meidät onneksi jo kutsuttiinkin tutkimushuoneeseen. Näin kyllä odotushuoneen seinällä olleen kyltin, jossa asiakkaita pyydettiin riisumaan päällysvaatteensa ennen lääkärin tapaamista. Riisuinkin Pirkkiksen haalarin, mutta vain vyötärölle asti, koska häneltähän tutkittaisiin vain korvat. Kyllä kuumotti omia korvia, kun lääkäri pyysi minua riisumaan vauvan bodyn, jotta hän voisi kuunnella keuhkoja. Aloin naama punaisena selittää, että JAA mää kyllä näin sen kyltin, jossa käskettiin riisuutua, mutta ajattelin ettei tarttis kun niin tota vaan korvia piti vaan kattoa vai mitä hä. Hoitaja sen koommin kuin lääkärikään ei sanoneet mitään. Sadattelivat varmaan silmiään pyöritellen, että vittu miksei me menty yksityiselle töihin, täällä pöndellä nyt sitte siedetään tollasia maalaisurpoja.

Ei siinä auttanut kuin alkaa riisua vauvalta vaatteita, johon tietysti tuhraantui aikaa. Vähän hävetti. Sitten lääkäri vielä tokaisi hoitsulle, että annas yks vanupuikko, tääl on vaikkua. Ei helvetti. Taas alkoi meikäläisen säälittävä selitys! Oijoi onko äiti vähän huolimattomasti puhdistanut sun korvat! Onneksi hoitsu päästi mut piinasta toteamalla, että vauvoilla on aina vaikkua eikä korvia saa mennä niin syvältä kaivelemaankaan. 

Pirkkis-rassukka loukkaantui verisesti, kun pidin väkisin hänen pikkukuuppaansa paikoillaan tutkimuksen ajan. Parku jatkui vielä odotushuoneen puolellakin, eikä edes paras ystävänsä tutti meinannut auttaa. Korvissa ei tosiaan onneksi ollut mitään häikkää. Yskäkin kuulemma lähtee vain yskimällä. 

Toivottavasti lähtisikin pian, holtittomasti yskivää vauvaa on melko lohdutonta katsella. Limaa tulee niin paljon, että eilen hän oksensi sitä ison lortin. Suoraan selkääni. Varmaan kostoksi lääkäriin pakottamisesta.

Sappee Over and Out

Selvittiin hengissä Sappeen reissusta! Oli ihan kivaakin. Huoneisto oli tosi siisti ja viihtyisä. Paljon oli panostettu myös laatuun, pinnat ja kalusteet oli vimosen päälle ja kaikki astiat Iittalaa. Harmi vaan, että ilma oli kuin ruma morsian, eli torstaista sunnuntaiyöhön satoi kuin taivaallisen esterin perseestä. Sunnuntaina kun lähdettiin kotiin niin maisema oli peittynyt valkeaan lumivaippaan (kirjoitin eka et kumivaippaan, heh!) ja aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta. Totta kai. Lisäksi me oltiin tosiaan kaikki kolme kipeitä ja räkälimayskittiin öisin kilpaa. Kannattaa lähteä lomamatkalle sairastamaan! Vaikka ollaan kipeitä niin ei silti olla köyhiä! Eipä.

Ei sitten retkeilty yhtään mihinkään. Rinkkakin nökötti autossa koko viikonlopun. Paitsi perjantaina oltiin kävelyllä, kun käytiin vaihtamassa Miehen avainkortti, sillä kun ei yhtäkkiä enää päässytkään sisälle taloon! Respasta neuvottiin, ettei korttia saisi pitää samassa taskussa kännykän kanssa, kun se voi seota. Kenelle tollanen tulee mieleen! Ei monelle ja siksi se olikin kirjoitettu ohjeeksi kirjekuoreen, jota me ei jaksettu lukea.

Meidän kävely kesti noin puoli tuntia ja vartti siitä kului Miehen asioidessa siellä respassa. Sen jälkeen talsittiin vaunuja työnnellen pikkasen matkaa yhtä kinttupolkua pitkin, mutta noin 50 metrin jälkeen käännyttiin takaisin, kun maa alkoi olla melkoista mutaprunnia. Perjantaina satoi vettä ja lauantaina lunta niin kovalla tohinalla, ettei Pirkkistä ois raaskinut millään ilveellä lykätä rinkkaan istumaan. Semmosta kommandopipoa ei olekaan, joka olis tarpeeksi hyvin suojannut hänen pientä naamavärkkiään. Retkeiltiin sit sängyssä ja syötiin sipsiä. Pirkkis ainakin otti rennosti! 

       Taking it easy Pirkkis Style!

Saavuttaessa oli eka vähän vaikeuksia löytää oikea talo. Ulkona sataa tihutti ja oli pimeetä ku peräsuolessa, eikä se alueen karttakaan mun mielestä niin kovin selkeä ollut. Minä kannoin vauvaa ja Mies etsi oikeaa huonetta. Haahuiltiin pitkin käytäviä jonkin aikaa, kunnes Mies tiuskaisi, että ei  
täällä kyllä jumalauta missään lue et Body! Pyysin saada nähdä avainkuoren ja huone löytyikin melko pian, koska kuoressa ei todellakaan lukenut Body vaan B004. Voi taivas laita äijä asialle ja tee itse perässä.

   BODY

Torstaina kun mentiin niin ei koko matkailukeskuksessa ollut ristinsielua! Oli kyllä melko surkean näköistä, kun lumesta ei ollut tietoakaan ja hiihtohissit törpöttivät mäessä ihan orpoina. Ottaa omistajat vähän takkiinsa tällaisina talvina. Perjantaina alkoi onneksi porukkaa saapua, meidänkin taloon tuli muita lomailijoita, samoin upeisiin mökkeihin. Voin kyllä suositella Sappeen matkailukeskusta!

   Vain valkeata joulua, keskellä suurten hankien...

Lauantaina tehtiin pieni päiväretki Pälkäneelle. Siellä käytiin kaupassa nimeltä Löytötex. Todella jännittävä momentti meidän matkalla. Ei siitä sen enempää. Googletin Pälkäneen nähtävyyksiä ja kunnalla olikin tosi kattavat nettisivut. Sitä kautta löydettiin myös Keltainen talo, todella viihtyisä vanha maamiesseurantalo, joka nykyisin palvelee kahvilana ja käsityöpuotina. Siellä join kaksi kuppia teetä ja söin oikein makoisaa porkkanakakkua. Mies osti kuksan numero 157. Ei siitäkään sitten sen enempää. 

Näin jännittävästi tällä kertaa. Nyt meillä ei olekaan mitään reissuja näköpiirissä. Johtuu lähinnä siitä, ettei rahaakaan ole enää näköpiirissä, koska tipahdan ensi kuussa kodinhoitotuen piiriin. Vai mikä hoitoraha se nyt onkaan. Anyhoes, ei muuta ku lottoamaan sitten vaan. 

Pepparkakkahuussi

Tosi kotoisaa tämä joulunalusaika! Ilo sydämessä voi ihailla ikkunasta pikkulintujen pyrähtelyä talipallojen kimpussa lumihiutaleiden leijaillessa maahan. Koko perhe on kokoontunut yhteen keittiönpöydän ympärille laulamaan joululauluja ja taikomaan mitä hassunhauskempia pipareita. Piparitalo on johan nyt toki leivottu itse kaardemummahippusia myöten ja neilikoilla piikitetyt appelsiinit riippuvat ikkunoissa huumaavaa tuoksua levittäen. Äiti häärii essu jauhoissa ja kokoaa piparkakkutalon itsevalmistetulla sokeriliimalla, jotta lapsukaiset saavat koristella talon hullunkurisin karkkikoristein. Ei se lopputulos ole se tärkein, vaan yhdessätekemisen riemu, hassuttelu ja vaivannäkö.

Tässä minun aikaansaannokseni! Ei täydellinen mutta tunteella koottu! Pirkkis koristeli talon namusilla. Ajatella, hänhän on vasta vauva! Taitava tyttö, äitiinsä tullut!

No ei nyt kai! Hahah kuka uskoi! Tarjoustalosta 7,99€. Linnut ei huoli meidän siemeniä enkä jaksanut askarrella neilikka-appelsiinejakaan, koska viime jouluna ne roikkui ikkunassa niin kauan, että ne mätäni ja tippui itekseen maahan. Me ei edes lauleta joululauluja, koska ollaan kaikki nuhassa ja yskitään nupit turvoksissa kuin vanhat siat. 

Sappeettaa

Naapurit matkustaa joulun jälkeen Dubaihin. Ei vituta yhtään. En ole koskaan ollut, enkä yhtään haluaisi edes mennä, koska siellä on kuuma, ei saa juoda viinaa, menee hiekkaa pimppiin ja arabit nyt on tiettävästi aina vaarallisia. En siis ole yhtään kateellinen moisesta lämpölomailusta!

Sitä paitsi me lähdetään huomenna Miehen ja Pirkkiksen kanssa Sappeelle huoneistohotelliin! Siellä me voidaan patikoida ja lasketella ja nauttia upeasta suomalaisesta talvikelistä. Paitsi et ei voida, koska lunta ei ole ja ulkona riehuu hillitön myrskytuuli noin 350 tuhatta metriä sekunnissa. Lisäksi me ollaan kaikki kipeitä. Ihan mahtisfantsu loma tulossa! Ainoa hyvä asia on, että Vappu meni Anopille hoitoon. Jo se takaa mulle onnistuneen loman. 

Ostin jo elokuussa lahjakortin Sappeen matkailukeskukseen. Oltiin silloin siellä Merikarvian mökillä ja siitä innostuneena varasin tämän olevinaan vähän fiinimmän loman. Et löytyy niinku ihan vesivessa ja sähköt, luksusta siis. Kyseessä on tosiaan huoneistohotelli, eli meillä on siellä oma keittiö ja sauna. Tarttee siis itse tehdä ruokakin, voi paska. 

Unohdin syksyn aikana koko lahjakortin ja nyt, paria viikkoa ennen sen vanhentumista, muistin sen taas. Yritin perua koko sotkun ja lähetin anelevan sähköpostin palveluntarjoajalle. Vajosin jopa niin alas, että valehtelin vauvallani olevan tosi paha korvatulehduskierre, että kyllä en nyt millään kykenisi lähtemään. Asiakaspalvelusta sain kohteliaan vastauksen, jossa pahoiteltiin vauvaparkani sairastumista, toivotettiin pikaista paranemista ja pahoiteltiin, ettei varausta voi enää perua. Voi kusipaskatissi. No ei siinä sit auttanut muu kuin soittaa sinne hotskuun ja toivoa, että vielä olisi tilaa taikka muuten menettäisin sataviiskyt euroa pääsemättä edes pelipaikalle. Varmaan karmakin rankaisee mua valehtelusta ja Pirkkis saa oikeasti korvatulehduksen.

Hotellissa oli tilaa ja huomenna koittaa lähtö. Ostin Miehelle synttärilahjaksi vauvarinkan ja käytiin tällä viikolla testikävelyllä Pirkkis kyydissä. Hän tykkäsi kovasti kattella maisemia yläilmoista iskän selässä! En vain oikein tiedä, miten vauvan kädet tulisi asetella rinkassa. Pirkkiksen pikkuhandut sojottivat suoraan sivuille kuin Jeesuksella ristillä. 

Meinattiin nyt kokeilla sitä rinkkaa oikein tositoimissa Sappeen ulkoilureiteillä. Tsirpakka pakkasilma, lämpimät vaellusvaatteet, vähän makkaraa notskille, kuumaa glögiä ja vauvahan voi vaikka ottaa pienet nokkaunet laavulla, you knows. Kissanvitut, lauantaiksi on luvattu jopa ukkosta! Kävin tänään vahingossa ulkona ja siellä tuuli niin, että hyvä ettei pää revennyt irti juurineen.

No, toivotaan että huomenna sauna olis kuuma, telkkari toimis ja sängyt olis pehmeitä. Silläkin pääsee nykyään aika pitkälle. Ja että Sappeella on edes yksi kauppa, josta saa saunakaljaa.

