Olen tässä viime aikoina seurannut uutimista kirkon väkipakoa. Kirkosta eroamisessa ei tunnu olevan yhtä yksittäistä syytä. Joku ateisti pitää kirkkoa turhana instituutiona eikä halua siihen kuulua, joku ei halua maksaa kirkollisveroa, yksi ei tykkää Räsäsen Päivistä ja kostaa kirkolle ja toinen suuttui kun piispan perkulekin meni ja puolusti homojen avioliitto-oikeutta.
Me kuulutaan Miehen kanssa molemmat kirkkoon. Ollaan evankelisluterilaisia tapakristittyjä. En usko sen enempää Jumalaan kuin Jeesukseenkaan, mutta en ole silti kokenut tarvetta erota kirkosta. Ajattelen asiaa niin, että minun ääneni kirkollisvaaleissa voi muuttaa kirkkohallitusta niin, että jonain päivänä esmes homot voidaan vihkiä kirkossa. Sen sijaan eroaminen jonain protestina ei auta asioiden etenemistä millään lailla. Se on niinku puolueet oppositiossa. Sivusta on helppo huudella ja arvostella, mutta todellista hyötyä siitä ei ole.
Useasti kuulee puhuttavan uskonnon uhreista, joiden elämä on tavalla tai toisella mennyt vituiksi uskonnollisen yhteisön fanaattisuuden takia. Ja karmeetahan se onkin. Tuntuu käsittämättömältä, miten velvollisuudentunto yhteisöä kohtaan voi ohittaa rakkauden omaan lapseen. Mutta tämä meidän valtionuskonto evlut on niin leppoisaa meininkiä, etten oikeen tajua, miksi ihmiset nyt yhtäkkiä on sit niiiiin tiedostavia ja eroavat kirkosta vastalauseena jollekin, mitä eivät varmaan itsekään tajua. Tuntuu olevan muotia nyt.
Aika vähän puhutaan niistä hyvistä asioista, joita kirkko tai seurakunnat saa aikaan. Hyväntekeväisyys sekä kotimaan että ulkomaiden vähäosaisille, lasten- ja perhekerhot, diakoniatyö. Kirkkohäät, hautajaiset, ristiäiset; Perinteisiä juhlia, jotka yleensä aiheuttaa ihmisille ennemmin hyvää kuin pahaa mieltä. Paitsi hautajaiset. Uskonto on monille ihmisille tärkeä asia, elämän punainen lanka, josta saa voimaa. Koko kirkko instituutiona on syntynyt ihmisen tarpeesta uskoa johonkin itseään isompaan. Kirkot on rakennuksinakin niin kauniita, että olis surkeeta nähdä niiden mätänevän, jos seurakunnat ei pitäisi niitä kasassa.
Osallistuin lapsena uskonnontunneille, niinku koko muukin luokka. Kukaan ei tainnut saada sen suurempi traumoja siitä, että väriteltiin vihkoon Saaran ja Abrahamin kuvia tai että koitettiin upottaa puupäihimme kymmentä käskyä. Yläasteella uskontotunneista tuli sillä tavalla hyödyllisempiä, että tutustuttiin enemmän muihinkin uskontoihin. Tieto lisää tuskan lisäksi myös ymmärrystä.
Juhlin joulua ja pääsiäistä, lomailen erittäin mielelläni kirkkopyhäpäivinä, nautin kirkossa kauneimmista joululauluista, aattoillan messusta, häistä ja hautajaisista. Tai niistä en kyl nauti. Olen osallistunut seurakunnan järkkäämiin hyväntekeväisyystempauksiin ja käynyt seurakunnan kerhossa. Tykkään myös perinteisistä joululauluista, vaikka niissä monissa mainitaan Jeesus, Jumala, taivas, Luoja, Betlehem, enkelit ja muita uskishahmoja. Ihan sama! Lauluissa on tunnelmaa.
En jaksa suhtautua asioihin niin fanaattisesti. Ne kuuluu suomalaiseen kulttuuriin ja sillä sipulat. Paitsi yksi asia, joka mua vituttaa vuodesta toiseen on nämä Suvivirren vastustajat. Jeesus mitä parkupirkkoja. Tulisi perspektiiviä elämään jossain Sierra Leonen ebolaleirillä.
Kuka on saanut traumoja siitä, että koulun kevätjuhlissa laulettiin Suvivirttä käsi ylös än yy tee nyt!
Muistuipa muuten mieleen yksi hupaisa tapaus, kun joitain vuosia sitten jehovan todistajat kävivät tarjoamassa Vartiotornia. Veljeni oli kylässä ja avasi heille oven. Kuulin hänen sanovan, ettei talon emäntä ole kotona. Käännyttäjät antoivat lehden ja lupasivat tulla myöhemmin uudestaan. Pitivätpä lupauksensa ja tulivatkin, ja tällä kertaa oven avasi silloinen poikakaverini. Heti ekana jehovalaiset huudahtivat, että jaahas täällä oli eri näköinen isäntä viime viikolla! Koittivat perkeleet posata mua! Meinasivat varmaan, että helkkari mikä horo.
Samassa talossa yläkerran naapuri, vanhempi mies, kerran pysäytti mut rappukäytävässä. Hän aloitti keskustelun sanomalla, että onkin odottanut näkevänsä mut, kun hänellä on mulle jotain! Ajattelin, että varmaan kukansiemeniä, olinhan innokas puutarhanhoitaja jo silloin patioaikanani. Äijä kiirehti kämppäänsä ja tuli takaisin pidellen jotain hihassaan. Ei helvetti ajattelin että nyt tulee muuten puukosta keuhkoon! Sitten hän veti käden hihastaan ja antoi mulle pienen puisen ikonin. What? Mitä siihen olis pitänyt sanoa. Tyydyin kiitokseen. Annoin sen myöhemmin työkaverilleni lahjaksi, hän kun kävi ikonimaalauskurssilla muutenkin.
Jaahas nyt lopetan tämän paatoksen ja soittelen Pirkkikselle joululauluja. Taitaakin olla vuorossa Hoosianna. Ala-asteella opettaja kysyi uskonnontunnilla, muistaako joku kuka Daavid oli. Yks Vennu viittasi ja sanoi, et Hoosiannan isä. :) Fiksuu sakkii, herra siunatkoon meitä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti