Ei otsikkoa

Pirkkis on ollut viime päivinä aika itkuinen päiväkotiin vietäessä. Hän saattaa itkeä jo kotona, ettei halua mennä. Luojan kiitos se surku ei kestä kauaa, ja joka päivä hän kertoo, että päiväkodissa oli kivaa. Se takavasemmalle poistuminen vaan on niin kamalaa, kun lapsi itkee perään. Onneksi mulla on ollut aamuisin aikaa viedä hänet sinne ihan rauhassa, ja rauhoitella siellä ilman kovaa kiirettä, mikä onkin auttanut. Paitsi kerran, kun hän oli jo rauhoittunut ja istui aamupalapöydässä niin mä huikkasin ovelta että heippa sit muru, äiti lähtee nyt! Ei hemmetti mikä virhe. Kaamea huuto kuului vielä eteisessä... Seuraavalla kerralla mä vaan lähdin sanomatta mitään, kun hän alkoi koota palapeliä. Sekin tuntuu kaamealta petokselta vain kadota kun toinen ei katso! Mitä jos hänelle tulee joku luottamuspuute siitä, että äiti vain katoaa heti jos hän ei ymmärrä koko ajan valvoa! Hirveetä.

Heippa sit muru, äiti lähtee nyt!

Toivottavasti tämä itkemisvaihe ei kestä pitkään. Välillä, kun hän pyytää kotona jotain niin hän sanoo äitikulti tai rakas äiti. Jos hän vetää ton äitikulti-kortin siellä päiväkodin portilla itkiessään niin mun psyyke ehkä romahtaa ja joudun irtisanoutumaan töistä, että voin olla lapsen kanssa kotona.

Onneksi tosiaan joka päivä on mennyt mukavasti ja hoitajilta ei ole tullut mitään huolestuttavaa palautetta. Epäilin kyllä jo Miehelle, että ne ei vaan kerro!? Tuo on se helvetin hiekkahullu ämmä, älkää nyt vaan sanoko mitään ettei se taas saa jotain kohtausta! Kotona Pirkkis laulelee ihan vieraan kuuloisia lauluja eli ainakin siellä sitten lauleskellaan ihan kiitettävästi, mistä olen myös iloinen.

Mehän käytiin Pirkkiksen kanssa muskarissa kunnes se kotoilu loppui. Täytyy kyllä sanoa, että edellisen kotikunnan muskari oli paljon kivampi kuin tämä paikallinen. Tai siis niin. Kuinka sen nyt sitten ottaa. Jos mä muotoilen tämän niin, että molemmat oli seurakunnan muskareita, mutta toisessa oli aika paljon jeesuksia, enkeleitä ja jumalan siunausta ja toisessa ei ollenkaan. Et sinänsä ei saisi valittaa, koska sitä saa mitä tilaa (evankeliumia?), mutta jotenkin se joulunaikainen settikin meni ihan yli. Ohjaajalla oli mukana pehmoaasi ja joku vihreä lehti ja ne tietenkin kuvastivat sitä kuinka kansa heilutteli palmunlehviä Jeesuksen ratsastaessa aasilla väkijoukon läpi. Aika diippiä shittiä kaksivuotiaille. Ja sitten tosi paljon sellaisia Jumalan enkelit ja Jumala suojaa ja siunaa ja Jeesus ystävämme -tyyppisiä lauluja. Ei aivan mun cup of tea, mutta ei Pirkkis tai muut lapset siitä mitään piitanneet. Voi olla että olin myös ainoa aikuinen, joka siellä pyöritteli silmiään.

Onneksi Pirkkis ei ole kotona kysynyt mitään taivastyyppeihin liittyen. Kuolemasta ollaan paljon jo puhuttu, kun lempilaulussaan Päivänsäteessä ja menninkäisessä lauletaan että "enkä toivo kuolemaa". Monena iltana peräkkäin hän kysyi aina, mikä on kuolema. Onneksi (?) löydettiin syksyllä se kuollut lintu pihalta niin sen avulla olen sitten selittänyt kuolemasta ja taivaan kodista ja että menisköhän ne kuolleet sitten tähdiksi taivaalle. 

Onko siinäkään sitten mitään järkeä, että voivottelen jeesus/jumalajuttuja ja samaan aikaan sepitän toisen yhtä hölmön teorian tilalle? Ajattelin, että se taivaankoti voi olla lapselle ainakin jotenkin helpottava ratkaisu, taivas ja tähdet on kuitenkin yleensä kauniita katsoa niin ei ainakaan tulisi ahdistusta kuolemasta? Missähän se mun keittiöpsykologin tutkintotodistus taas olikaan.

Mut oikeasti mä selitän ennemmin vaikka siemensyöksyn kuin että kuka on Jeesus.

Nyt kun keksisi tällekin jutulle vielä jonkin otsikon. Ja aihe oli?