keskiviikko 13. joulukuuta 2017

Nimi hallussa

Rääkylin ristiäisiä juhlittiin sunnuntaina. Hänet kastettiin seurakunnan jäseneksi kuten siskonsakin aikonaan, tapakristittyjä kun olemme. Kyllähän se Jeesus ja armo ja minä uskon Jumalaan isään kaikkivaltiaaseen taas vähän korvaan särähti, mutta itse kun olimme tämän valinnan tehneet niin turha siitä oli nokkaa koputtaa.

Papin pyysin Nousiaisista. Ihastuin aikoinaan kummityttöni kastepappiin ja pyysin hänet meillekin! Mahtava tyyppi! Nuorehko mies ja niin luonteva ja iloinen. Aivan tuntui, kuin ristiäispäivä olisi hänenkin elämänsä paras päivä. Saapuessaan hän pahoitteli, jos vaikutti vähän koomaiselta, koska oli juuri saapunut joltain nuorten viikonloppuleiriltä. Tuumasin, että kuule me ollaan oltu koomassa nyt pari kuukautta, että eipä paljon haittaa. 

Hän piti kuitenkin oikein onnistuneen puheen ja säesti kitaralla virsiä. Todella kauniisti hän myös puhui kummiudesta. Tiedossaan kun oli, että kaksi kolmesta kummista eivät kuulu kirkkoon. Hän puhui ystävyydestä, tukemisesta ja vanhempien rinnalla olemisesta. Kummeiksi valittiin Miehen ja minun yhteinen ystävä, Miehen velipuoli ja vielä Miehen kummityttö. Mullakin olisi vielä ollut hyviä ystäviä jäljellä kummin rooliin, mutta ajattelin, että he ovat elämässämme muutenkin. No, katsotaan sitten kolmannen kohdalla. !!???

Olin tehnyt kummeille omat kummitodistukset, tai oikeammin kummikirjeet. Hain netistä ideoita ja loput keksin itse. Ideana siis oli, että teksti olisi ikään kuin kirje Rääkyliltä kummeilleen. Niistä tuli aika hienoja vaikka itse sanonkin! Sain kuin sainkin vieraat kyynelehtimään. Olin myös tilannut kukkakaupasta kauniit kimput kastepöytään teettänyt/askarrellut vieraille tarkoitetut, vauvan kuvalla ja uudella nimellä varustetut karkkipussit, jotka Pirkkiksen oli määrä jakaa kaikille virallisen osuuden jälkeen. Alkumaljana tarjoilimme pinkkiä kuoharia. Rakastan yksityiskohtia ja hienostelua, jos on vielä jäänyt epäselväksi.

Vieraita oli vähän päälle 20 henkeä. Mummit ja kummit niin sanotusti, sekä muutama muu läheinen. Mies pyöritteli lihapullia ja paistoi pekonipaprikapiirakan. Äiti ja mummi leipoivat myös suolaisia piirakoita ja anoppi toi salaatteja. Itse olin kakkumaestro. Mä olen tehnyt itse kaikki kakut nyt sitten viisiin juhliin, joita meidän perhe on juhlinut, eli Pirkkiksen ristiäis- ja synttärikakut ja nyt Rääkylin kakku. Täytyypi kehaista itseäni, että olen aika taitava! Ihan kylmiltäni vetäisin tämänkin kaakun harjoittelematta kertaakaan! Se oli mansikkasitruunarahkavalkosuklaakakku! Olipas se hyvää ja melkoisen makeaa, mutta eihän kakun suolainen kuulu ollakaan... Paras kehaisu oli utelu, mistä olin kakun tilannut!

Jos on taitoa niin sitä on turha piilotella. 

Kakku oli niin houkuttelevan näköinen, että kummipoikani kävi neljä kertaa kysymässä, joko saa aloittaa! No hei voiko syyttää?

Rääkyli heräsi päiväuniltaan juuri sopivasti puoli kolmen maissa, eli ehdimme hyvin syöttää hänet ja pukea juhlatamineisiin. Kun seremonia alkoi noin 10 yli kolme, oli päivänsankari valmis laulamaan mukana virressä. Juhlakansan piti nostaa volyymiä, jotta Jumalan kämmenellä olisi kuulunut vauvan huudon yli. Hänellä on jonkin verran vatsavaivoja ja pukukin pisti hiostamaan, eli vähemmästäkin vituttaa pientä ihmistä. 

Pirkkis-parka oli aika kovassa nuhassa ja kuumettakin oli ollut, mutta hienosti hänkin jaksoi bilettää.  Auliisti hän lupasi myös avata kaikki lahjat Rääkylin puolesta! Hyvä kun ehdimme yhtä lahjaa ihastella, kun jo toista pakettia revittiin auki. Rääkyli sai lahjaksi rahaa (Mies takavarikoi ne heti, hän on omavaltaisesti nimittänyt itsensä joksikin saatanan kirstunvartijaksi tässä huushollissa!), Paapii Designin lahjakortin, vauvakirjan, kaksi kaunista riipusta, korurasian, satukokoelman, rasian hiuskiehkuralle ja hampaalle, tyynyn, itse tehdyt villahaalarit ja -sukat sekä Arabian muumilautasen ja -mukin. Toivottavasti en unohtanut mitään, ettei kenenkään tartte katkaista välejä... Meiltä hän ei saanut mitään. Ei saanut kyllä Pirkkiskään aikoinaan, että eipä siinä. No he saa hyvän kodin ja suhtkoht normaalit porukat, sietää olla kiitollinen!

Ostin Pirkkikselle lahjaksi 30 euron jättipehmo My Little Ponyn, jottei hänelle tulisi pahaa mieltä, kun vain pikkusisko saa lahjoja. Tosin hän on kyllä melko ymmärtäväinen sen suhteen, että aina ei saa kaikkea. Hän sai kuitenkin niin monta isosiskon lahjaa, että olisi pitänyt itse säästää nekin rahat! Voikohan sen ponin vielä palauttaa. 

Kaikki yhteiskuvat jäivät ottamatta Rääkylin huonon tuulen vuoksi ja karkkipussit unohtuivat kaappiin, mutta muuten kaikki järjestelyt onnistuivat oikeinkin kivasti. Tarjoiluista tykättiin, lahjat olivat hienoja ja oli mukava seurustella vieraiden kanssa. Toinen pummitäti jäi yökylään ja kuoharimaljoja nostellessamme innostuimme vielä ostamaan liput Antti Tuiskun huhtikuiselle keikalle Turkuun. Ei paha päivä laisinkaan!

Tässä muuten vielä taidonnäytteeni Pirkkiksen 2- ja 3-vuotiskakuista! Miten mä olen niistäkään juhlista saanut aikaiseksi kirjoittaa mitään... 

Muumikakku coming right up! Jossain kohtaa tuli mieleen, että olis ne muumit varmaan voinut valkosuklaastakin tehdä. Nuo sormet oli muuten tosi helppo ja miellyttävä saada muotista irti. Yhtään ei mennyt pilalle. 

Muumimansikkasuklaakakku 2-vuotispäivänä.

Vihreä bussikakku 3-v sankarin toiveiden mukaisesti. Skilssii löytyy! Mitä äiti ei osaa, sitä ei tarvita. 




tiistai 12. joulukuuta 2017

This october's gonna hurt like a motherfucker

Kyllä osaa olla ihmeellistä ja hienoa tämä elämä välillä! Aika useastikin itse asiassa. Tämä raskaus meni vain neljä päivää yli, mikä oli ihan positiivinen asia. Pirkkis antoi odotuttaa itseään kaksi ja puoli viikkoa. Negatiivinen asia. Sittenhän hän sai veitsen avustuksella lähtöpassit kylpy-yksiöstään.

Nyt seuraa pienen romaanin pituinen tarina siitä, kuinka kolmesta tuli neljä. Varoitus: Sisältää detskuja synnytyksestä ja saattaa kauhistuttaa herkkämielisiä!

Menimme Miehen kanssa Tyksiin lääkärintarkastukseen torstaina. Laskettu aika oli lauantaina. Vauva arvioitiin siskonsa tavoin isoksi, 3,9-kiloiseksi jo kaksi viikkoa ennen laskettua aikaa. Olin reippain mielin liikenteessä, mutta kun empaattinen lääkäri kyseli, mitä toivomuksia minulla itselläni olisi synnytykseen liittyen, kyynelkanavat aukesivat hanan lailla ja pillitin kertoessani kolmen vuoden takaisesta stressistä, kun ramppasimme edestakaisin kodin ja sairaalan väliä, koska synnytystä ei vain saatu käynnistettyä. Pirkkis syntyi tasan kuukauden päästä ensimmäisestä käynnistysyrityksestä! Ei mulla mitään toivomuksia ollut, muuta kuin että jos saisi sohvalllansa maata ja syödä juustonaksuja ja juoda kokista ja vauva vain tulisi jostain. 

Tokeentusin siitä sitten nopsaan mukavan lääkärin ja kätilön tsemppaamana, ja he olivat yhteydessä kokeneempaan lääkäriin sillä välin, kun me istuimme käyrällä kuuntelemassa vauvan sykettä. Se on aina miellyttävä ääni ja tällä kertaa myös nauhoitin sitä puhelimella! 

Lääkäri tuli pian takaisin ehdotuksineen: jäisin jo siltä istumalta sairaalaan ja käynnistys aloitettaisiin heti! Pyörittelin silmiäni: sairaalakassit (sekä omani että vauvan) olivat pakkaamatta, enkä ollut kertonut Pirkkikselle, että nyt äiti jäisi sairaalaan, vaikka oli siitä ollut puhetta toki aiemmin. Suurin ongelma oli kuitenkin se, että mä en ollut käynyt kampaajalla!! Pian selvisi, että osasto oli aivan täynnä, eikä mulle olisi löytynyt paikkaa, eli kaikki tuleva äksöni siirrettiin seuraavaan maanantaihin. Mies lähti töihin ja minä menin kaupasta ostamaan suklaata, nousin bussiin ja soitin kampaajalleni. 

Maanantaiaamuna krapula ja vapina. No ei, vaan täystohina ja hillitöntä tehokkuutta. Olin viikonloppuna pakannut omani ja vauvan sairaalakassin valmiiksi. Tässäkin muuten huomaa eron ekan ja toisen lapsen välillä - Pirkkistä odottaessa kaikki kimpsut ja kampsut olivat odottamassa valmiina kaksi kuukautta ennen laskettua aikaa ja vauvaa odotti oma sisustettu huone. Nyt en ollut edes vaippoja ostanut etukäteen ja vauvanhoitohuone on rakennettu sähkökaappiin...

Vein Pirkkiksen päiväkotiin kasiksi, halattiin ja muistutin, että iskä hakee hänet, koska äiti menee nyt pariksi päiväksi sairaalaan vauvaa hakemaan. Sitten hurautin Tokmannin kautta ostamaan iPadiin kuulokkeita ja luoja paratkoon ne tulivat tarpeeseen kuunnellessani huonekavereiden voihkimista... 

Ja sitten kampaajalle! Minä en takkutukkaisena synnytä. Olin käynyt ripsihuollossakin, eli pää oli ainakin ulkopuolelta valmis kohtaamaan tulevan koettelemuksen. Mulle tuli hyvä mieli siitä, että olin saanut valmistautua synnytykseen edes tällä tavoin. Pirkkistä ulkoistettaessa mulla ei ollut osaa eikä arpaa mihinkään tapahtumaan, kun edes lääkärit eivät saaneet lasta ulos, kunnes sitten suunnitellussa leikkauksessa. Sairaalaan ja kotiin ja takaisin sairaalaan ja takaisin kotiin. Se oli niin raskasta, että halusin hemmotella itseäni kivalla (ja käytännöllisellä!) lettikampauksella! "Tähän mä ainakin pystyn vaikuttamaan." Kätilö kehui mun tukkaa ja vitsailin hänelle, etten usko tarvitsevani mitään kivunlievitystä kerta mulla on näin hieno pää. 

     Tadaa! Ei hiosta karvat niskassa vaikka kuinka ähkis! 

Huoneessani asettelin tavarat kaappiin ja rakensin sänkyyn itselleni pienen pesän: oma tyyny of koos, pädi ja puhelin, sisustuslehti ja keksejä, paljon keksejä. Sitten lääkäriä moikkaamaan! Ja miten miellyttävä lääkäri hän olikaan! Vähän vanhempi nainen, rauhallinen ja lempeä, niin ihana, että olisin halunnut adoptoitua hänen lapsekseen. Hänellä oli kaksi naiskandia mukana, ja porukalla he sitten härkkivät ja sorkkisivat sen verran, kuin tarpeelliseksi katsoivat. 

Lääkäri ehdotti, että aloitetaan heti ballongeilla. Jos joku on nevahööd ballongeista, niin voin antaa pikakurssin: ne ovat kumipalloja, jotka ujutetaan pimperoon ja sitten ne täytetään vedellä reilun mandariinin kokoiseksi. Ne toimivat vauvan pään tavoin "ärsyttäen" kohdunkaulaa ja tarkoituksena on saada aikaan supistuksia, jotka puolestaan lyhentävät ja pehmentävät synnytyskanavaa. Tai jotain semmoista.

Kaikki ehdotukset oli mulle fine, koska ei mulla ollut esittää parempaakaan ideaa. Kauhistutti vain hiukan, koska aluksi oli ollut puhetta, että aloitetaan lääkkeillä, joista viime kerralla ei juuri ollut mitään hyötyä ja siksi olinkin nyt lähettänyt Miehen töihin. Ballongit sen sijaan aiheuttivat Pirkkiksen kanssa sen, että yrjösin kuusi kertaa ja sain kyllä kaameita supistuksia, joista ei kuitenkaan ollut synnytyksen edistymisen kannalta mitään hyötyä. Pyysinkin heti lekurilta oksennuspussia, koska viimeksi tosiaan pitkä sylki lensi välittömästi. Nyt ei tapahtunut mitään! Joitain supistuksia kyllä tuli ja sain muutamaan otteeseen ihan kunnolla hengitellä, mutta kertaakaan ei tullut huono olo. Ihmeellisiä juttuja. 