Kello on 23:20 eikä me olla pakattu vielä mitään. Pirkkis-raasu tuhertaa itkua nuhaisena sängyssään. Tästä tulee hyvä yö. Auttaiskohan supot muakin nukkumaan paremmin, jos tunkisin niitä paketillisen perseeseeni. 

Kirkko ja me ja mä

Nyt seuraa uskontoon liittyvää ajatuksenvirtaa. 

Olen tässä viime aikoina seurannut uutimista kirkon väkipakoa. Kirkosta eroamisessa ei tunnu olevan yhtä yksittäistä syytä. Joku ateisti pitää kirkkoa turhana instituutiona eikä halua siihen kuulua, joku ei halua maksaa kirkollisveroa, yksi ei tykkää Räsäsen Päivistä ja kostaa kirkolle ja toinen suuttui kun piispan perkulekin meni ja puolusti homojen avioliitto-oikeutta. 

Me kuulutaan Miehen kanssa molemmat kirkkoon. Ollaan evankelisluterilaisia tapakristittyjä. En usko sen enempää Jumalaan kuin Jeesukseenkaan, mutta en ole silti kokenut tarvetta erota kirkosta. Ajattelen asiaa niin, että minun ääneni kirkollisvaaleissa voi muuttaa kirkkohallitusta niin, että jonain päivänä esmes homot voidaan vihkiä kirkossa. Sen sijaan eroaminen jonain protestina ei auta asioiden etenemistä millään lailla. Se on niinku puolueet oppositiossa. Sivusta on helppo huudella ja arvostella, mutta todellista hyötyä siitä ei ole. 

Useasti kuulee puhuttavan uskonnon uhreista, joiden elämä on tavalla tai toisella mennyt vituiksi uskonnollisen yhteisön fanaattisuuden takia. Ja karmeetahan se onkin. Tuntuu käsittämättömältä, miten velvollisuudentunto yhteisöä kohtaan voi ohittaa rakkauden omaan lapseen. Mutta tämä meidän valtionuskonto evlut on niin leppoisaa meininkiä, etten oikeen tajua, miksi ihmiset nyt yhtäkkiä on sit niiiiin tiedostavia ja eroavat kirkosta vastalauseena jollekin, mitä eivät varmaan itsekään tajua. Tuntuu olevan muotia nyt.

Aika vähän puhutaan niistä hyvistä asioista, joita kirkko tai seurakunnat saa aikaan. Hyväntekeväisyys sekä kotimaan että ulkomaiden vähäosaisille, lasten- ja perhekerhot, diakoniatyö. Kirkkohäät, hautajaiset, ristiäiset; Perinteisiä juhlia, jotka yleensä aiheuttaa ihmisille ennemmin hyvää kuin pahaa mieltä. Paitsi hautajaiset. Uskonto on monille ihmisille tärkeä asia, elämän punainen lanka, josta saa voimaa. Koko kirkko instituutiona on syntynyt ihmisen tarpeesta uskoa johonkin itseään isompaan. Kirkot on rakennuksinakin niin kauniita, että olis surkeeta nähdä niiden mätänevän, jos seurakunnat ei pitäisi niitä kasassa.

Osallistuin lapsena uskonnontunneille, niinku koko muukin luokka. Kukaan ei tainnut saada sen suurempi traumoja siitä, että väriteltiin vihkoon Saaran ja Abrahamin kuvia tai että koitettiin upottaa puupäihimme kymmentä käskyä. Yläasteella uskontotunneista tuli sillä tavalla hyödyllisempiä, että tutustuttiin enemmän muihinkin uskontoihin. Tieto lisää tuskan lisäksi myös ymmärrystä. 

Juhlin joulua ja pääsiäistä, lomailen erittäin mielelläni kirkkopyhäpäivinä, nautin kirkossa kauneimmista joululauluista, aattoillan messusta, häistä ja hautajaisista. Tai niistä en kyl nauti. Olen osallistunut seurakunnan järkkäämiin hyväntekeväisyystempauksiin ja käynyt seurakunnan kerhossa. Tykkään myös perinteisistä joululauluista, vaikka niissä monissa mainitaan Jeesus, Jumala, taivas, Luoja, Betlehem, enkelit ja muita uskishahmoja. Ihan sama! Lauluissa on tunnelmaa.

En jaksa suhtautua asioihin niin fanaattisesti. Ne kuuluu suomalaiseen kulttuuriin ja sillä sipulat. Paitsi yksi asia, joka mua vituttaa vuodesta toiseen on nämä Suvivirren vastustajat. Jeesus mitä parkupirkkoja. Tulisi perspektiiviä elämään jossain Sierra Leonen ebolaleirillä. 

Kuka on saanut traumoja siitä, että koulun kevätjuhlissa laulettiin Suvivirttä käsi ylös än yy tee nyt!

Muistuipa muuten mieleen yksi hupaisa tapaus, kun joitain vuosia sitten jehovan todistajat kävivät tarjoamassa Vartiotornia. Veljeni oli kylässä ja avasi heille oven. Kuulin hänen sanovan, ettei talon emäntä ole kotona. Käännyttäjät antoivat lehden ja lupasivat tulla myöhemmin uudestaan. Pitivätpä lupauksensa ja tulivatkin, ja tällä kertaa oven avasi silloinen poikakaverini. Heti ekana jehovalaiset huudahtivat, että jaahas täällä oli eri näköinen isäntä viime viikolla! Koittivat perkeleet posata mua! Meinasivat varmaan, että helkkari mikä horo. 

Samassa talossa yläkerran naapuri, vanhempi mies, kerran pysäytti mut rappukäytävässä. Hän aloitti keskustelun sanomalla, että onkin odottanut näkevänsä mut, kun hänellä on mulle jotain! Ajattelin, että varmaan kukansiemeniä, olinhan innokas puutarhanhoitaja jo silloin patioaikanani. Äijä kiirehti kämppäänsä ja tuli takaisin pidellen jotain hihassaan. Ei helvetti ajattelin että nyt tulee muuten puukosta keuhkoon! Sitten hän veti käden hihastaan ja antoi mulle pienen puisen ikonin. What? Mitä siihen olis pitänyt sanoa. Tyydyin kiitokseen. Annoin sen myöhemmin työkaverilleni lahjaksi, hän kun kävi ikonimaalauskurssilla muutenkin.

Jaahas nyt lopetan tämän paatoksen ja soittelen Pirkkikselle joululauluja. Taitaakin olla vuorossa Hoosianna. Ala-asteella opettaja kysyi uskonnontunnilla, muistaako joku kuka Daavid oli. Yks Vennu viittasi ja sanoi, et Hoosiannan isä. :) Fiksuu sakkii, herra siunatkoon meitä.

Naapurin Leena

Nyt kun Ylellä on teemana Lupa välittää (Vee Ää Äl Ii Tee Tee Ää Ää Meil on lupa! Jää pikkasen päähän soimaan), niin olen tänään kantanut korteni kekoon. Käytiin nimittäin Pirkkiksen kanssa kyläilemässä vanhan naapurini luona. Mulla oli tuliaisena hirvenlihaa. Alitajuisesti en kuitenkaan halunnut luopua siitä ja jätin sen kotiin. Matkalla mietin, jäiköhän pussukka ulos vai sisälle ja jos sisälle niin voiko koira haljeta ahmittuaan puolitoistakiloa jauhelihaa. 

Tutustuin Naapurin Leenaan, kun muutin ensimmäiseen omaan kotiini parikymppisenä. Mulla oli vappupardit alkamassa ja paistoin popkornia, kun kirottu mikro sanoi sopimuksensa irti. Ilmeisesti kymmenen pussia popparia putkeen oli liikaa ja mikronrupu pimahti totaalisesti. 

Mulla oli muuten myöhemminkin vaikeuksia kyseisen mikron kanssa! Lämmitin hartioille tarkoitettua kauratyynyä, kun kuulin keittiöstä pamauksen. Ryynipussin perkele oli ilmiliekeissä ja mikro iski sinistä salamaa! Tempaisin mikronoven auki ja vetäisin pussin ulos. Siihen oli ehtinyt jo palaa reikä ja ilmalennon aikana kaikki mustuneet jyvät levis pisin kämppää. Jeesus mikä sotku ja saatana että osasi haista pahalle.

