Olin jo jonkin aikaa miettinyt, että joskos jo pian olisi aika kertoa tytölle, ettei äidin tisseissä kuulu roikkua kiinni koko ikää. Iltaimetys oli ihan leppoisa hetki, joka ei häirinnyt mua oikeastaan yhtään. Pirkkis luki iltasadun isänsä kanssa, ja tuli sitten näyttämään mulle, että on aika mennä omaan huoneeseen. Siellä me sitten yhdessä istahdettiin nojatuoliin, minä lauloin pari unilaulua ja hän oli sen aikaa rinnalla. Sitten hän itse irroitti ja näytti kädellään sänkyään kohti, että nyt sitten tuonne. Nostin hänet sänkyynsä ja luin satua/lauloin/rupattelin jotain, kunnes hän nukahti.
Aamuisin oli sitten vähän toista. Hän huhuili sängystään aamulla/aamuyöllä, jolloin hänet haettiin meidän väliin, ja samantien hän ryömi mun päälle ja killui siinä tissistä toiseen vaihdellen vartista puoleen tuntiin. Sitten hän kivasti nukahti ja nukkuikin vielä tunteja, mutta mulla itsellä kesti nukahtaminen sen jälkeen joskus pitkäänkin. Ihminen herää aika kiukulla, kun häntä potkitaan kylkiin ja joku mussuttaa mahan päällä puoli tuntia. Olin sitten juuri saanut unenpäästä kiinni, kun Pirkkis heräsi pirteänä ja itse olin pihalla kuin lumiukko.
Toisaalta imetyksen lopettaminen tuntui tosi haikealta. Se oli sellainen minun ja lapsen yhteinen, oma juttu, johon ei päässyt kukaan muu mukaan tai väliin. Tunsin itseni jopa korvaamattomaksi! Pirkkiksen synnyttyä nostin hänet heti paitani sisään, ja siellä hän pysyi siihen asti, kunnes lähdimme sairaalasta kotiin. En pukenut hänelle edes vaatteita, vaan hän oli alasti ihossani kiinni kaikki sairaalassa viettämämme viisi päivää (vaippaa lukuunottamatta). Koin imetyksen luontevaksi ja sain siitä paljon positiivista energiaa, mikä puolestaan vahvisti äitiyttäni ja myös itsetuntoani. Pirkkis-parka ei siis ollut ainoa, joka joutui luopumaan jostain.
Hän oli kyllä ollut mökillä kaksikin yötä vanhempieni kanssa ihan hyvillä mielin, eli tissittömyys sinänsä ei ollut mikään ongelma - jos minä en ollut paikalla. Kun lähdin marraskuun lopulla Helsinkiin ystäväni luo päätimme Miehen kanssa, että nyt voisi olla hyvä sauma aloittaa vieroitus. Olimme henkisesti varautuneet viikon shokkihoitoon. Halusin, että asia hoidetaan niin, että Mies laittaa hänet kotona nukkumaan omaan sänkyyn, jotta hän kokisi, että on ihan ok, vaikka äitiä ei nyt näy ja iskä hoitaa peittelyn.
Kun hiivin hissunkissun reissusta kotiin iltakymmenen jälkeen kuulin, että Pirkkis on edelleen hereillä. Yökylässä ollut anoppi kertoi, että ensimmäinen ilta oli mennyt ihan mukavasti, mutta toisena iltana oli selvästi havaittavissa jo ikävöintiä, ja nukkumaan menoa oli edeltänyt sydäntä särkevä itkukohtaus, eikä uni tosiaan ollut vielä tullut edes iskän vieressä. Ai heippa huono omatunto, mitä kuuluu?
En raaskinut siirtää lasta omaan sänkyyn vaan hän jäi nukkumaan väliimme. Yöllä Pirkkis heräsi, ja kun hän huomasi, että äiti onkin siinä vieressä, hän sai melkoisen raivarin. Tunnin verran hän huusi täyttä huutoa varmaankin protestina poissaoloani kohtaan ja toiseksi siksi, ettei lohdutukseksi saanutkaan tissimaitoa. Kerroin vain rauhallisesti, että nyt maito on ihan loppu, ei voi mitään. Hain kuitenkin tuttipullon ja pikku hiljaa hän rauhoittui.
Seuraavana aamuna olin skarppina ja kun hän heräsi, kerroin taas, että hitsi vieköön muistatko, että se maito loppui. Pari kertaa hän sanoi "tissshi" ja itki vähän, mutta kun ehdotin maitoa tuttipulloon, hän tyytyi siihen. Sitten nousimme ylös, lämmitimme mölön pulloon ja katsoimme telkkarista Taavi Tiikeriä.
Seuraavana iltana varauduin taas otteluun. Luimme pitkään kirjaa sylikkäin hänen huoneessaan ja koitin panostaa extraläheisyyteen, jottei hän tuntisi oloaan hyljätyksi. Sitten nostin hänet sänkyyn, ja hän itki vähän, mutta lopetti pian, kun aloin muistella ääneen, mitä kivaa olimme päivän aikana tehneet.
Ja siinä se. Siinä oli meidän vieroitus. Pari kertaa hän taputteli tissejä ja sanoi "tisssshhi", mutta kun vastasin vaan että niin, siinä on tissi, muistatko että maito loppui, niin hän ei protestoinut mitenkään. Voisin sanoa, että helpolla meni sekin. Aika tarkalleen puolitoista vuotta kesti sitä harrastusta.
No, jos mä jaksan kirjoittaa tätä blogia siihen asti, kun Pirkkis on teini-ikäinen (tuskin), niin ehkä mun helppo elämä on siihen mennessä niin sanotusti taputeltu. Odotetaan nyt ensin uhmaikääkin. Tosin kaverin exä oli sitä mieltä, että uhma- ja teini-ikä on vaan taitamattomien vanhempien keksimiä juttuja, ja että lapsi vaan pitää kouluttaa niin hyvin, ettei se keksi moisia kotkotuksia.
Varmaan ei tarvitse kertoa, että hänellä itsellä EI ole lapsia. No mutta toivotan onnea valitsemallaan tiellä.
Good luck with that!
Ps. Nyt, kaksi kuukautta imetyksen lopettamisesta Pirkkis taputtelee joskus vieläkin aamuisin tissejä. Tissshi. Pari kertaa hän on ampaissut mua kohti sen näköisenä, että annas äittä kun mä otan hörpyt, mutta moiset pyrkimykset on lopetettu alkuunsa. Sitten hän nyrpistää naamaansa, sanoo poissh ja kiipeää alas sängystä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti