Torjuntaa ja kaipuuta

Pirkkis on kova tyttö kyläilemään. Hän on melkein kerran viikossa isovanhempien luona yökylässä. No nyt ei enää, kun mullakin alkoi työt, mutta aikaisemmin oli. Hän lähtee reippaasti reissuun ja joskus hän myös kysyy itse, josko pääsisi mummille/mummalle kylään. Väistämättä tulee sellainen olo, että onko sulla jotenkin paskaa täällä kotona vai mitä hä?


Toisaalta saadaan olla kiitollisia, että hän niin mielellään menee yökylään ja huolii muitakin hoitajia kuin Miehen ja minut. Helpottaa omaa elämää aika lailla. Koska olen harvoin tyytyväinen ja tykkään valittaa, niin kyllä mä tästäkin asiasta negatiivisuutta löydän. Miksi mun lapsi on niin innoissaan menossa isovanhemmille yöksi? Miksi hän ei halua viettää minun kanssani aikaa? Miksi hän ei ikävöi minua!?


Ihan paras (pahin?) oli kerran, kun haettiin Pirkkis mun äidiltä oltuamme pari tuntia yhdessä tanssinäytöksessä. Kyseessä oli muuten se Street Dance-tanssikoulun joulunäytös, johon jännä kyllä en itse osallistunut. Ajettiin pihaan ja nähtiin Pirkkiksen vilahtavan ikkunassa. Vaan kun mentiin sisälle niin ei ketään missään. No he oli äidin kanssa sängyssä peiton alla meitä piilossa. Menkää pois, huusi armas lapseni peiton alta! Jumalauta. Kun Pirkkis oli nähnyt meidät ikkunasta, hän oli sanonut äidilleni, että mennään äkkiä piiloon ettei ne vie mua! Vittu mitä! Kaameeta. Niinku joku rangaistus kun omat vanhukset tulee hakemaan sua kotiin. Peiton alla hän oli vielä tokaissut, että vilkutetaan niille kun ne lähtee. Ihan kiva, lämmitti mieltä.

Mies yritti lässyttää jotain perusturvallisuuden tunteesta, mutta en ottanut sitä kuuleviin korviini vaan masennuin moisesta torjunnasta. Olishan sekin kamalaa jos lapsi ei pystyisi yhtään olemaan meistä erossa, mutta tämä tämmöinen on jo vähän liioittelua mun mielestä.


Koska mikään ei ole ikinä hyvin niin nyt ongelmat jatkuu päiväkodissa. Aamuista on tullut tosi raskaita, hän kun itkee niin kovasti jäädessään hoitoon. Se on ihan kamalaa. Hän itkee jo pukiessa kotona, että en halua mennä päiväkotiin. Ajomatkalla kun koitan jutella mukavia ja kannustaa niin hän vastaa kaikkeen itkuisella äänellä, vaikka ei puhuttaisi koko vitun dagiksesta mitään. Eilen, kun hain hänet iltapäivällä, hän juoksi kädet levällään mua halaamaan ja sanoi, että niin kovin itkin sinua tänään, äiti. Huh huh. Tänään taas sama homma.


"Äiti en halua jäädä". Sitten hän koitti olla reipas ja käveli keskelle huonetta, kääntyi ja heilutti itkien "heeeeei heeeii..." Sydän aivan särkyi. "Tuletko äiti pian minua hakemaan?" Kaiken kukkuraksi hoitotäti paljasti, että hän itkee myös päivän mittaan, ruokailun ja nukkumisen yhteydessä yleensä. Täti sitten koitti selittää, etteivät he koskaan pakota syömään tai nukkumaan enkä mä sitä epäilekään. Luulen, että hoitajille tuottaa päänvaivaa se, kun Pirkkis ei halua mennä kenenkään syliin eikä hän myöskään anna vieraiden lohduttaa itseään. Itse en ollut siitä yhtään yllättynyt, tuollainen varautunut ja hitaasti syttyvä hän on ollut vauvasta asti, mitä tulee vieraiden ihmisten kohtaamiseen.


Just ja just sain suitsittua omaa pahaa mieltäni ja koitin tsempata lasta, mutta ulkona soitin itse itkien Miehelle, kun niin kovin ahdisti. Oli pakko vielä töistä soittaa päiväkotiin, että rauhoittuiko Pirkkis. Kuulemma juu, oli mennyt istumaan aamupalapöytään eikä ollut halunnut puhua mitään, mutta oli kuitenkin kohta ottanut vähän syötävää. Sitten hän oli päässyt leikkimään vesileikkejä ja hoitotäti sanoi, että he koittavat keksiä paljon sellaista ohjelmaa, josta Pirkkis tykkää. Kiva, että koittavat piristää ja näkevät vaivaa. Jospa se siitä sitten jonain vuonna... Huoh.

Minä linja-autossa matkalla töihin

Töitä, töitä

Mua vaivaa huijarisyndrooma. Pohdin otsa kurtussa täällä töissä, että koskahan nuo huomaavat, etten mä oikeasti osaa mitään. Ja että mä olen ihan tyhmä ja laiska. Ja haisen hielle. Toivottavasti se johtuu siitä, ettei mulla vielä ole sellaista rutiinia täällä eikä ne "oikeat työt" ole vielä kunnolla alkaneet. Pomolla on aika paljon kaikkia palavereja eikä häntä useasti toimistolla näy, niin mä sitten istuskelen täällä ja pyörittelen peukkuja. Varmaan kuitenkin kohta käy ilmi, että kyllä mulla on joku tehtävä, mutta en vaan ole tajunnut asiaa. Kaaddämet pitänee selata muistiinpanovihkoa uusiksi...


Mä olin tosi ihmeissäni, että mut valittiin tähän! Itseluottamus kunniaan. Mä olin tätä ennen hakenut kahteen paikkaan, joissa palkka oli huomattavasti alhaisempi, ja jotka ei ehkä olleet sisällöltään niin kiinnostavia kuin tämä työ. Olin kummassakin tapauksessa aivan varma, että saisin työn! En saanut. Haastattelut meni tosi hyvin ja ekassa paikassa tulin toiseksi ja toisessa kolmanneksi. Et sinänsä ei mennyt huonosti, mutta toisesta ja kolmannesta sijasta ei saa kauheasti palkkaa.


Se ensimmäinen haastattelu oli jo viime kesänä. Mulla oli hyvä hakemus ja tarvittava koulutus, joten lähdin ottelemaan luottavaisin mielin. Lisäksi olin valmistellut huolellisesti pyydetyn vartin pituisen esitelmän siitä, miksi jätteiden synnyn vähentäminen on tärkeää. Meni nappiin omasta mielestäni. Paikalla oli viisi haastattelijaa! Aika tiukkaa settiä. Yksi pomo, yksi henkilöstöpomo ja kolme vertaistyöntekijää. Jotenkin erikoinen asetelma, muttei se toisaalta mitään haitannut, juttu luisti ja tunnelma oli katossa.


Sitten se pomo yhtäkkiä kysyi, että "miten me tullaan koteihin?". Ei leikannut yhtään. Miten me tullaan koteihin? Mietin kuumeisesti, että mitä helvettiä tässä nyt mahdetaan hakea. Nooooo te tulette kotiin pyörällä..? Kännissä..? En keksinyt mitään älyllistä ja jouduinkin toteamaan, että nyt ei kyllä tule mitään mieleen. No vastaus oli se, että he julkaisee jotain uutislehteä ja SE tulee ihmisten koteihin! Righto. Valehtelin sitten tietenkin salamana, että aaaaaaiiiiivan, no niinpä tietenkin. Tosiasiassa en muistanut ikinä kuulleeni juttuakaan, ehkä olen nähnyt lehden kun sytytin sillä takan. Mies kylläkin muisti jopa lukeneensa!


Haastatteluun kuului vielä ruåtsinkielinen osuus, johonka oma suoritukseni sitten kaatuikin. Olen mä toki opiskellut aikoinaan ruotsia koulussa ja kirjoitin jopa Eximian, mutta kun ei ole juuri tullut bamlattua niin ei paljon irronnut. Osuus oli luojan kiitos sentään kirjallinen, ettei ihan totaalisesti tarvinnut itseään nöyryyttää. Jag...jag tykkär intte om at jobba... Tekstissä sitten piti ruotsintaa melkoisia sanoja, kuten vaahtolasi (bubbel glass?)  ja tiilimurske. Ei tullut kauheasti mitään mieleen just siinä kohtaa.


Toisenkin paikan haastattelu meni mielestäni tosi sutjakkaasti. Oltiin samoilla aaltopituuksilla ja sain kehuttua itseäni ihan tarpeeksi. Olin laittanut CV:en, että kirjoitan vapaa-ajallani blogia. No nehän kysyi heti osoitetta! Ei helvetti. Kerroin sitten ja pyysin olemaan välittämättä kammottavasta kielenkäytöstä... En saanut sitäkään paikkaa. Jännä. Saattoi mahdollisesti johtua siitä, että silloin viimeisimpänä kirjoituksena oli avautuminen aamuheräämisistä ja kuinka mä en tule ikinä jaksamaan nousemisia tai pääsemään töihin ajoissa. Ei voi tietää. Sanotaan nyt vaikka niin, että tein sen haastattelun jälkeen pieniä muutoksia CV:en.

Pääsiäinen 2016

Jumalation! Mulla oli tekstiluonnoksissa viime vuoden pääsiäispäivitys, jonka olen unohtanut julkaista! Tässä se tulee, vain vuoden myöhässä, mut kuka näitä vuosia nyt laskee. Onpa meillä ollut mukava päästäinen! Toivotaan tälle vuodelle yhtä leppeää tunnelmaa.

Nyt riittää tästä ainaisesta ryssimisestä jauhaminen ja haluan kirjoittaa jostain mukavasta tapahtumasta. Kirjoitan pääsiäisestä. Ei se mikään kovin tähdellinen juhlapyhä meille ole, mutta kasvatti lapsen myötä taas merkitystään. Viimeksi se oli tärkeä häppeninki, kun itse olin lapsi ja kerjättiin karkkia.

Me ei oltu taaskaan palmusunnuntaina kotona, mutta koska olen jo usean vuoden ajan julistautunut virpomistarjoilukilpailun lyömättömäksi voittajaksi, mun oli valmisteltava herkkukori jo ennen lähtöä mökille. Ostin Tarjoustalosta 30 suklaapatukkaa, 3-rivisen (tärkeä detalji) Domino-keksipaketin ja vielä pussillisen niitä pieniä foliopäällysteisiä suklaamunia. Sitten asettelin herkkuloiset kauniiseen pajukoriin! Jouduin purkamaan asetelman kahdesti, ennen kuin olin tyytyväinen työni tulokseen. 

Sitten mä vielä delegoin naapurin rouvan kiikuttamaan sen korin meidän kuistille sunnuntaina. Enhän mä voinut sitä perjantaina vielä jättää, muuten kaikki seutukunnan harakat sun muut paskamahalinnut olis nokkineet mun aikaansaannokseni ihan vituiksi. Kaikki herkut oli päätyneet parempiin suihin, mutta kyllä meitä odotti iso kimppu virpomisoksiakin, kun palattiin takaisin kotiin. Hyvä, niin ei tarvinnut lähettää mitään vihaviestejä naapureille, että onko teidän lastenne ahneudella mitään rajaa.

Me lähdettiin tosiaan Miehen ja Pirkkiksen kanssa mökille. Isäni oli töissä, mutta äitini tuli seuraavana päivänä. Taputtelin Pirkkiksen poskille hiukan poskipunaa ja puikkisin kajaalilla vähän pisamia nenään. Sitten huivi päähän ja essu vyötäisille - ei ole kuuna päivänä niin ihastuttavaa pikku noitaa nähty! Kyllä oli mummi otettu 😊 

   Virpomisoksatkin askarreltiin itse lapsosen kanssa! Siis minä askartelin ja Pirkkis työnsi höyheniä      suuhunsa. 

Mies lähti aikaisin aamulla kaverinsa kanssa metsälle, eli kettujen pääsiäisen viettoa voisi kutsua yhtä onnistuneeksi kuin Jeesuksen. Äiti, minä ja Pirkkis jäätiin mökille maanantaihin asti. Nautiskeltiin upeasta kelistä, haravoitiin pihaa, saunottiin ja kerättiin pajunkissoja. Tässä vähän tunnelmia kuvien muodossa. 

    Mökkitietä

   Ilo irti bambukaisloista

   Paavokin pistäytyi

   Kotona puusavotassa

   Leikkimökin narsissit tais saada pakkasta 

   Askartelemani pääsiäiskoriste, joka hävetti Miestä. En ymmärrä miksi.

   Rairuohot villiintyivät niin, että multa vaan lenteli!

   Ohranviljelijä ja Tarjoustalon pinkit tipu

   Siinä meni viimeinen ohranjyvä... Ei muuta kuin leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä. 

    Itse vesiväreillä kattilassa värjäämäni munankuoret. 

Mökkireissulla käytiin myös Kustavissa Vartsalan vanhassa koulussa. Se on sit ihana paikka! Hyvällä maulla sisustuspuodiksi ja kahvilaksi muutettu vanha koulu. Kaltaiseni himoshoppaaja löytää sieltä aina jotain ihanaa. Lisäksi sieltä saa maailman parasta suklaakakkua! Kerran, kun mä olin siellä yhden ystäväni kanssa niin viereisen pöydän kaffettelijat jättivät lähes koko kakkupalasen syömättä. Jouduin tosi kovaa hillitsemään itseäni, etten lusikoinut sitäkin naamaani. Jos siellä salissa ei olisi ollut muita ihmisiä niin mä olisin varmaan kahmaissut kakun taskuuni ja syönyt autossa. 

   Kahvilan puoli

   Sisustusjuttuja. Omistajarouva tekee muuten itse tuonne kynttilöitä myyntiin! 

   THE CAKE 

   Bongaa hirvi

Ei otsikkoa

Pirkkis on ollut viime päivinä aika itkuinen päiväkotiin vietäessä. Hän saattaa itkeä jo kotona, ettei halua mennä. Luojan kiitos se surku ei kestä kauaa, ja joka päivä hän kertoo, että päiväkodissa oli kivaa. Se takavasemmalle poistuminen vaan on niin kamalaa, kun lapsi itkee perään. Onneksi mulla on ollut aamuisin aikaa viedä hänet sinne ihan rauhassa, ja rauhoitella siellä ilman kovaa kiirettä, mikä onkin auttanut. Paitsi kerran, kun hän oli jo rauhoittunut ja istui aamupalapöydässä niin mä huikkasin ovelta että heippa sit muru, äiti lähtee nyt! Ei hemmetti mikä virhe. Kaamea huuto kuului vielä eteisessä... Seuraavalla kerralla mä vaan lähdin sanomatta mitään, kun hän alkoi koota palapeliä. Sekin tuntuu kaamealta petokselta vain kadota kun toinen ei katso! Mitä jos hänelle tulee joku luottamuspuute siitä, että äiti vain katoaa heti jos hän ei ymmärrä koko ajan valvoa! Hirveetä.

Heippa sit muru, äiti lähtee nyt!

Toivottavasti tämä itkemisvaihe ei kestä pitkään. Välillä, kun hän pyytää kotona jotain niin hän sanoo äitikulti tai rakas äiti. Jos hän vetää ton äitikulti-kortin siellä päiväkodin portilla itkiessään niin mun psyyke ehkä romahtaa ja joudun irtisanoutumaan töistä, että voin olla lapsen kanssa kotona.

Onneksi tosiaan joka päivä on mennyt mukavasti ja hoitajilta ei ole tullut mitään huolestuttavaa palautetta. Epäilin kyllä jo Miehelle, että ne ei vaan kerro!? Tuo on se helvetin hiekkahullu ämmä, älkää nyt vaan sanoko mitään ettei se taas saa jotain kohtausta! Kotona Pirkkis laulelee ihan vieraan kuuloisia lauluja eli ainakin siellä sitten lauleskellaan ihan kiitettävästi, mistä olen myös iloinen.

Mehän käytiin Pirkkiksen kanssa muskarissa kunnes se kotoilu loppui. Täytyy kyllä sanoa, että edellisen kotikunnan muskari oli paljon kivampi kuin tämä paikallinen. Tai siis niin. Kuinka sen nyt sitten ottaa. Jos mä muotoilen tämän niin, että molemmat oli seurakunnan muskareita, mutta toisessa oli aika paljon jeesuksia, enkeleitä ja jumalan siunausta ja toisessa ei ollenkaan. Et sinänsä ei saisi valittaa, koska sitä saa mitä tilaa (evankeliumia?), mutta jotenkin se joulunaikainen settikin meni ihan yli. Ohjaajalla oli mukana pehmoaasi ja joku vihreä lehti ja ne tietenkin kuvastivat sitä kuinka kansa heilutteli palmunlehviä Jeesuksen ratsastaessa aasilla väkijoukon läpi. Aika diippiä shittiä kaksivuotiaille. Ja sitten tosi paljon sellaisia Jumalan enkelit ja Jumala suojaa ja siunaa ja Jeesus ystävämme -tyyppisiä lauluja. Ei aivan mun cup of tea, mutta ei Pirkkis tai muut lapset siitä mitään piitanneet. Voi olla että olin myös ainoa aikuinen, joka siellä pyöritteli silmiään.

Onneksi Pirkkis ei ole kotona kysynyt mitään taivastyyppeihin liittyen. Kuolemasta ollaan paljon jo puhuttu, kun lempilaulussaan Päivänsäteessä ja menninkäisessä lauletaan että "enkä toivo kuolemaa". Monena iltana peräkkäin hän kysyi aina, mikä on kuolema. Onneksi (?) löydettiin syksyllä se kuollut lintu pihalta niin sen avulla olen sitten selittänyt kuolemasta ja taivaan kodista ja että menisköhän ne kuolleet sitten tähdiksi taivaalle. 

Onko siinäkään sitten mitään järkeä, että voivottelen jeesus/jumalajuttuja ja samaan aikaan sepitän toisen yhtä hölmön teorian tilalle? Ajattelin, että se taivaankoti voi olla lapselle ainakin jotenkin helpottava ratkaisu, taivas ja tähdet on kuitenkin yleensä kauniita katsoa niin ei ainakaan tulisi ahdistusta kuolemasta? Missähän se mun keittiöpsykologin tutkintotodistus taas olikaan.

Mut oikeasti mä selitän ennemmin vaikka siemensyöksyn kuin että kuka on Jeesus.

Nyt kun keksisi tällekin jutulle vielä jonkin otsikon. Ja aihe oli?

Hiekoitus-gate

Niin siis mä olen nyt töissä ja Pirkkis aloitti päiväkodissa. Hoidon aloittaminen sujui ihan kivuttomasti, minkä kyllä oikeastaan arvasinkin. Olin ensin hänen kanssaan maanantaina ja tiistaina tutustumassa ryhmään ja tiloihin, ja keskiviikkona hän sitten jäi jo itsekseen. Anoppi tosin haki hänet kahden maissa pois ekan viikon ajan, ettei hänelle tulisi heti niin kauhean pitkiä päiviä. Puoli kasista puoli viiteen on melko pitkä "työpäivä" lapselle.

Olen muuten ollut ihan tyytyväinen päiväkotiin, paitsi että...

Päiväkodin pihaa ei hiekoiteta lainkaan. Katsoin heti maanantaina, kun kuljettiin parkkipaikalta kohti ulko-ovea, että onpas todella liukas ja peilijäinen piha. Parkkipaikka ja kulkuväylä olivat kylläkin moitteettomassa kunnossa, mutta muu piha ei. 

Sisällä seurattiin lasten leikkimistä ja kyselin hoitajalta päivien kulusta ja hän kertoili ohjelmasta ja sanoi sitten, että me ei kyllä tänäänkään päästä ulos, kun siellä on niin paha keli. Keli oli siis nollassa, ei tuulta eikä sadetta, eli mun mielestä hyvä. Kysyin sitten heti pihasta, että eikö se ole aika vaarallinen ulkoilua ajatellen, ja että miksi sitä ei ole hiekoitettu. "Kyllä me ollaan siitä yritetty kysyä". He eivät olleet "huonon kelin" vuoksi ulkoilleet ainakaan pienten ryhmässä myöskään edellisenä torstaina ja perjantainakaan (loppujen lopuksi siis viiteen päivään...).

No, soitin sitten iltapäivällä kaupungin kiinteistöpäivystykseen ja tiedustelin tilannetta. Ystävällinen talkkari ei osannut sanoa juuta eikä jaata, mutta lupasi kysyä asiaa ylemmältä taholta.  Seuraavana päivänä soitin uudestaan, koska piha oli yhtä jäinen kuin edellisenäkin päivänä. Talkkari oli saanut tuloksia; pihaa ei hiekoiteta, koska sitten vanhemmat valittavat, kun lasten vaatteet menee rikki. Siis mitä? Mitään yhtä typerää en olekaan pieneen ikuisuuteen kuullut. Kiitin sitten hampaat irvessä tiedosta ja pyysin saada pomonsa yhteystiedot.

Keskiviikkona ja torstaina piha oli edelleen kuin peili. Zoomasin tarkkaan kymmensenttisen jääpatjan läpi eikä siinä todella näkynyt yhtään ainoata soranjyvästäkään. Seuraavaksi menin päiväkodin johtajan puheille. Hän vaikuttaa ihan tolkun ihmiseltä ja ihmettelin todella hänen vastaustaan: soraa ei voida laittaa, koska vanhemmat valittavat revenneistä polvista ja perseistä (munkin perse oli todenteolla repeämäisillään!). Tuollainen ajatusmaailma on niin todellisuudesta irtautunut ja pinnallinen, ettei sitä oikeasti voida ottaa todesta. Kuulemma ryhmät voivat sitten kuitenkin mennä kävelylle viereiselle pyörätielle. 

Muuten ihan jees, mutta a) siinä pyörätiellä on taatusti sitä pahamaineista soraa, b) pyörätien vieressä kulkee vilkasliikenteinen autotie, jota kautta myös raskas liikenne kulkee motarilta kaupunkia kohti ja c) lasten turvallisin ulkoilupaikka pitää olla päiväkodin aidattu piha, ei mikään saatanan tie! En mä sitä sano, etteikö joskus voisi tehdä pikku retkiä muuallekin, mutta lähtökohtaisesti päiväkodin pihan tulee olla se alue, jossa kakarat leikkii ja möyrii. 

Seuraavaksi otin puhelun kaupungin kiinteistöhuollon johtoon. Esitin tietämätöntä tästä vaatteiden rikkoutumisesta ja sanoin, että piha on varmaan unohtunut hiekoittaa. "Juu ei sitä pihaa hiekoitetakaan ollenkaan, vain parkkipaikka ja kulkuväylä". Kysyin syytä. "Kyllä suakin sit harmittais, jos teidän uudet reimat menis rikki". Ja tämä oli suora lainaus. Ai vittu meinasin lähteä vitutuksesta lentoon! Ensinnäkin, melko nokkavaa hei! Vastasin, että kyllä mua kuule enemmän harmittais, jos mun lapsi liukastuisi ja kolauttaisi päänsä, tai hän ei pääsisi ulos lainkaan tai että joku hoitajista liukastuisi ja jäisi pois vahvuudesta pariksi kuukaudeksi murtuman takia. 

Kuulemma on sitten niitä toisia vanhempia. Vitunposket! Pysäytin päiväkodin pihalla jokaikisen vastaan tulevan vanhemman, eikä kukaan ollut moisesta hulluudesta kuullutkaan. Ja vaikka olisi, niin noin lapsellista vaadetta ei pidä toteuttaa. Ei lasten tehtävä päiväkodissa ole sievistellä ja varoa vaatteitaan! Ne Pomp De Luxin haalarit voi pukea sitten kauppaan tai kyläreissulle.

No, ehdotin sitten että entäs hiekka, miksei sinne voida laittaa tavallista hiekkaa. Ei sitä kuulemma kannata laittaa, koska sitten jää taas pian sulaa ja hiekka häviää sinne sulaan ja sitten maa taas jäätyy kohta uudestaan. NIIIIIIIIIIIIIN!? Sitä kutsutaan suomalaiseksi talveksi. Tuota samaa logiikkaa noudattaen yhtäkään pihaa tai tietä ei koskaan kannattaisi hiekoittaa. Sama kun lastenhoitaja ei niistäisi lasten neniä; kohta se räkä sieltä taas valajaa. En edes aloita perseenpyyhkimisestä.

Sitten tämä miekkonen alkoi selostaa resursseista. Ei joka tilanteeseen ehditä joka päivä ja koko ajan reagoida, kun keli muuttuu koko ajan. Sanoin, että keli on kolmatta viikkoa ollut nollassa eikä ole muuttunut miksikään, ja että pihan jääkentästä näkee puusilmäisinkin katsoja, ettei sitä ole kertaakaan hiekoitettu, ei joka päivä tai koko ajan vaan nevö evö. Mä olen itse haravoinut hiekkaa  meidän pihalle ja tiedän, että se ei kovin iso projekti ole. Ehdotin sitten, että hommaa sinne pihalle iso hiekkakasa niin minä levitän sen sinne itse. Moinen varpaille astuminen alkoikin närästää ja hän alkoi mussuttaa, että joo, niinpä, joo niin sä varmaan levitätkin, joo niin just. Oikeasti! Mahtava palveluasenne. 

Koitin sitten vielä vedota, että nyt lapset ei ole päässeet viikkoon ulkoilemaan ja että ulkoilun ei pidä kyllä tapahtua vilkasliikenteisen tien varrella ja että ymmärrän hoitajiakin, en minäkään haluaisi käveleskellä liukkaalla jäällä. Kuulemma hän ei voi kaikkea tehdä hoitajien puolesta. En tiedä mitä hän tällä edes tarkoitti tai paljonko hän on aikaisemmin joutunut uhrautumaan hoitohenkilökunnan puolesta. Varmaan että hoitajien pitää itse katsoa mihin astuvat, mene ja tiedä. Mua kuitenkin  vitutti moinen välinpitämättömyys niin paljon, että sanoin, että viimeksi kun mä tarkistin niin lastenhoitajat hoitaa lapsia ja kiinteistönhoitajat hoitaa kiinteistöjä.

Lopulta hän sitten suostui soittamaan pojille, että he menisivät sinne lisäämään hiekkaa. Että minut saadaan tyytyväiseksi. Ei jumalauta enhän minä siellä päivisin touhua, ei mua tartte saada tyytyväiseksi vaan lapset ja hoitohenkilökunta. Kiitin ja sanoin että hieno homma, olen iloinen. 

Seuraavana aamuna iloisuus aivan kupli verisuonissa!

Joku oli käynyt ripottelemassa pihalle kaakaojauhoa! O'boy että ilahdutti.

Viisi grammaa tuonne, viisi grammaa tänne, etten tentten...

R niinku resurssi(vaje) 

Sattuipa niin, että Pirkkiksen ryhmässä olevan lapsen äiti on töissä pihaa hoitavassa kiinteistöhuoltofirmassa. Soitin sitten sinne antaakseni vähän palautetta, mutta äitikollega tiesikin sanoa, ettei tätä hiekkaa ole heidän toimestaan levitetty, heidän alihankintasoppariinsa kuuluu ainoastaan parkkipaikka ja kulkutie. Se siitä "joka päivä ja koko ajan" hömpötyksestä, kun ei pihaa edes kuulu hiekoittaa. Tämän taikapölyn on siis käynyt ruikkimassa joku kaupungin oma kivenpotkiskelija. 

Lähetin oheiset kuvat kiinteistöhuoltoon. Ehdotin, että jos resurssit on vähissä niin ei niitä kannattaisi tällaiseen pelleilyyn tuhlata ja että jos tästä jotain huvia haluaa saada niin ainakin saavat paikallislehdessä hyvän jutun aikaiseksi, kun lähetän kuvat sinne. 

Tämmöisestä näkee muuten harvinaisen hyvin, kuinka paljon lapsia ja niiden hoitajia arvostetaan. Tai ei arvosteta. Vanhemmat, avatkaa silmät ja suunne! 

Nyt kun "keli" on ollut parempi niin lapset onkin ulkoilleet enemmän. Odottelen tässä taas sitä pääkallokeliä, koska puuterilumi ja miinus viisi taitavat olla utopiaa.

To be continued. 

Purjot

Pirkkis on oksennustaudissa nyt neljättä päivää. Perin merkillinen tauti, nimittäin hän yhtäkkiä oksensi keskiviikkoillalla. Ajattelin ensin, että johtunee varmaan nuhasta ja yskästä, kun hän on niellyt sitä limaa yskiessään. Sitten hän oksensi kohta uudestaan ja yöllä vielä kolmannen kerran. Siinä on sitä jotakin, kun yöllä herää lämpimään yrjöön. Vaatii muuten ihan tolkutonta mielen lujuutta, että pystyy pysymään kannustavana ja rauhallisena kun samaan aikana meinaa itse kuolla siihen purjon hajuun. Hyi saatana en kestä sitä yhtään! "Ei se mitään kulta (byök), se oli vahinko (byök), käydään (byök) suihkussa pesemässä sun (byök) tukka." Vaikea tsempata lapsiparkaa kun oma maha kouristelee ja hissi nousee kurkkuun.

Saatiin sitten anoppi hätyytettyä aamulla meille Pirkkiksen sairaanhoitajaksi. Niin, kun mähän olen nykyään töissä! Siitä sitten lisää joskus ensi vuonna. Päivä oli mennyt ihan rauhallisesti eikä Pirkkis enää oksentanut. Varmuuden vuoksi soitin perjantainakin vielä päiväkotiin, että hän ei tule tänäänkään vaan parantelee kotona. Anoppi otti tytön yökylään niin me saatiin Miehen kanssa nukkua ja mentiin sitten hänen luokseen perjantaina töistä päin. Ja taas oli yrjötty ihan urakalla! Ja tänään taas. On se kyllä kumma! Sellainen kerran päivässä setti. Hän on muuten aivan reipas ja hyväntuulinen, sitten yhtäkkiä oli vaan ilmoittanut että anna mumma lääkettä, minulla on huono olo ja samantien wooooooossshh. Tänään kun oltiin Miehen kanssa ostamassa kylppärin laattoja, Pirkkis oli sanonut mun äidille että nyt meen yyjöömään. Onneksi osasi ihmeen hienosti itse mennä vessaan!

Tässä sitä nyt sitten odotellaan, että milloin oma vuoro koittaa. Mulla on ensi viikolla aika tärkeitä juttuja töissä niin toivotaan, ettei tarttis asiakkaiden päälle laatata. Tämä on nyt toinen kerta, kun Pirkkis on oksennustaudissa. Viimeksi sairastettiin viime vappuna. Silloin me kaikki oltiin aika huonona! Ekana Pirkkis, Mies ja meidän äiti kaikki samaan syssyyn. Mies vielä sattui olemaan Ahvenanmaalla kalassa, mutta hänen reissunsa meni sitten mökin lattialla vaikeroiden, kun muut tyypit narras haukia minkä kerkesivät. 

Mun vuoro tuli sitten viikon päästä vapunpäivänä. Meillä oli edellisenä iltana pari naapuria iltaa istumassa ja join max kolme siideriä. Aamuyöllä heräsin ihmeellisen täysinäiseen oloon ja mietin et eissaatana, tuleeko nykyään näin surkean pienestä määrästä tämmönen darra. Päätin suunnata kylppäriin työntämään sormia kurkkuun, mut hyvä että pytyn ääreen pääsin kun sidut seuralaisineen syöksyi ilmoille ihan ilman sormiakin. Onneksi olin alasti, koska siinä ponnistellessani myös ryppynaru petti! Sitä tietää ihminen olevansa elossa kun huomaa istuvansa omassa kakassaan. 

Kerroin mun ystävälle tästä epäonnestani ja hän kannustavaan tyyliinsä huudahti, että hyi vittu, enpä olekaan muuten aikuisiällä paskonut housuuni! Olin ihan että en mäkään housuuni paskonut saatana, vaan lattialle.