No mutta takaisin vappujuhliin. Ei siinä sitten auttanut muu kuin mennä pimputtamaan naapurin ovikelloa. Leenahan kutsui mut sisälle ja sain paistaa loput kornit hänen mikrossaan. Siitä alkoi meidän tuttavuutemme. Sain Leenalta kilokaupalla omenoita ja raparperipiirakkaa, hän kun ei voinut itse syödä. Minä puolestani kävin välillä hänen puolestaan kaupassa ja kuljetin pari kertaa juna-asemalle. Kerran kaverit soitteli ryypiskelemään, mut en voinut lähteä kun seuraavana aamuna oli määrä heittää Lepa junalle. Kaverit ryhtyivät vittuilemaan ja teettivät mulle paidan, jossa luki I Love Naapurin Leena. :)

Leena on 74-vuotias vanhapiika ja entinen opettaja. Hänen harrastuksiaan ovat raamattupiiri ja yleinen kirkossa hyppääminen. Ennen hän myös harrasti runonlausuntaa savonmurteella. Olen saanut tästä näytteen. Leena on allerginen lähes kaikelle, muun muassa hajuille ja kaikille mausteille paitsi pippurille. Leena osaa erehdyttävästi matkia lapsen lauluääntä. Olen saanut tästäkin näytteen. Kerran hän lauloi mulle Aja hiljaa isi. Koko laulun. Vittu että karmi selkäpiitä. Leena myös puhuu melkoisesti. Joskus kun olin hänen luonaan käymässä mun oli valehdeltava, että kuulin puhelimeni soivan omassa kämpässäni, et pääsin lähtemään kotiin. 

Naapuruutemme kesti viitisen vuotta. Olemme sen jälkeen pitäneet yhteyttä silloin tällöin. Olen kirjoittanut välillä kirjeitä ja lähettänyt hänelle kuvia perheestäni. Raskausaikana Leena soitteli kerran kuussa ja kyseli kuulumisia. Pirkkiksen hän näki nyt ekaa kertaa! Leena pitää seinällään minun, Miehen ja Vapun kuvia, vähän liikkistä! :) 

Tänään juttelimme kielistä. Leena on kiinnostunut sekä suomenkielestä, että muista kielistä. Hän tiesi jopa kertoa, että sana hunsvotti juontaa juurensa saksasta, ja tulee sanoista Hunds Votte (tai jotain) ja tarkoittaa koiran vittua. Että jos poikalasta kutsuu hunsvotiksi niin se on kyllä sitten tosi loukkaavaa! Hetken ajan luulin irtautuneeni todellisuudesta. 

Viimeksi Leena kertoi, että hänen ystävällään oli kirjekaverina joku afrikkalainen kristitty mies, jota muslimit kiduttivat. Mies oli pyytänyt tätä uutta ystävätärtään lähettämään rahaa, jotta hän vapautuisi sorron alta. Ystävätär hartaana kristittynä oli tietenkin lähimmäisenrakkauden nimissä löysännyt kukkaronsa nyörit. Suuren suuri yllätys olikin koettu, kun mies ei ollutkaan maksanut rahoja takaisin, ei ollut tulossa Suomeen eikä ollut edes kristitty vaan joku vinkuintiaani. Leenakin oli tätä kusettajaa tukenut parilla tonnilla... Kielsin häntä tiukasti enää antamasta vähiä rahojaan mihinkään hämäräpimeään toimintaan! 

Vierailu oli oikein onnistunut. Pirkkiksestä Leena oli innoissaan! Hän oli pessyt lattiat ja nostanut koriste-esineet saavuttamattomiin, vaikkei vauva vielä edes ryömi. Otin heistä paljon yhteiskuvia. Pitääkin lähettää pian kuvia muistoksi. Ennen Leenalla oli kuvia myös mun Gunvald-kissasta, mutta kun Gunnar meni auton alle, Leena oli korvannut kissan kuvat ilveksen kuvilla. Kuulemma ei ole oikein kivaa pitää vainajan kuvia esillä. Poikkeuksena tietysti Jeesus.

Viime jouluna myös Vappu sai Leenalta kortin: