Me ollaan niin kyllästytty siihen, että tätä remonttia suorittavat tahot suoltavat milloin mitäkin laatua työnjäljessään. Oikeasti, en pysty sanomaan kauhean montaa asiaa, jotka olis menneet kerralla oikein täällä! On todella rasittavaa joutua seisomaan käytännössä vieressä vahtimassa, että ammattilaiset hoitaa hommansa kunnolla! Raha kyllä aina kelpaa ihan täysimääräisenä. Aivan mitta täysi tän "suomalaisen laadun kanssa". Ens kerralla suosiollaVirosta.
Ehkä se johtuu siitä, että kun ihan kaikki on jouduttu tekemään uusiksi (katto, viemärit, putket, sähköt, pinnat) niin niitä virheitä vaan mahtuu joukkoon enemmän kuin normaalissa pikku puhteessa. Joka tapauksessa vitutuskäyrä näiden töpeksijöiden osalta alkaa jo olla aika tapissa.
Alkaen ihan ensimmäisestä hankinnasta, takasta: Katsoin, kun muurari nosti esiin saumalaastipurkin. Rupattelin niitä näitä, mutta sitten huomasin onneksi katsoa sinne laastipurkkiin, kun äijä avasi kannen. Se oli harmaata. Valkoista oli tilattu. Onneksi olin paikalla.
Eniten on sössinyt putkimiehen apulainen. Tiskiallas vuosi kaksi kertaa ja pesukone kerran. Pikkuvessan hanasta hän väitti, ettei se ole kyllä bideehana, siis että siihen ei saisi sitä perseenpesusuihkua kiinni. Olin ihan että no kyllä se vaan pitäisi olla. Eeeeei, ei en mä ole koskaan nähnyt tuollaista. Sit vasta uskoi, kun kaivoin siitä samasta saatanan pakkauksesta sen suihkun esiin. Taivas. Viimeksi hän oli ilmaamassa lattialämmityksen vesiputkia ja tuli ymmärtämättömänä säätäneeksi vähän lattialämmityksen termostatteejakin. Yöllä vauvaa syöttäessäni meinasi varpaat palaa lattiaan kiinni ja sisälämpötila nousi lähes 27 asteeseen. Club Tropicana drinks are free.
Mies kyttää muutenkin Fortumin sähkönkulutusmittaria kuin henkensä riippuisi siitä ja hän vetää verenpainelääkettä samaan tahtiin kuin viisari nousee punaisen puolelle. Nyt oli aamupäivän aikana kulunut enemmän sähköä kuin kahden vuorokauden aikana yhteensä, kiitos Avuliaan Hessun.
Sit vielä semmonenkin juttu, että mä oon tosi huono vaatimaan. Oikeasti, mä en kehtais millään tylyttää niitä, kun joudun kuitenkin katsomaan niitä ja oleilemaan päiväkausia täällä niiden huokailuja kuunnellen. Eri asia, jos oltais jossain kaupassa vaikka, mut kun ne on täällä kotona!
Edellispäivänä istuin kylppärissä pissalla ja tuijotin saunan lasiseinän rikkinäistä lasia. Lasiliikkeen äijä siis asensi jo valmiiksi rikkinäisen lasin paikoilleen! Lisäksi lasin reunassa kulkeva metallilista oli liian lyhyt. Alkoi vituttaa se hutilointi siinä kuseksiessa niin paljon, että soitin siltä istumalta sille ukolle. Mähän olin soittanut jo kuukautta aikaisemmin samasta asiasta, muttei ukkoa ollut kuulunut. Keräsin oikein kiukkua ja vaadin, että asia tulisi korjata pikimmiten, nyt ollaan odotettu liian kauan. Joo kun mulla on ollu tätä tautia, vastasi äijä. Joo niinpä niin.
Hän sitten kuitenkin ilmaantui tunnin kuluttua. Mukana oli vaimo! He köpöttelivät pesuhuoneeseen (kengät jalassa) ja äijä alkoi siinä taivastella virheitään. "Miten mä olen näin huonosti tän tehnytkin...En mä kyllä ole varmaan ajatellut oikein mitään..." En vastannut mitään, seisoin vain vieressä vaativaisen näköisenä suu viivana ja kädet puuskassa. Olin päättänyt, että nyt on kovat piipussa.
Äijä alkoi sitten ehdotella jotain aivan käsittämättömiä ratkaisuja siihen, miten lasi ja lista korjattaisiin. "Käviskö semmonen kompromissi?" Vastasin, että kyllä tää nyt olisi saatava kuntoon ja siten, kuin tän on tarkoitus olla ja miten tästä on maksettu (yli tonnin!!).
"Kun mulla on tää syöpä." Ei saatana. Did not see that coming. Rouva oli otettu mukaan keräämään sympatiaa ja he alkoivatkin selittää syövän löytymisestä ja hoidoista ja miten on ollut vaikeeta. No selvähän se. "Mä en oikein kestä noita sytostaattihoitoja, et just mut kiidätettiin ambulanssilla sairaalaan kun oli molemmissa keuhkoissa veritulppa." Pahoittelin siinä sit tietenkin ja kysyin, että eikö firmassa ole sit muita, jotka voisi hoitaa näitä asioita. Joo on, poika, mut hän asuu tosi kaukana. Kysyin vielä, että mikä syöpä hänellä on. "Sitä on kaikkialla, suolistossa ja maksassa ja joka paikassa."
Mitä siihen sit sanot? Kamala tilanne. Kyllä mä haluan rahoilleni vastinetta ja on se nyt aika perseestä, että on maksanut jostain ja saa huonoa laatua. Mut kun toinen on kuolemaisillaan!
"Mä tuun huomenna jos mä oon elossa."
Ei vittu. Oo siinä sit tiukkana. Katokki raakki saatana ettet kuole ennen ku mun saunan lasit on valmiit!
keskiviikko 31. tammikuuta 2018
torstai 25. tammikuuta 2018
Månadens bok
"Mikä onkaan helpompaa kuin poimia postilaatikosta jäsenlehti ja istahtaa sohvalle kahvikupposen ja lehden kanssa tutustumaan kirjakerhon tarjontaan"
Se, ettei noteeraa sitä jäsenlehteä mitenkään eikä siten myöskään peruuta kuukauden kirjaa vaan puristaa perseellä normaalisti eteenpäin ja sit joku päivä menee hakee postin ja ei vittu ja sit ajelee Ärrälle palauttamaan sitä avaamatonta kirjapakettia.
Kirjakerhosta erottu jälleen. This time for good. Tai kunnes tarpeeksi hyvä myyjä/kampanja osuu kohdalle.
Se, ettei noteeraa sitä jäsenlehteä mitenkään eikä siten myöskään peruuta kuukauden kirjaa vaan puristaa perseellä normaalisti eteenpäin ja sit joku päivä menee hakee postin ja ei vittu ja sit ajelee Ärrälle palauttamaan sitä avaamatonta kirjapakettia.
Kirjakerhosta erottu jälleen. This time for good. Tai kunnes tarpeeksi hyvä myyjä/kampanja osuu kohdalle.
tiistai 23. tammikuuta 2018
Kun mikään ei riitä (erityisesti uni)
Kyl ihminen voi olla typerä.
Pirkkis on aina ollut hyvin innokas yökyläilijä. Mummila ja mummala kelpaavat oikein mainiosti yösijaksi ja usein hän itse jo pyytää päästä kylään, jos ei vähään aikaa ole ollut. Voi oikeastaan sanoa, että hän on joka viikko ainakin yhden yön jossain muualla kuin kotona.
Tästä olen saanut kehitettyä, luonnollisesti, pienehkön kriisin itselleni. Ovatko muiden lapset näin usein isovanhemmillaan yökylässä? Mitä muut ajattelevat, kun Pirkkis on niin usein poissa kotoa? Miksi hän haluaa niin paljon isovanhempiensa luokse? Mitä minä teen väärin, että lapseni pyytää päästä yökylään?
Olen kova piiskaamaan itseäni milloin mistäkin asiasta, mutta läimäytin itseeni tolkkua ja ajattelin, että tilanne voisi olla hyvin toisenlainenkin:
Hyvän ystäväni äiti menehtyi vaikeaan sairauteen loppuvuodesta ja asia oli tietenkin hyvin murheellinen myös ystäväni lapsille, jotka menettivät rakkaan mumminsa niinkin varhain. Ei siis ole enää mummia, jonka luona yökyläillä (onneksi on kuitenkin pappa ja toiset isovanhemmat!).
Toisen ystäväni äiti taas ei kauheasti välitä hoitaa lapsenlapsiaan tai viettää heidän kanssaan aikaa, vaikka ystäväni kaipaisi kipeästi lapsenvahtia edes silloin tällöin. Sekin on kyllä aika kova kolaus; itse olisin todella loukkaantunut ja surullinen, jos omat vanhempani eivät olisi kiinnostuneita viettämään lasteni kanssa aikaa. Enkä tarkoita sitä, että kaikki omat menot on peruttava jos vahtikeikka napsahtaa, tietenkään, mutta pidän vähän epänormaalina sitä, ettei isovanhempia kiinnosta lapsenlapsensa.
Rääkylin syntymän jälkeen meitä on väsyttänyt aika paljon enemmän. Joo, kaksi ei todellakaan mene siinä kun yksikin! Lisäksi pari viime viikkoa hänen nukkumisensa on ollut todella ala-arvoista. Päivisin kaikki menee hienosti, hän vetelee jopa viiden tunnin nokosia ulkona vaunuissaan. Mutta sitten ne yöt. Hyi helvetti. Hän herää toisilta päiväuniltaan iltakuuden pintaan ja voi sen jälkeen helposti valvoa yli puolen yön! Ei hän välttämättä itke, mutta ei hän kyllä nukukaan. Sitten kun hän nukahtaa, hän hieroo naamaansa, jolloin tutti tipahtaa ja sitä pitää itkeä. Sit hän syö kuin pieni elukka aina iltaisin ja öisinkin. Väillä hän herää seurustelemaan! Sen päiväinen sirkutus kuuluu vaunusta. Mä en nykyään mene ollenkaan nukkumaan ennen kolmea; mä ennemmin valvon istuen sohvalla tai sohvapöydällä kunnes se mukula on ollut jo pidempään unessa, kuin menen nukkumaan puolen tunnin pätkiksi. Herääminen vasta kamalaa onkin! Sit ei ole ollenkaan niin paha, jos ei ole nukahtanut lainkaan.
Onneksi hän sentään nukkuu päivisin, ja itse nukun aina pitkät päiväunet, kun Pirkkis on hoidossa. Pysyn siis jotenkuten järjissäni. Miestä vaan käy sääliksi. Vaikka ei hän aina yöllä herääkään Rääkylin mekkalointiin, on hänenkin unensa aika katkonaista. Töissä on varmaan kivaa.
Nyt on ollut viikon verran sitä, että Pirkkiskin itkee yöllä! Hän saattaa vinkua siellä unissaan tai parkua oikein kunnollakin, eikä hän koskaan osaa mitään varsinaista syytä sanoa. Välillä on kurkku tai maha kipeä, välillä särkee jalat. Kerran kun menin huoneeseensa lohduttamaan ja kysyin, mikä hätänä, hän huusi ANTTI TUISKU! ja jatkoi uniaan. Jooh.
Tänä viiikonloppuna oli sovittu, että Pirkkis menee mun vanhemmille (ilmoitti itse olevansa 10 yötä...) ja Rääkyli menee anopille, jotta me saatais nukkua kunnolla ja keskeytyksettä edes yksi yö. Suunnitelma eteni sovitunlaisesti, kunnes perjantai-illalla ajoin porukoilleni viemään unohtuneen silmälääkkeen (Pirkkiksellä oli silmätulehdus).
Koko homma kaatui kindermunaan! Olin varautunut ottamaan huutoa vastaan, aiheesta "en halua tulla vielä kotiin!" Sanoin jo ovella, että äiti tuli vaan tuomaan sun silmälääkkeen ja sit tän sun unohtuneen kindermunan, joka ostettiin huomista karkkipäivää varten. Armoton parku! "Ei ei ei ei en halua kindermunaa tänne, haluan syödä sen kotona! Ei tänne, haluan kotiin!" Koitin sit selittää, että kotiinkin voidaan ostaa oma kindermuna, mutta ei, tilanne oli menetetty ja mimmi ulvoi kuin susi, kunnes puettiin vaatteet päälle ja lähdettiin takas himaan. Lähetin Miehellle viestin, että vähän kestää, kun täältä tullaankin kotiin... Mies vastasi että voi vittu.
Että ensin en ole hyvä, kun hän menee yökylään ja sitten ei ole hyvä, kun hän ei menekään. Olispa hienoa, jos elämästään ei väkisin tekisi niin helvetin hankalaa.
Pirkkis on aina ollut hyvin innokas yökyläilijä. Mummila ja mummala kelpaavat oikein mainiosti yösijaksi ja usein hän itse jo pyytää päästä kylään, jos ei vähään aikaa ole ollut. Voi oikeastaan sanoa, että hän on joka viikko ainakin yhden yön jossain muualla kuin kotona.
Tästä olen saanut kehitettyä, luonnollisesti, pienehkön kriisin itselleni. Ovatko muiden lapset näin usein isovanhemmillaan yökylässä? Mitä muut ajattelevat, kun Pirkkis on niin usein poissa kotoa? Miksi hän haluaa niin paljon isovanhempiensa luokse? Mitä minä teen väärin, että lapseni pyytää päästä yökylään?
Olen kova piiskaamaan itseäni milloin mistäkin asiasta, mutta läimäytin itseeni tolkkua ja ajattelin, että tilanne voisi olla hyvin toisenlainenkin:
Hyvän ystäväni äiti menehtyi vaikeaan sairauteen loppuvuodesta ja asia oli tietenkin hyvin murheellinen myös ystäväni lapsille, jotka menettivät rakkaan mumminsa niinkin varhain. Ei siis ole enää mummia, jonka luona yökyläillä (onneksi on kuitenkin pappa ja toiset isovanhemmat!).
Toisen ystäväni äiti taas ei kauheasti välitä hoitaa lapsenlapsiaan tai viettää heidän kanssaan aikaa, vaikka ystäväni kaipaisi kipeästi lapsenvahtia edes silloin tällöin. Sekin on kyllä aika kova kolaus; itse olisin todella loukkaantunut ja surullinen, jos omat vanhempani eivät olisi kiinnostuneita viettämään lasteni kanssa aikaa. Enkä tarkoita sitä, että kaikki omat menot on peruttava jos vahtikeikka napsahtaa, tietenkään, mutta pidän vähän epänormaalina sitä, ettei isovanhempia kiinnosta lapsenlapsensa.
Rääkylin syntymän jälkeen meitä on väsyttänyt aika paljon enemmän. Joo, kaksi ei todellakaan mene siinä kun yksikin! Lisäksi pari viime viikkoa hänen nukkumisensa on ollut todella ala-arvoista. Päivisin kaikki menee hienosti, hän vetelee jopa viiden tunnin nokosia ulkona vaunuissaan. Mutta sitten ne yöt. Hyi helvetti. Hän herää toisilta päiväuniltaan iltakuuden pintaan ja voi sen jälkeen helposti valvoa yli puolen yön! Ei hän välttämättä itke, mutta ei hän kyllä nukukaan. Sitten kun hän nukahtaa, hän hieroo naamaansa, jolloin tutti tipahtaa ja sitä pitää itkeä. Sit hän syö kuin pieni elukka aina iltaisin ja öisinkin. Väillä hän herää seurustelemaan! Sen päiväinen sirkutus kuuluu vaunusta. Mä en nykyään mene ollenkaan nukkumaan ennen kolmea; mä ennemmin valvon istuen sohvalla tai sohvapöydällä kunnes se mukula on ollut jo pidempään unessa, kuin menen nukkumaan puolen tunnin pätkiksi. Herääminen vasta kamalaa onkin! Sit ei ole ollenkaan niin paha, jos ei ole nukahtanut lainkaan.
Onneksi hän sentään nukkuu päivisin, ja itse nukun aina pitkät päiväunet, kun Pirkkis on hoidossa. Pysyn siis jotenkuten järjissäni. Miestä vaan käy sääliksi. Vaikka ei hän aina yöllä herääkään Rääkylin mekkalointiin, on hänenkin unensa aika katkonaista. Töissä on varmaan kivaa.
Nyt on ollut viikon verran sitä, että Pirkkiskin itkee yöllä! Hän saattaa vinkua siellä unissaan tai parkua oikein kunnollakin, eikä hän koskaan osaa mitään varsinaista syytä sanoa. Välillä on kurkku tai maha kipeä, välillä särkee jalat. Kerran kun menin huoneeseensa lohduttamaan ja kysyin, mikä hätänä, hän huusi ANTTI TUISKU! ja jatkoi uniaan. Jooh.
Tänä viiikonloppuna oli sovittu, että Pirkkis menee mun vanhemmille (ilmoitti itse olevansa 10 yötä...) ja Rääkyli menee anopille, jotta me saatais nukkua kunnolla ja keskeytyksettä edes yksi yö. Suunnitelma eteni sovitunlaisesti, kunnes perjantai-illalla ajoin porukoilleni viemään unohtuneen silmälääkkeen (Pirkkiksellä oli silmätulehdus).
Koko homma kaatui kindermunaan! Olin varautunut ottamaan huutoa vastaan, aiheesta "en halua tulla vielä kotiin!" Sanoin jo ovella, että äiti tuli vaan tuomaan sun silmälääkkeen ja sit tän sun unohtuneen kindermunan, joka ostettiin huomista karkkipäivää varten. Armoton parku! "Ei ei ei ei en halua kindermunaa tänne, haluan syödä sen kotona! Ei tänne, haluan kotiin!" Koitin sit selittää, että kotiinkin voidaan ostaa oma kindermuna, mutta ei, tilanne oli menetetty ja mimmi ulvoi kuin susi, kunnes puettiin vaatteet päälle ja lähdettiin takas himaan. Lähetin Miehellle viestin, että vähän kestää, kun täältä tullaankin kotiin... Mies vastasi että voi vittu.
Että ensin en ole hyvä, kun hän menee yökylään ja sitten ei ole hyvä, kun hän ei menekään. Olispa hienoa, jos elämästään ei väkisin tekisi niin helvetin hankalaa.
maanantai 22. tammikuuta 2018
Dagis
Pirkkiksellä menee vihdoin paremmin päiväkodissa. Luojan kiitos! Jestas se tilanne alkoi ottaa voimille. Viedä nyt itkevää lasta päiväkotiin ja mennä itse kotiin makaamaan! Miehen isyysloman aikana hän vielä kyseli ääni murtuen, että oletteko te isin ja vauvan kanssa kotona, kun minä olen päiväkodissa. Aivan hirveää.
Hän alkoi jossain kohtaa selittää, että häntä kiusataan siellä, eikä hänellä ole kavereita ja joku vie leivän hänen kädestään. Tiedän tietysti, että hänellä on vilkas mielikuvitus ja että hän on herkkä loukkaantumaan esimerkiksi muiden lasten lähentelystä, mutta kyllä ne kiusaamispuheet todella alkoivat vaivata. Ihmettelin myös, mistä hän osaisi tyhjästä nyhjästä tuollaista juttua, koska en ole hänelle toitottanut yhtikäs mitään kiusaamiseen liittyvää, kuten että muista sitten, että sua ei saa kukaan kiusata tms, mistä hän olisi voinut saada vettä myllyynsä.
Kerran kotimatkalla hän yhtäkkiä autossa tokaisi, että ihminen ei saa mennä junaradalle töppäilemään, koska sitten voi kuolla. Kyyneleet nousivat silmiini, kun kaiken tämän kiusaamisjutun myllerryksissä ajattelin, että nyt mun ihana kultainen herkkä lapseni on niin kiusaamisesta ja paskasta päiväkodista masentunut, että se haluaa hypätä junan alle! Saatoin olla myös vähän synnytyksen jälkeisessä hormonikrapulassa, mutta silti.
Otin asian eräänä aamuna puheeksi päiväkodissa. Vastassa oli jälleen täysin uudet kasvot, eli en ollut kyseistä hoitajaa ennen nähnyt. Tämä ei ole mitenkään tavaton tilanne siellä muutenkaan. Pirkkiksellä on sille päälle sattuessaan oikeinkin hyvä kuulo ja hän kyllä nappaa kiinni kaikesta kuulemastaan. En halunnut hänen kuullen asiasta keskustella, ja kun hän siirtyi pois kuuloetäisyydeltä, kerroin hoitajalle huolistani ja pyysin häntä välittämään terveiseni lastentarhanopettajalle. Sanoin toivovani, että päivien mittaan seurattaisiin hieman tarkemmin, miten tilanteet siellä oikeasti etenevät. Hän lupasi välittää terveiseni lto:lle.
Iltapäivällä menin hakemaan Pirkkistä. Lto itse oli paikalla ja tiedustelin häneltä, oliko hän saanut aamuiset terveiseni, ja että mitä mieltä hän niistä oli. En tietenkään halunnut lapsen kuullen alkaa tivata, kiusataanko mun lasta täällä hä! Hän sitten vastasi, että eeeeeii Pirkkistä täällä mitään kiusata. Hän itse hakeutuu pois muiden lasten seurasta! Ja Pirkkis kuuli kaiken. Ai vittu saatana kun pisti kiukuttamaan! Eihän tuollaista voi sanoa herkän lapsen kuullen. Ja ihan kuin se olisi jotenkin hänen oma ongelmansa; mitäs vetäytyy! Hyvänen aika sentään. Hän vielä lisäsi, että Pirkkiksen sosiaaliset taidot eivät vielä oikein ole kehittyneet. Olen eri mieltä, siellä ei vain ole hänelle hyvää kaveria.
Sain joten kuten sitten sanotuksi, että voitteko kuitenkin seurata tilannetta, ettei hän ajautuisi olemaan aina yksin, vaan että häntä ohjattaisiin enemmän muiden pariin, jos hän ei itse osaa mennä leikkiin mukaan. Jeesus sentään. Ainoa syy, minkä takia häntä hoitoon viedään on se, että hän saisi leikkiä omaikäistensä kanssa. Eikä siinä mitään; oma seura paras seura. Mäkin leikin mielelläni yksin lapsena ja tykkään edelleen olla rauhassa. Mutta ei joka päivä!
Muutaman päivän kuluttua menin taas hakemaan häntä päiväkodista. Tähyilin keinuja ja hiekkalaatikkoa päin, mutta Pirkkistä ei näkynyt missään. Sitten huomasin hänet istumassa piharakennuksen portailla - yksin. Kun pääsin lähemmäs, huomasin kyyneleet poskillansa. Polvistuin hänen eteensä ja kysyin, että mikä on hätänä, oletko loukannut. Ei hän ehtinyt sanoa mitään, kun lastentarhanopettaja säntäsi luoksemme selvittäen kovaan ääneen: "nyt nyt nyt hei, ei tässä ole kyllä nyt tapahtunut yhtään mitään, kukaan ei ole kiusannut Pirkkistä, hän ihan itse meni sinne yksin istumaan!"
Siis mitä vittua oikeasti! Otin lapseni syliini ja koitin lohduttaa. Miten helvetissä tuollaisia tilanteita päästetään käymään? Hoitajat seisovat pihalla pyhässä kolminaisuuden kolmiossa rupattelemassa ja yhden annetaan vollottaa yksinään, niinkö - etenkin, kun sen mutsi on juuri ilmaissut huolensa asiasta! Ihan Rääkylin syntymän aikaan kävi muuten niin, että kysyin iltapäivällä, miten Pirkkiksen päivä oli hoidossa sujunut. Tämä samainen hoitaja sanoi, että he olivat vähän keskustelleet Pirkkiksen kanssa siitä, että ihan joka asiasta ei tarttisi itkeä. Vastasin, että meille on syntynyt juuri toinen lapsi (kuten hän hyvin tiesi), ja että isosisko voi olla vähän herkillä just nyt. Hiukan ymmärrystä hei!
Suivaannuin niin, että lähetin johtajalle sähköpostia, jossa kerroin tästä kiusaamisjutusta ja siitä, ettei ole kiva tunne löytää lapsensa joka päivä pihalta yksin. Mielestäni hoitajien asia on auttaa ja tukea lasta liittymään muiden leikkiin, jos hän ei sitä itse osaa aloittaa. Lisäksi moitin postissani sitä, että kyseisessä päiväkodissa hoitajat vaihtuvat aivan liian tiuhaan. Miten he muka osaavat tarttua mihinkään tilanteeseen, kun eivät opi tuntemaan lapsia, eivätkä lapset opi luottamaan heihin?
Kolmas asia, josta marmatin oli se, että osa Pirkkiksen ryhmän lapsista siirrettiin isompien ryhmään. Pirkkis olisi ehdottomasti kuulunut myös isompien joukkoon. Viikkokirjeessäkin kerrotaan, kuinka lapset harjoittelevat Suomen lipun värejä. Ihan ihanaa, mutta Pirkkis on osannut kaikki värit englanniksikin jo yli vuoden. Kun kysyin eräältä hoitajalta, miksei Pirkkis ollut päässyt isompien ryhmään, hän ei osannut vastata mitään. Hän myönsi nolona, ettei edes tiennyt, ketkä lapsista tulevat siirtymään toiseen ryhmään! Hänenkin mielestään Pirkkiksen olisi kuulunut päästä pois pienten ryhmästä, mutta ilmeisesti lastentarhanopettaja oli tehnyt päätöksen itsenäisesti, koska ryhmän muut hoitajat eivät olleet kuulleetkaan asiasta. Ei herätä luottamusta.
Johtaja vastasi vielä saman päivän iltana ja kiitti henkilökohtaisesta palautteesta. Lupasi ottaa asian puheeksi ryhmän hoitajien kanssa.
Sitten se lastentarhanopettaja lähti yllättäen toiseen päiväkotiin puoleksi vuodeksi. Tämä oli kylläkin tiedossani jo ennen tätä Pirkkiksen episodia, eikä se liittynyt mitenkään minun valitukseeni. Uusi lto vaikuttaa ihanalta. Hän puhuu lapsille kauniisti ja oli häkeltynyt, kun vasu keskustelussa kerroin näistä kurjista tilanteista.
Ja nyt, kun olemme hakeneet Pirkkistä iltapäivisin, hän ei enää ole yksin! Hän keinuu tai kiipeilee tai muuten touhottaa muiden kanssa, ja touhua valvoo ja ohjaa hoitaja - kuten kuuluukin. Mieletön helpotus! Vaikuttaa siltä, että asiaan on oikeasti paneuduttu. Pirkkis myös menee mielellään eikä enää itke kotona tai päiväkotiin saavuttaessa. Huh. Nyt toivotaan, että tilanne jatkuu yhtä hyvänä. Ainakin uuden lastentarhanopettajan sijaisuuden loppuun asti....
Ihan meidän kodin lähelle on rakentumassa uusi päiväkoti. Olemme hakeneet sieltä paikkaa molemmille tytöille. Nyt voinkin sitten alkaa kiistellä Miehen kanssa siitä, milloin meidän VAUVA sinne sitten laitetaan saamaan laadukasta varhaiskasvatusta.
Hän alkoi jossain kohtaa selittää, että häntä kiusataan siellä, eikä hänellä ole kavereita ja joku vie leivän hänen kädestään. Tiedän tietysti, että hänellä on vilkas mielikuvitus ja että hän on herkkä loukkaantumaan esimerkiksi muiden lasten lähentelystä, mutta kyllä ne kiusaamispuheet todella alkoivat vaivata. Ihmettelin myös, mistä hän osaisi tyhjästä nyhjästä tuollaista juttua, koska en ole hänelle toitottanut yhtikäs mitään kiusaamiseen liittyvää, kuten että muista sitten, että sua ei saa kukaan kiusata tms, mistä hän olisi voinut saada vettä myllyynsä.
Kerran kotimatkalla hän yhtäkkiä autossa tokaisi, että ihminen ei saa mennä junaradalle töppäilemään, koska sitten voi kuolla. Kyyneleet nousivat silmiini, kun kaiken tämän kiusaamisjutun myllerryksissä ajattelin, että nyt mun ihana kultainen herkkä lapseni on niin kiusaamisesta ja paskasta päiväkodista masentunut, että se haluaa hypätä junan alle! Saatoin olla myös vähän synnytyksen jälkeisessä hormonikrapulassa, mutta silti.
Keep away from the light! And trains.
Pirkkis on tykännyt junista pienestä pitäen ja kerran, kun meidän piti päästä höyryjunan kyytiin niin eikö joku tahvo ajanut autonsa sen kylkeen ja juna meni paskaksi sillä seuraamuksella, ettei me päästykään. Siitä on ainakin puolitoista vuotta aikaa, mutta sitä muistellaan edelleen meillä harmitellen.
Otin asian eräänä aamuna puheeksi päiväkodissa. Vastassa oli jälleen täysin uudet kasvot, eli en ollut kyseistä hoitajaa ennen nähnyt. Tämä ei ole mitenkään tavaton tilanne siellä muutenkaan. Pirkkiksellä on sille päälle sattuessaan oikeinkin hyvä kuulo ja hän kyllä nappaa kiinni kaikesta kuulemastaan. En halunnut hänen kuullen asiasta keskustella, ja kun hän siirtyi pois kuuloetäisyydeltä, kerroin hoitajalle huolistani ja pyysin häntä välittämään terveiseni lastentarhanopettajalle. Sanoin toivovani, että päivien mittaan seurattaisiin hieman tarkemmin, miten tilanteet siellä oikeasti etenevät. Hän lupasi välittää terveiseni lto:lle.
Iltapäivällä menin hakemaan Pirkkistä. Lto itse oli paikalla ja tiedustelin häneltä, oliko hän saanut aamuiset terveiseni, ja että mitä mieltä hän niistä oli. En tietenkään halunnut lapsen kuullen alkaa tivata, kiusataanko mun lasta täällä hä! Hän sitten vastasi, että eeeeeii Pirkkistä täällä mitään kiusata. Hän itse hakeutuu pois muiden lasten seurasta! Ja Pirkkis kuuli kaiken. Ai vittu saatana kun pisti kiukuttamaan! Eihän tuollaista voi sanoa herkän lapsen kuullen. Ja ihan kuin se olisi jotenkin hänen oma ongelmansa; mitäs vetäytyy! Hyvänen aika sentään. Hän vielä lisäsi, että Pirkkiksen sosiaaliset taidot eivät vielä oikein ole kehittyneet. Olen eri mieltä, siellä ei vain ole hänelle hyvää kaveria.
Sain joten kuten sitten sanotuksi, että voitteko kuitenkin seurata tilannetta, ettei hän ajautuisi olemaan aina yksin, vaan että häntä ohjattaisiin enemmän muiden pariin, jos hän ei itse osaa mennä leikkiin mukaan. Jeesus sentään. Ainoa syy, minkä takia häntä hoitoon viedään on se, että hän saisi leikkiä omaikäistensä kanssa. Eikä siinä mitään; oma seura paras seura. Mäkin leikin mielelläni yksin lapsena ja tykkään edelleen olla rauhassa. Mutta ei joka päivä!
Muutaman päivän kuluttua menin taas hakemaan häntä päiväkodista. Tähyilin keinuja ja hiekkalaatikkoa päin, mutta Pirkkistä ei näkynyt missään. Sitten huomasin hänet istumassa piharakennuksen portailla - yksin. Kun pääsin lähemmäs, huomasin kyyneleet poskillansa. Polvistuin hänen eteensä ja kysyin, että mikä on hätänä, oletko loukannut. Ei hän ehtinyt sanoa mitään, kun lastentarhanopettaja säntäsi luoksemme selvittäen kovaan ääneen: "nyt nyt nyt hei, ei tässä ole kyllä nyt tapahtunut yhtään mitään, kukaan ei ole kiusannut Pirkkistä, hän ihan itse meni sinne yksin istumaan!"
Siis mitä vittua oikeasti! Otin lapseni syliini ja koitin lohduttaa. Miten helvetissä tuollaisia tilanteita päästetään käymään? Hoitajat seisovat pihalla pyhässä kolminaisuuden kolmiossa rupattelemassa ja yhden annetaan vollottaa yksinään, niinkö - etenkin, kun sen mutsi on juuri ilmaissut huolensa asiasta! Ihan Rääkylin syntymän aikaan kävi muuten niin, että kysyin iltapäivällä, miten Pirkkiksen päivä oli hoidossa sujunut. Tämä samainen hoitaja sanoi, että he olivat vähän keskustelleet Pirkkiksen kanssa siitä, että ihan joka asiasta ei tarttisi itkeä. Vastasin, että meille on syntynyt juuri toinen lapsi (kuten hän hyvin tiesi), ja että isosisko voi olla vähän herkillä just nyt. Hiukan ymmärrystä hei!
Suivaannuin niin, että lähetin johtajalle sähköpostia, jossa kerroin tästä kiusaamisjutusta ja siitä, ettei ole kiva tunne löytää lapsensa joka päivä pihalta yksin. Mielestäni hoitajien asia on auttaa ja tukea lasta liittymään muiden leikkiin, jos hän ei sitä itse osaa aloittaa. Lisäksi moitin postissani sitä, että kyseisessä päiväkodissa hoitajat vaihtuvat aivan liian tiuhaan. Miten he muka osaavat tarttua mihinkään tilanteeseen, kun eivät opi tuntemaan lapsia, eivätkä lapset opi luottamaan heihin?
Kolmas asia, josta marmatin oli se, että osa Pirkkiksen ryhmän lapsista siirrettiin isompien ryhmään. Pirkkis olisi ehdottomasti kuulunut myös isompien joukkoon. Viikkokirjeessäkin kerrotaan, kuinka lapset harjoittelevat Suomen lipun värejä. Ihan ihanaa, mutta Pirkkis on osannut kaikki värit englanniksikin jo yli vuoden. Kun kysyin eräältä hoitajalta, miksei Pirkkis ollut päässyt isompien ryhmään, hän ei osannut vastata mitään. Hän myönsi nolona, ettei edes tiennyt, ketkä lapsista tulevat siirtymään toiseen ryhmään! Hänenkin mielestään Pirkkiksen olisi kuulunut päästä pois pienten ryhmästä, mutta ilmeisesti lastentarhanopettaja oli tehnyt päätöksen itsenäisesti, koska ryhmän muut hoitajat eivät olleet kuulleetkaan asiasta. Ei herätä luottamusta.
Johtaja vastasi vielä saman päivän iltana ja kiitti henkilökohtaisesta palautteesta. Lupasi ottaa asian puheeksi ryhmän hoitajien kanssa.
Sitten se lastentarhanopettaja lähti yllättäen toiseen päiväkotiin puoleksi vuodeksi. Tämä oli kylläkin tiedossani jo ennen tätä Pirkkiksen episodia, eikä se liittynyt mitenkään minun valitukseeni. Uusi lto vaikuttaa ihanalta. Hän puhuu lapsille kauniisti ja oli häkeltynyt, kun vasu keskustelussa kerroin näistä kurjista tilanteista.
Ja nyt, kun olemme hakeneet Pirkkistä iltapäivisin, hän ei enää ole yksin! Hän keinuu tai kiipeilee tai muuten touhottaa muiden kanssa, ja touhua valvoo ja ohjaa hoitaja - kuten kuuluukin. Mieletön helpotus! Vaikuttaa siltä, että asiaan on oikeasti paneuduttu. Pirkkis myös menee mielellään eikä enää itke kotona tai päiväkotiin saavuttaessa. Huh. Nyt toivotaan, että tilanne jatkuu yhtä hyvänä. Ainakin uuden lastentarhanopettajan sijaisuuden loppuun asti....
Ihan meidän kodin lähelle on rakentumassa uusi päiväkoti. Olemme hakeneet sieltä paikkaa molemmille tytöille. Nyt voinkin sitten alkaa kiistellä Miehen kanssa siitä, milloin meidän VAUVA sinne sitten laitetaan saamaan laadukasta varhaiskasvatusta.
perjantai 19. tammikuuta 2018
Tarrakirja
Meillä oli sukulaisia kylässä moikkaamassa Rääkyliä. He toivat mukanaan kuoharia, kukkasen, vauvalle vaatteita ja Pirkkikselle tarrakirjan.
Pirkkis on aikaisemminkin saanut isosiskonlahjaksi tarrakirjan. Ne on siis sellaisia isohkoja vihkosia, joissa on kullakin aukeamalla erilaisia maisemia, joihin sitten liimaillaan asiaankuuluvia tarroja, jotka myös tulee sen vihkon mukana. Painotus sanalla asiaankuuluva. Pirkkis nimittäin liimaa niitä ihan väärin.
Mä olen yrittänyt opettaa hänelle, mitkä tarrat kuuluu mihinkin maisemaan. Mua rasittaa suunnattomasti, kun hän liimailee niitä ihan miten sattuu. Ei niinku mitään logiikkaa siinä. Väärinpäin ja vääriin paikkoihin. Muutaman kerran mä oon koittanut irroittaa tarroja ja edes kääntää ne oikein päin, mutta hän vaan laittaa sen samantien uusiksi väärin. Ja nauraa. Tosi turhauttavaa!
Laitoin aiheesta päivityksen Facebookiin ja sieltä löytyi heti kohtalotovereita. Muitakin ärsyttää väärinkäyttö! Yksi kirjoitti näin: "Joo siis noi puihin tai veteen asetetut maaeläimet on mulle kans ihan painajainen!" Allekirjoitan todellakin.
Muutama viisastelijakin oli liikenteessä: ei missään nimessä saa liimata uudestaan, tärkeintä on että tarraliimailut on lapsen omatekoisia. Tai että ketä muka haittaa, jos ne tarrat on väärinpäin. Bullshit! Onhan se tärkeää oppia, ettei keijut nyt vaan voi olla vedessä, merenneidot puissa eikä vampyyrin arkku sovi samaan aukeamaan prinsessojen kanssa! Tietynlaista maisemakoodia tulee noudattaa. Siinä aikaisemmassa eläintarha-aiheisessa tarrakirjassa hän liimaili ihan mitä sattuu pingviinejä preeriamaisemaan. Sinne olis kuuluneet ne magnustit tietenkin! Eikä leijonat vaan voi olla liskoterraariossa.
Sitä paitsi varsinaisesti siinä viimeksi saadussa tarrakirjassa ei ollut mitään korttia tai semmoista, joka olisi osoittanut, että se on vaan Pirkkiksen kirja. Ihan samassa lahjakassissa se oli kuin muutkin tuliaiset. Emme siis voi varmuudella tietää, etteikö se olis ollut vähän myös mulle! Onhan niitä aikuisten värityskirjojakin niin miksen mäkin voisi iloita tarrakirjasta, kerta osaan tehdä sitä vieläpä oikein.
360 tarraa! Mielenvikaista.
Tämmösiä kaikkia siellä on! Jäätyypeille, merenneidoille ja vampyyreille on kullekin omat aukeamansa.
Mä olen yrittänyt opettaa hänelle, mitkä tarrat kuuluu mihinkin maisemaan. Mua rasittaa suunnattomasti, kun hän liimailee niitä ihan miten sattuu. Ei niinku mitään logiikkaa siinä. Väärinpäin ja vääriin paikkoihin. Muutaman kerran mä oon koittanut irroittaa tarroja ja edes kääntää ne oikein päin, mutta hän vaan laittaa sen samantien uusiksi väärin. Ja nauraa. Tosi turhauttavaa!
Siis ei näin.
Eikä näin.
Eikä varsinkaan näin! Ai pöytä keskellä puuta? Ei se ole edes mahdollista!
Laitoin aiheesta päivityksen Facebookiin ja sieltä löytyi heti kohtalotovereita. Muitakin ärsyttää väärinkäyttö! Yksi kirjoitti näin: "Joo siis noi puihin tai veteen asetetut maaeläimet on mulle kans ihan painajainen!" Allekirjoitan todellakin.
Muutama viisastelijakin oli liikenteessä: ei missään nimessä saa liimata uudestaan, tärkeintä on että tarraliimailut on lapsen omatekoisia. Tai että ketä muka haittaa, jos ne tarrat on väärinpäin. Bullshit! Onhan se tärkeää oppia, ettei keijut nyt vaan voi olla vedessä, merenneidot puissa eikä vampyyrin arkku sovi samaan aukeamaan prinsessojen kanssa! Tietynlaista maisemakoodia tulee noudattaa. Siinä aikaisemmassa eläintarha-aiheisessa tarrakirjassa hän liimaili ihan mitä sattuu pingviinejä preeriamaisemaan. Sinne olis kuuluneet ne magnustit tietenkin! Eikä leijonat vaan voi olla liskoterraariossa.
Sitä paitsi varsinaisesti siinä viimeksi saadussa tarrakirjassa ei ollut mitään korttia tai semmoista, joka olisi osoittanut, että se on vaan Pirkkiksen kirja. Ihan samassa lahjakassissa se oli kuin muutkin tuliaiset. Emme siis voi varmuudella tietää, etteikö se olis ollut vähän myös mulle! Onhan niitä aikuisten värityskirjojakin niin miksen mäkin voisi iloita tarrakirjasta, kerta osaan tehdä sitä vieläpä oikein.
Tää on mun tekemä.
perjantai 12. tammikuuta 2018
Sauli ja muut ritarit
Hain Pirkkiksen päiväkodista. Kotimatkalla keskusteltiin vähän päivän politiikkaa.
Pirkkis: Mikä tuo on?
Minä: No se on sellainen kehikko tai teline, johon tulee kohta sellaisten ihmisten kuvia, jotka haluaisivat tulla valituksi Suomen eli tämän meidän kotimaan uudeksi presidentiksi. Heidän kuvansa tulee tuohon ja niistä sitten ihmiset valitsee, ketä he haluaa äänestää. Se on vähän niin kuin heidän mainostelineensä. Kohta on nimittäin vaalit ja silloin suomalaiset eli me, ketkä täällä Suomessa asutaan, äänestetään eli valitaan uusi presidentti. Meidän nykyinen presidentti on nimeltään Sauli Niinistö. Äidistä tuntuu, että Sauli varmaan valitaan presidentiksi tälläkin kertaa. Hän taitaa olla aika suosittu. Presidentti on vähän niin kuin maan johtaja. Joissain maissa on kuningatar tai kuningas hallitsijana, mutta meillä täällä Suomessa on presidentti.
Pirkkis: Niin. Tai sitten voi olla ritari.
Niin.
Pirkkis: Mikä tuo on?
Minä: No se on sellainen kehikko tai teline, johon tulee kohta sellaisten ihmisten kuvia, jotka haluaisivat tulla valituksi Suomen eli tämän meidän kotimaan uudeksi presidentiksi. Heidän kuvansa tulee tuohon ja niistä sitten ihmiset valitsee, ketä he haluaa äänestää. Se on vähän niin kuin heidän mainostelineensä. Kohta on nimittäin vaalit ja silloin suomalaiset eli me, ketkä täällä Suomessa asutaan, äänestetään eli valitaan uusi presidentti. Meidän nykyinen presidentti on nimeltään Sauli Niinistö. Äidistä tuntuu, että Sauli varmaan valitaan presidentiksi tälläkin kertaa. Hän taitaa olla aika suosittu. Presidentti on vähän niin kuin maan johtaja. Joissain maissa on kuningatar tai kuningas hallitsijana, mutta meillä täällä Suomessa on presidentti.
Pirkkis: Niin. Tai sitten voi olla ritari.
Niin.
maanantai 8. tammikuuta 2018
Harrasteita, harrasteita!
Tänään alkoi Rääkylin ensimmäinen harrastus. No tietysti vauvauinti! Vähän jännitti, että kuinkahan siinä mahtaa käydä, kun hän nimensä mukaisesti ei kitise tyytymättömyyttään mitenkään hienovaraisesti, vaan kiljuu pää punaisena, jos meno ei miellytä. Tosin täytyy kyllä myöntää, että viimeisen kuukauden aikana hän on rauhoittunut aika tavalla, ja nykyään häntä voi kuvailla jo melko lunkiksi tapaukseksi! Saattaisi olla paikallaan muuttaa hänen lempinimensä joksikin muuksi nyt, kun Rääkyli ei enää ole kovin validi.
Vauvauintia on aina sunnuntaiaamuisin klo 09. Tarkoittaa siis herätyskellon virittämistä. Yök. Alun perin olin suunnitellut, että me mentäisiin uimaan koko perhe, ja että Mies jatkaisi lasten kanssa plutaamista sen aikaa, kun minä kroolaisin vähän kuntouintiakin. Muuten hyvä, mutta en ymmärtänyt ilmoittaa meitä perheuintiin, vaan nimenomaan vain vauvauintiin, eikä Pirkkistä siksi voinut ottaa mukaan. Eli se siitä sitten.
Menin siis Rääkylin kanssa kaksin. Olin onneksi kaukaa viisas ja pakkasin kaikki kamppeet valmiiksi jo lauantai-iltana: uimavaatteet molemmille, vaihtovaatteet ja vaipat, froteemuovin suojaamaan turvakaukaloa, maitopullon (joo kyllä, en pysty imettämään saatanaaaaaahh!) ja vielä vaunut valmiiksi kotimatkaa varten. Ajoin siis autolla uimahallille, ja kävelin vaunujen kanssa kotiin. Reipas pikku perkele!
Menin hallille puoli yhdeksäksi, koska vihaan kiirettä ja halusin rauhassa riisua ja suihkutella sun muuta. Ovella odotteli yksi toinen äiti vauvansa ja vauvan mummin kanssa. Ihmettelimme, että miksi ihmeessä ovi on lukossa. Uimahallin työntekijä näkyi liikkuvan sisällä ja näki myös meidät, muttei tullut avaamaan. Tämä mummi-ihminen sitten soitti ja kysyi, että mikä on kun ei ovi aukea. "Joo no sen ei kuulukaan olla auki, koska se aukeaa vasta 20 vaille". No sepä vähän vitun näppärää! Eli reilun kymmenen vauvan vanhempineen oletetaan ehtivän 20 minuutissa maksamaan uinti, riisumaan itsensä ja vauvan, peseytymään, pukemaan uikkarit itselle ja vauvalle ja olemaan altaassa tasalta? Eihän siitä mitään tullut, tietenkään.
Mua alkoi vituttaa jo siinä etuovella sen hallityöntekijän viisastelu. Hän sitten tosiaan tuli marttyyrinä avaamaan oven "kun te nyt ootte täällä. Mut kyllä siellä luki, että ovet aukee 20 vaille!" Missähän mahtaa olla siellä? Ei ainakaan uimahallin sivuilla. Sanoin, että en mä mitään lukenut, mutta oletin kyllä, että jos altaassa pitää olla tasalta niin luulisi pukuhuoneeseen pääsevän aika paljon aikaisemmin.
Seuraavaksi ihmetytti kassalla. Nimilistaan piti laittaa rasti ruutuun oman vauvan nimen kohdalle. Vaan eipä ollut Rääkylin nimeä listassa. Hämmästelin, että mun vauvan nimeä ei ole tässä, että mitäs nyt tehdään. "Jaahas, nii'in, en sit vaan tiiä", alkoi taas se saatanan viisastelu. Ai vittu mä voin vihata tollasta huonoa palvelua. Annettiin ymmärtää, että olisin itse mokannut ilmoittautumisen, vaikka kyllä soitin hyvissä ajoin ja ilmoitin meidät uintiin sovittuani asian ensin ohjaajan kanssa. Mä sitten vaan kylmän viileästi kirjoitin itse hänen nimensä listaan ja ruksasin oikean päivämäärän kohdalle.
"Sit varmaan olis hyvä näyttää jotain uimalippuakin", tokaisi tämä lievästi elämäänsä tai ainakin työhönsä kyllästynyt henkilö. Vastasin, että ei mulla mitään lippuja ole, vaan kuvittelin, että se uinti (81€) maksetaan nyt tässä kortilla. Sekin on muuten melkoista, että sä joudut maksamaan koko hela hoidon kerralla. Entäs jos vauva ei halua olla vedessä vaan huutaa persereikä pitkänä koko puolituntisen? Kertalipun ostaminen ei nimittäin oikein käynyt päinsä.
Noh, pääsimme kuitenkin Rääkylin kanssa altaaseen ja jopa ihan ensimmäisenä. Olihan mulla tietenkin kokemusta jo Pirkkiksen vauvauinnista, niin olin osannut varautua kaikkeen. Altaassa vielä ohjaaja selosti, että ovelle ei kannata tulla aikaisemmin kuin 20 vaille, koska ovi on ohjelmoitu aukeamaan silloin. Että sille ei voi mitään. Niin juuri. Koska se ohjelmointihan on hakattu Mooseksen kymmenen käskyn kivitauluihin, eikä kukaan ihminen pysty sitä ikinä muuttamaan. Hyvänen aika sentään. Ja sen typeryyden takia uinti alkoi 10 yli. Ja loppui kuitenkin puolelta. Et silleen.
Itse uinti meni kivasti! Rääkyli ihan diggasi lillua vedessä eikä hermostunut juurikaan. Lopussa alkoi selvästi vähän väsyttää ja nälättää, mutta onneksi suurin raivo pysyi poissa. Lopuksi hän nukahti pelkkä pyyhe ympärillään kantokoppaan, niin paljon otti uusi hobby voimille. Pakkasin hänet syötön jälkeen vaunuihin ja kävelin 1,5 kilsan matkan kotiin. Hän nukkui viisi tuntia ulkona vaunuissa.
Ei mun reippaus suinkaan siihen loppunut! Koska Pirkkis ei päässyt uimaan lupasin hänelle, että hän pääsisi sitten hiihtämään! Joulupukki toi hänelle toivomansa sukset mallia Angry Birds, ja niinpä me lähdettiin testaamaan niitä hiihtotunneli Paippiin. Pirkkis oli ihan tulessa! Hän on puhunut hiihtämisestä jo niin pitkään, että oli jo aikakin päästä testimään. On se kyllä surullista, että tammikuussa on niin lumetonta ja sateista, että lapsen eka hiihtokokemus tapahtuu tekolumen avulla tunnelissa. Tähän on tultu.
Paippiin päästyämme tiedustelin vähän toimintaohjeita ja nuori miekkonen ohjasi meidät oikeaan paikkaan. Olin soittanut etukäteen ja varmistanut, että 3,5-v "hiihtäjä" saisi ensinnäkin tulla kokeilemaan suksiaan ja että saisinko minä kävellä vieressä. Totta kai! Ja mitään ei tarvinnut edes maksaa, koska Pirkkis oli niin pieni eikä mulla ollut suksia. No nyt oli sitten niin hyvää palvelua, että!
Tahisin epätoivoisen kauan Pirkkiksen suksien siteiden kanssa ja muutaman hevonvitun haalarin lahjetta vasten supatettuani sain ne kuitenkin kiinni ja pääsimme ladulle. Pirkkis oli niin riemuissaan, että se oli suorastaan liikuttavaa! Hän meni tuon tuosta nurin, mutta ei lannistunut lainkaan vaan sohi menemään sellaisella innolla, että aivan sydäntä lämmitti. Ja koko lenkin eli 700 metriä hän jaksoi lipsua eteenpäin yhtään hermostumatta!
Kiinnitin surullisena huomiota siihen, miten aikuiset ihmiset suhtautuvat pikkuiseen hiihtäjään. Radalla meni kaksi latua vierekkäin, eli muut pääsivät kyllä sujuvasti ohi. Ei hymyn hymyä. Ei kannustusta eikä tsemppaavaa kommenttia aloittelijalle. Tyhjä ilme naamalla suksitaan ohi välittämättä pyllähtäneestä lapsesta tuon taivaallista. Vitun suomalaiset, ei siihen voi muuta sanoa.
Pirkkis oli kuitenkin hyvin ylpeä ja tyytyväinen suoritukseensa, eikä suotta. Ensi kerralla pitää ottaa omat sukset mukaan ja yrittää suoriutua samanlaisella asenteella. Ei haittaa lipsuminen eikä kaatuminen! Hymyillen vaan ylös ja monoa toisen eteen! Not gonna happen.
Latasin tähän videonkin, mutta en ainakaan itse saa sitä näkyviin...
Vauvauintia on aina sunnuntaiaamuisin klo 09. Tarkoittaa siis herätyskellon virittämistä. Yök. Alun perin olin suunnitellut, että me mentäisiin uimaan koko perhe, ja että Mies jatkaisi lasten kanssa plutaamista sen aikaa, kun minä kroolaisin vähän kuntouintiakin. Muuten hyvä, mutta en ymmärtänyt ilmoittaa meitä perheuintiin, vaan nimenomaan vain vauvauintiin, eikä Pirkkistä siksi voinut ottaa mukaan. Eli se siitä sitten.
Menin siis Rääkylin kanssa kaksin. Olin onneksi kaukaa viisas ja pakkasin kaikki kamppeet valmiiksi jo lauantai-iltana: uimavaatteet molemmille, vaihtovaatteet ja vaipat, froteemuovin suojaamaan turvakaukaloa, maitopullon (joo kyllä, en pysty imettämään saatanaaaaaahh!) ja vielä vaunut valmiiksi kotimatkaa varten. Ajoin siis autolla uimahallille, ja kävelin vaunujen kanssa kotiin. Reipas pikku perkele!
Menin hallille puoli yhdeksäksi, koska vihaan kiirettä ja halusin rauhassa riisua ja suihkutella sun muuta. Ovella odotteli yksi toinen äiti vauvansa ja vauvan mummin kanssa. Ihmettelimme, että miksi ihmeessä ovi on lukossa. Uimahallin työntekijä näkyi liikkuvan sisällä ja näki myös meidät, muttei tullut avaamaan. Tämä mummi-ihminen sitten soitti ja kysyi, että mikä on kun ei ovi aukea. "Joo no sen ei kuulukaan olla auki, koska se aukeaa vasta 20 vaille". No sepä vähän vitun näppärää! Eli reilun kymmenen vauvan vanhempineen oletetaan ehtivän 20 minuutissa maksamaan uinti, riisumaan itsensä ja vauvan, peseytymään, pukemaan uikkarit itselle ja vauvalle ja olemaan altaassa tasalta? Eihän siitä mitään tullut, tietenkään.
Mua alkoi vituttaa jo siinä etuovella sen hallityöntekijän viisastelu. Hän sitten tosiaan tuli marttyyrinä avaamaan oven "kun te nyt ootte täällä. Mut kyllä siellä luki, että ovet aukee 20 vaille!" Missähän mahtaa olla siellä? Ei ainakaan uimahallin sivuilla. Sanoin, että en mä mitään lukenut, mutta oletin kyllä, että jos altaassa pitää olla tasalta niin luulisi pukuhuoneeseen pääsevän aika paljon aikaisemmin.
Seuraavaksi ihmetytti kassalla. Nimilistaan piti laittaa rasti ruutuun oman vauvan nimen kohdalle. Vaan eipä ollut Rääkylin nimeä listassa. Hämmästelin, että mun vauvan nimeä ei ole tässä, että mitäs nyt tehdään. "Jaahas, nii'in, en sit vaan tiiä", alkoi taas se saatanan viisastelu. Ai vittu mä voin vihata tollasta huonoa palvelua. Annettiin ymmärtää, että olisin itse mokannut ilmoittautumisen, vaikka kyllä soitin hyvissä ajoin ja ilmoitin meidät uintiin sovittuani asian ensin ohjaajan kanssa. Mä sitten vaan kylmän viileästi kirjoitin itse hänen nimensä listaan ja ruksasin oikean päivämäärän kohdalle.
"Sit varmaan olis hyvä näyttää jotain uimalippuakin", tokaisi tämä lievästi elämäänsä tai ainakin työhönsä kyllästynyt henkilö. Vastasin, että ei mulla mitään lippuja ole, vaan kuvittelin, että se uinti (81€) maksetaan nyt tässä kortilla. Sekin on muuten melkoista, että sä joudut maksamaan koko hela hoidon kerralla. Entäs jos vauva ei halua olla vedessä vaan huutaa persereikä pitkänä koko puolituntisen? Kertalipun ostaminen ei nimittäin oikein käynyt päinsä.
Noh, pääsimme kuitenkin Rääkylin kanssa altaaseen ja jopa ihan ensimmäisenä. Olihan mulla tietenkin kokemusta jo Pirkkiksen vauvauinnista, niin olin osannut varautua kaikkeen. Altaassa vielä ohjaaja selosti, että ovelle ei kannata tulla aikaisemmin kuin 20 vaille, koska ovi on ohjelmoitu aukeamaan silloin. Että sille ei voi mitään. Niin juuri. Koska se ohjelmointihan on hakattu Mooseksen kymmenen käskyn kivitauluihin, eikä kukaan ihminen pysty sitä ikinä muuttamaan. Hyvänen aika sentään. Ja sen typeryyden takia uinti alkoi 10 yli. Ja loppui kuitenkin puolelta. Et silleen.
Itse uinti meni kivasti! Rääkyli ihan diggasi lillua vedessä eikä hermostunut juurikaan. Lopussa alkoi selvästi vähän väsyttää ja nälättää, mutta onneksi suurin raivo pysyi poissa. Lopuksi hän nukahti pelkkä pyyhe ympärillään kantokoppaan, niin paljon otti uusi hobby voimille. Pakkasin hänet syötön jälkeen vaunuihin ja kävelin 1,5 kilsan matkan kotiin. Hän nukkui viisi tuntia ulkona vaunuissa.
Ei mun reippaus suinkaan siihen loppunut! Koska Pirkkis ei päässyt uimaan lupasin hänelle, että hän pääsisi sitten hiihtämään! Joulupukki toi hänelle toivomansa sukset mallia Angry Birds, ja niinpä me lähdettiin testaamaan niitä hiihtotunneli Paippiin. Pirkkis oli ihan tulessa! Hän on puhunut hiihtämisestä jo niin pitkään, että oli jo aikakin päästä testimään. On se kyllä surullista, että tammikuussa on niin lumetonta ja sateista, että lapsen eka hiihtokokemus tapahtuu tekolumen avulla tunnelissa. Tähän on tultu.
Paippiin päästyämme tiedustelin vähän toimintaohjeita ja nuori miekkonen ohjasi meidät oikeaan paikkaan. Olin soittanut etukäteen ja varmistanut, että 3,5-v "hiihtäjä" saisi ensinnäkin tulla kokeilemaan suksiaan ja että saisinko minä kävellä vieressä. Totta kai! Ja mitään ei tarvinnut edes maksaa, koska Pirkkis oli niin pieni eikä mulla ollut suksia. No nyt oli sitten niin hyvää palvelua, että!
Tahisin epätoivoisen kauan Pirkkiksen suksien siteiden kanssa ja muutaman hevonvitun haalarin lahjetta vasten supatettuani sain ne kuitenkin kiinni ja pääsimme ladulle. Pirkkis oli niin riemuissaan, että se oli suorastaan liikuttavaa! Hän meni tuon tuosta nurin, mutta ei lannistunut lainkaan vaan sohi menemään sellaisella innolla, että aivan sydäntä lämmitti. Ja koko lenkin eli 700 metriä hän jaksoi lipsua eteenpäin yhtään hermostumatta!
Havuja perkele!
Pirkkis oli kuitenkin hyvin ylpeä ja tyytyväinen suoritukseensa, eikä suotta. Ensi kerralla pitää ottaa omat sukset mukaan ja yrittää suoriutua samanlaisella asenteella. Ei haittaa lipsuminen eikä kaatuminen! Hymyillen vaan ylös ja monoa toisen eteen! Not gonna happen.
Latasin tähän videonkin, mutta en ainakaan itse saa sitä näkyviin...
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)