Hengailin sitten sen ekan vuorokauden ma-ti niin sanotusti pallurat pillurassa. Vauvan kummitäti kävi mua moikkaamassa, luin sisustuslehteni ja katsoin sarjoja Yle areenasta, kävin käyrällä sydänääniä kuuntelemassa ja söin keksejä, eli aika leppoisaa touhua. Tiistaiaamuna lääkäri totesi, ettei ballongeilla ollut saatu aikaan haluttua edistystä, ja ne otettiin pois ja siirryttiin popsimaan pillereitä. 

Tällä kertaa toimenpiteessä oli mukana kaksi mieskandia. Ei se mua haitannut, kyllähän niiden pitää oppia. He vaikuttivat olevan otteissaan varovaisempia, kuin ne edellisen päivän naiskandit. Ehkä se johtui siitä, että naiset ovat kyllä käyneet itse gynellä koukittavana ja tietävät, ettei se nyt niin kamalaa ole, mutta miehillä ei ole hajuakaan, miltä tuntuu, kun käsiä ja metallia ja what not työnnetään ihmisen sisälle. Vaikka onhan se aika hardcorea kuitenkin, kun vieraat ihmiset sorkkivat sun sisälmyksiä! 

Kun niitä palloja alettiin vetää ulos, niin mua alkoi ihan sikana pierettää! Jännitin itseni lankuksi ja koitin kaikin voimin pidätellä pörinää. Lääkäri huomasi tämän, ja kysyi huolissaan, että sattuuko muhun. Vastasin rehellisesti, että ei satu vaan pierettää vimmatusti. Eeeeei se mitään haittaa, se on ihan NORMAALIA! Vastasin, että ei se kyllä ole mulle normaalia pieraista tuntematonta 25-v miestä naamaan. Eikä kyllä tutunkaan naamaan sen puolen. Kaasu pysyi sisällä ja siitäkin nöyryytyksestä päästiin. 

Sitten alkoi cytotecin syöminen ja uusi odottelu. Työkaveri kävi moikkaamassa, muuten päivä sujui samalla kaavalla kuin maanantai. 

Pitää muuten ihmetellä, miten eri lailla odottavat/synnyttävät naiset käyttäytyvät siinä odotustilanteessa ennen synnytystä! Ensimmäisellä huonekaverillani oli jo suht kovia supistuksia minun saapuessani huoneeseen. Hän jutusteli kanssani jonkin verran, mutta keskittyi lähinnä puhalteluun ja kipeän kuuloisten supistusten kohtaamiseen. Kuitenkin hän sinä aikana puhui paljon puhelimessa! Hän lörpötteli niitä näitä, kertoi supistuksista ja kaikesta sairaalassa kokemastaan - ja sitten vaan sanoi, että odota hetki ja puhisi supistuksen toisensa jälkeen samalla, kun luurin toisessa päässä odotteli (ja kuunteli!) joku tuttu. Ei olisi tullut itselleni pieneen mieleenkään siinä kohtaa jutskailla puhelimessa ja antaa jonkun kuulla mun tuskaani. Muutenkin olin erikseen kieltänyt ihmisiä ensinnäkin soittamasta ja muutenkaan kyselemästä mitään; kyllä mä sitten itse kerron! Mä olen vähän kuin kissa, joka menee piiloon kuolemaan. Ei tartte auttaa ja välittää, saatana. 

Yksi äiti siinä supistushuohotusten tauoilla pyysi jotain pariskuntaa kummiksi. Mahtoi olla liikuttavaa osallistua tulevana kummina vauvan syntymään puhelimen välityksellä... Christ. Sit kun alkoi olla liian tuskaisaa niin äijänsä selosti tapahtumia. Jos Mies olisi siinä kohtaa erehtynyt edes kaivamaan puhelimen taskustaan saati selostamaan, että kyllä se tuossa vääntelehtii ja hikoilee, niin olisin survonnut sen luurin hänen hanuriinsa. 

Tosi paljon erilaisia kohtaloita äideillä muutenkin oli, sen verran kun päiväsalissa juteltiin. Itse olin tullut käynnistykseen vauvan suuren koon takia, yksi odotti identtisiä kaksosia viikolla 12 ja oli sairaalassa kovan verenpaineen takia,  yksi oli vasta viikolla 10 mutta kärsi niin pahasta pahoinvoinnista, että oli joutunut osastolle tiputukseen. Yhdeltä huonekaverilta (joo, niitä tuli ja meni...) kysyin, että onko tämä sun eka vauva, johon hän vastasi, että ei kun viides, muut lapset on jo aikuisia ja lapsenlapsiakin löytyy. Pikku iltatähti siis tulossa. 

Tiistai-illalla kätilö totesi, että hän ei kyllä anna enää neljättä lääkeannosta, että saisin nukkua yöni rauhassa. Supistelua oli kuitenkin jo sen verran. Olin vähän pettynyt, koska ajattelin, että taas tätä saakelin taukoa ja odottelua sitten jatkuu. Maanantain ja tiistain välisenä yönä olin saanut nukuttua vain kolmisen tuntia yhtä soittoa, koska heräilin vähän väliä omiin maltillisiin supistuksiin ja naapuripetien kaksi emäntää olivat jo niin pitkällä, että heidän puhinansa ja ramppaamisensa häiritsivät unta korvatulpista huolimatta. 

Yhdeltätoista kävin nukkumaan. Jo kahdeltatoista heräsin melko koviin supistuksiin ja vauvan villeihin potkuihin. Nousin ylös ja menin kansliaan kysymään hoitsulta, josko pääsisin käyrälle. Tuntui, että vauva riekkui niin maan perkeleesti, että olisi hyvä katsoa sen vointia. Sieltä mä en sitten enää omaan sänkyyni palannutkaan. Supistukset voimistuivat niin koviksi, että sehän meni aivan huutamiseksi koko homma! Käyrähuoneessa oli toinenkin äiti, joka seisoskeli huokaillen ja sanoi yökölle, että hän taitaa nyt soittaa miehelleen, kun kivut ovat näin kovat. Teki mieli repäistä se meidän välinen verho syrjään ja karjua, että vitut sua mihinkään satu jos pystyt seisomaan, katso mua saatana! Koska kipujahan kannattaa vertailla ja synnytys on kilpailu.

Että terkut vaan Aihisen Kapelle, että jos naisen fysiikka kestää synnytyksen, niin kyllä se varmaan huippukokin uran "rajuudenkin" kestää. 

No niin jatkuu. Ihana Saara-yöhoitaja istui mun seurana tarkkailemassa mun vointia ja jossain kohtaa hän sanoi, että nyt pitäisi lääkärin tutkia tilannetta tarkemmin. Nousin ylös ja onneksi ehdin vessaan ennen kuin oksennus tuli. Olin kyllä todella hämmästynyt siitä, että tosiaan oksensin vain yhden kerran koko rundin aikana, koska yleensä mä reagoin mahalla kaikkeen. Jos en yrjöllä niin vähintään pierulla. Lääkärintutkimuksesta en muista mitään. Palasin kuitenkin käyrälle ja kolmelta aamulla yökkö sanoi, että nyt mut on pakko lähettää synnytyssaliin, koska vauvan sykkeet laskee supistusten aikana niin alas, että hänen päähänsä on saatava antura mittaamaan vointia tarkemmin. Toinen yökkö pakkasi mun kamat ja sitten lähdettiin pyörätuolilla kohti uusia osastoja. 

Synnytyssaliin päästyäni sain soitettua Miehen paikalle. Kello oli siinä kohtaa jotain 04 paikkeilla. Hän puolestaan hälyytti mun äidin Pirkkiksen hoitajaksi. Äidillä oli keskiviikkona tietenkin työpäivä, ja anoppi puolestaan saapui aamulla seuraneidiksi, jotta äiti ehtisi töihin. Mahtoi lapsi olla aamulla ihmeissään, kun iskä oli kadonnut ja tilalla oli mumma! 

Salissa mä olin jo tosi huonona. Se kipu oli niin jäätävää, että mä vaan koitin pysyä hengissä. Supistukset ei tauonneet lainkaan, ja jossain vaiheessa mä kuulin, kun kätilö puhui kännykkään ja pyysi valmistelemaan jotain, että nyt on kiire. Nonni, olin varma, että joudun hätäsektioon, että nämä kivutkin on olleet ihan turhia, kun kuitenkin taas leikataan. Kätilö tuli sitten mun luo, otti olkapäästä kiinni ja sanoi, että kuule, mun oli ihan pakko nyt tehdä päätös sun puolesta ja mä tilasin sulle epiduraalipuudutuksen, koska sun supistukset on liian kovia vauvalle ja ne pitää saada heti loppumaan. 

Halleluuja! Mä olin ihan että Jumalalle kiitos, että joku ymmärsi sen tilata! Mulla oli pää aivan jäässä ja kaikki energiat meni hengissä selviytymiseen. Ei mulle ollut ehtinyt tulla mieleen, että tähän voisi jotain apujakin saada tässä kohtaa. Ja että kätilö vielä pahoitteli, vaikka vauvan hyvinvointi oli kyseessä! Kertoo aika paljon siitä, miten tarkkoja ja vaativia äidit voi olla synnytykseen liittyen, kun halutaan olla luomua ja kuunnella valaanlaulua ja olla aktiivisia. No, ei siinä mitään väärää ole, sekin tuppaa vaan menemään yli jos kerran kätilön on kolme kertaa pahoiteltava päätöstään tilata kivunlievitys ilman lupaa. 

Kohta paikalle saapuikin anestesialääkäri Markku the dickhead. Hän oli henkilökunnasta sen reissun aikana ainoa, jota teki mieli potkia. Päähän. Hän esitteli kyllä itsensä ovella, mutta ei tullut kasvopuolelle lainkaan tervehtimään vaan pysytteli mun selän takana koko ajan. Hänelle tilanne oli tosiaan just another day at the office; hän höpötteli omia juttujaan anestesiahoitajalle ja jutteli niitä näitä, kuin hän olisi ollut Hesen ranskalaisia paistamassa. " Kuuntele, niisk niisk, huomaaksä miten mun nenä menee täällä ihan tukkoon, niisk", hän sanoi hoitajalle. Ajattelin, että kohta sun nokka menee vielä pahemmin tukkoon kun survon mun jalan sinne. "Kato, hehe, en ihan osunut, mulla on tapana heitellä näitä paperitolloja roskikseen ihan ku koripallopelissä", hän kertoili heittäessään ilmeisesti sitä saatanan paperia roskiin. Häneltä oli todella jäänyt kiinnostuskiikarit kotiin. Vaikka ei yhtään nappaisi niin kunnioittaisi edes toisen olotilaa ja olisi hiljaa. 

Multa paloi ihan kiinni. Mä huusin että nyt sä keskityt muhun! Niin kova oli vitutus jo siinä kohtaa. Hän vastasi jotain, että ei tässä nyt voi kuin odotella. En tiedä mitä siinä odoteltiin, ilmeisesti mun kuolemaa. Siinä kun rimpuilin niin se sininen sairaalapeitto tipahteli koko ajan mun päältä pois ja jouduin perse paljaana kärvistelemään. Kiljuin, että nosta sitten edes se peitto mun päälle! Lopuksi hän vielä kysyi hoitajalta, että onko vielä monta. Hoitsu vastasi, että ei kun nyt kaikki on synnyttämässä. Jes! huusi älykääpiölääkäri. Kohta mä pääsen sitten kotiin! Jestas miten tökeröä. 

Vihdoin se piikki saatiin tuikattua selkäytimeen ja alkoi elämä voittaa. Ihana kätilö sanoi, että nyt voit sitten vähän nukkua. Olisin erittäin mielelläni nukkunutkin, ellei jostain saamastani lääkkeestä olisi tullut niin jäätävät kutinat ihoon, että meinasin kynsiä koko nahan irti! Mies rapsutteli selkää ja ihmettelin, mitä helkkaria hän siellä nyt hivelee, että raavi kunnolla! Hän raastoi minkä kynsistään lähti, mutta puudutusaine vei kaiken tunnon selän ihosta - paitsi kutinan. Mahtavaa. 

Sain siihen allergialääkettä ja keskiviikkopäivä sujui sitten jonkinlaisessa pilvessä, en oikein osaa siitä mitään kertoa. Pari kertaa vissiin sain sitä kipulääkettä lisää, Mies kävi syömässä ja siirtelemässä autoa ja hoitaja vaihtui. Söin mehujäätä ja kävin pissalla. Siinä sujahti sellaiset 12 tuntia. Iltahoitaja vaihtui tilalle ja toi mukanansa lääkäriopiskelija Markon. Hän vaikutti ujolta ja hiljaiselta, mutta esitteli itsensä kohteliaasti ja pyysi saada olla mukana. Johan nyt toki. Hän siinä sitten avusteli kätilöä, haki mulle mehua ja kuunteli varmaan melko kauhistuneena mun rääkymistä. Myös iltavuoron hoitaja oli aivan ihana. Ritva nimeltänsä. Aikaisempi kätilö taisi olla Pirjo, mahtava tyyppi hänkin. 

Iltapäivää kohden hoitaja sitten totesi, että nyt taidetaan laittaa vähän töpinää pönttöön ja oksitosiinia suoneen, koska tilanne ei ole edennyt kovinkaan paljon ja vauva olisi jo ihan kiva saada kuutamolle sieltä molskimasta. Olin vähän kauhuissani, sehän tietäisi taas kamalaa tuskaa, mutta siinä vaiheessa oli vissiin vähän myöhäistä katua. Kikkelis kokkelis, mitäs läksit. Tippaa suoneen ja kohta alkoi sen päiväinen kärvistely. Jestas, että se oli kamalaa. En tiedä, kuinka monen karaatin kullalla ajan pitää muistoja hioa, ennen kuin uusiksi lähden moiseen (toim. huom. siihen meni kaksi kuukautta!). Supistukset oli niin voimakkaita, etten ollut kuuna päivänä voinut moista tunnetta edes kuvitella, vaikka olen aina kärsinyt kovista kuukautiskivuista. Juu ei voi verrata. Itkuhan siinä tuli, niin kova kipu oli ja epätoivo alkoi jo ottaa vallan. Kaikista kummallisinta oli, että se kipu tuntui nimenomaan perseessä!

Kätilö sitten taas sormeili alapäätä ja teki mittauksiaan. 3 senttiä auki. Kysyin, että paljon pitäisi olla. No sellaiset kymmenen. Ei jumalauta! Hän oli sitä mieltä, että lisätään oksitosiinia. Huh helvettiä. Lähdin siitä vielä Miehen saattelemana pissalle, ja vessassa tuli niin kamala tarve ponnistaa, että aivan pelästyin! Olin kuullut, että liian aikaisin tai väärässä kohdassa ei saisi ponnistaa, ja käskin Miehen soittaa hälytyskelloa, että kätilö tulisi äkkiä antamaan neuvoja. Kerroin hänelle, että nyt kuulehan tuntuu siltä, että multa on tulossa perärööristä metrinen halko ulos, että on vähän merkillisen tuntuista, noin niin kuin lievästi sanottuna. Hän sitten ihmetteli vähän ja mittasi uusiksi ja koko samperin kanava oli yhtäkkiä avautunut! Siis vartissa! Siitä sitten vaan ponnistamaan!

Se touhu kesti 40 minuuttia. Oli aika, sanoisinko, hämmentävää. Synnyttelin siinä perinteisessä puoli-istuvassa asennossa. Ei moittimista, vaikka usein siitä puhutaan vähän huonoon sävyyn. Mulla ei oikein ollut tuntoa jaloissa eikä seisominen tai polvillaan oleminen tuntunut mitenkäään luontevalta, niin tällä mentiin. Toinen jalka kätilöä ja toinen Markoa vasten! Push! Supistuksiin verrattuna ponnistaminen ei tuntunut yhtään pahalta! Tai no yhtään, mutta siis olin kuvitellut sen olevan se pahempi vaihe. Välillä kätilö venytti sormillaan pimpin reunoja antaen vauvan päälle lisää tilaa. Voi vittu se oli kamalaa. Karjuin kuin leijona!

Välillä meinasi usko loppua kesken, kun kaikin voimin pusersin ja silti tuntui, ettei mitään tapahdu. Oli suorastaan huojentavaa tuntea, kuinka se pää alkoi pilkistää esiin. Ennen kuin pää tuli ulos kysyin kätilöltä supistusten välissä, että uskooko hän, että vauva oikeasti nyt syntyy. Kyllä hän on melko luottavainen. MELKO!? Vittu väärä vastaus! Olishan siinä tietty voinut vielä mennä jotain pieleen, mutta siinä kohtaa ajattelin, että eissaatana jos tämä ei tästä nyt jo pian hellitä. 

Ja sitten. Aamen plottis. Vauva syntyi! Aivan uskomaton tunne, kun niinkin iso möhkäle oikeasti luiskahtaa sun pissavärkistä ulos. Vauvakirjassakin kysytään, mitkä olivat vanhempien ekat sanat syntymän jälkeen. Mun oli, että "se oikeasti syntyi!" ja pian perään että "miksei se huuda?" Ja mikä helpotus, kun se sitten huusi. Kyllä siinä sai kyynel silmässä olla! 

Vauvan sai heti syliin ja hän näytti mahtavalta! Isot silmät sikkurassa hän tuijotteli meitä ja mietti varmaan että mitähän vittua mulle just tapahtu. Toimitus oli todennäköisesti epämiellyttävä myös hänelle. Siinä sitten yhdessä tokenimme koettelemuksesta ja autuutta pilasi vain kätilön rupattelu Marko-kandin kanssa tikkejä ommellessaan; "pitele sinä tuota lankaa tuossa niin minä ompelen tästä peräpukaman vierestä". Yh, sellainenkin sitten saatana vielä. Markolla saattoi olla vähän erilainen keskiviikko. Kysyinkin häneltä, että oletko kovin traumatisoitunut huudostani. Kuulemma ei! Eipä vissiin. Tiedustelin myös, oliko tämä eka synnytys, jossa hän oli mukana. Juu oli. Kätilökin siihen huudahti että aijaa, en tajunnutkaan, että tää oli sulle eka kerta! Marko-parka, ammatinvalintakysymys. 

Syntymäaika oli sitten tosiaan 4.10. klo 16.28. Eli ihan ekoista kovista supistuksista syntymään kului yhteensä 16,5 tuntia. Vauva painoi 3460 grammaa ja oli 51 senttiä pitkä. Yli kilon pienempi kuin Pirkkis siis! Thanks God. 

Pirkkikselle oli luvattu, että hän pääsee heti vauvaa katsomaan ja hän kävikin joka päivä meitä moikkaamassa mumman kanssa. Vierailuaika oli jo ohi syntymäpäivänä, mutta koska anoppi on tehnyt uransa Tyksissä kätilönä, he pääsivät suoraan saliin meitä katsomaan ja Pirkkiksellekin tuotiin mehua ja keksejä. Ne kiinnostivat enemmän kuin vauva. Kyllä hän vauvaa katseli ja silitteli, mutta keksi veti enemmän puoleensa. Oli niin liikuttavaa, kun hän kysyi, että tuletko äiti jo meidän kanssa kotiin... Sillä reissulla sai kyllä nyyhkiä.

Miehelle synnytys otti niin koville, että hän sairastui välittömästi miesflunssaan. Hän niiskutti jo iltapäivästä synnytyssalissa. Jossain kohtaa hän kysäisi, että olenko huomannut, kuinka monta kertaa hän on aivastanut! Jännä kyllä en ollut kiinnittänyt huomiota hänen olotiloihinsa. Tuli muuten kiroiltua melko vähän! Oikeasti! Miehen mielestä synnytys meni muutenkin ihmeen nopeasti ja helposti. Niin varmaan hänelle. Kuulemma hän odotti paljon pahempaa. Mukavaa, että hänellä oli helppoa. 

Sanotaanko, että nevö foget!! Mutta siitä selvisi! 


Loppuun vielä muutama kuva, hän osaa sitten olla hyvin kaunis vauva! Ja hänen nimensä on Rääkyli. Kerron hänestä myöhemmin lisää, mutta nimi puhukoot puolestansa. 

Sekunteja syntymästä

Olen pieni ja ihana <3

Ahaa, tuollainen. Saako lisää keksejä?

Rankan kokemuksen jälkeen väsyttää.

Siskokset

Yhdennäköisyys on huomattava. Sori vauva, mutta oli ihan pakko! 

Kotona! Ihana viltti on anopin käsialaa.

Tyttöjen päivänä



Jos sä ajattelit, että mua väsyttää, niin ajattele uudestaan.






















sunnuntai 29. lokakuuta 2017

Nannahiirulit

Lauantai on Pirkkiksen karkkipäivä. Sanomattakin siis selvää, että se on viikon paras päivä. Sitä odotellaan jo kuluvan lauantain iltana, kun mennään nukkumaan ja välillä itku silmässä. Tästä motivoituneena hän tuntee viikonpäivät ja osaa kyllä laskea, kuinka surullisen monta päivää seuraavaan karkkiannokseen on. "Minä tykkään kaikesta makeasta niiiiiiiiin kovin, olen oikea nannahiiruli!" On huomattu. Varmaan saanut addiktion jo äidinmaidosta. 

Vauvan syntymän jälkeen me ollaan kyllä vähän löysäilty, jos Pirkkis on saanut vierailta namia isosiskonlahjaksi. Silloin me ollaan avattu tuliainen ja maisteltu vähän. "Syödään sit nannapäivänä loput, eiks vaan" kannustaa vuoden mutsi lastansa kärsivällisyyteen ja malttiin. Noin 99% niistä karkeista on päätynyt mun suuhun. No eihän pieni lapsi voisi niin paljon herkkuja syödäkään, eli ajattelen tässä vain hänen parastaan. Eikä hän edes muista niitä kaikkia tuliaisia! 

Paitsi kerran muisti. Kummisetänsä oli tuonut heijastimen ja tukkakoristeita. Ja geishapatukan. Nannapäivänä keskustelu kuului seuraavanlaisesti:

Pirkkis: Saisinko sen suklaan?
Minä: Jaa minkä suklaan?
Pirkkis: Sen jonka J&H toi minulle!
Minä: Jaaaaaaa seeeeeen suklaan... juu odotahan... äiti katsoo missä se voisi olla... hmmm... menepäs tuonne olkkariin niin äiti laittaa sulle kippoon niitä nameja.

Geisha oli lakannut olemasta jo aika päiviä sitten, mutta onneksi kaapissa oli pahoja kahvikonvehteja, joista mä en välitä, mutta jotka maistuvat lapselle. Pirkkis tuli siihen vielä pyörimään, mutta lähetin hänet matkoihinsa, jos vaikka olisi sattunut niin hassusti, että hän olisi muistanut, minkä värisessä kääreessä alkuperäinen tuliainen oli! Kuorin sitten muina naisina niitä konvehteja purnukkaan ja lisäsin vähän muutakin karkkia sekaan ja sinne upposi taas yksi pikkuinen suht viaton valkoinen valhe ja kaikki olivat jälleen iloisia. 

    Äiti ei kyllä nyt yhtään muista nähneensä mitään suklaita!

maanantai 23. lokakuuta 2017

Sitä niittää mitä kylvää

Oltiin lähdössä illalla naapureiden luo saunomaan. Pirkkis kompuroi oven edessä töröttäneisiin vauvanvaunuihin ja ilmoitti mielipiteensä typeristä vaunuista lausumalla no voi vittu. Olin repeämäisilläni nauruun (koska on tosi tosi hauskaa että kolmevuotias kiroilee!!), mutta sain pidettyä mölyt mahassani ja tyydyin irvistämään Miehelle. Koitin sitten seivata tilannetta (virhe) ja kysyin, että mikäs sulta tippu. Tähän terävä lapseni vastasi, että ei minulta mikään tippunut, sanoin että voi vittu. Että jos jäi epäselväksi...

Mä olen kuvitellut eläväni seesteistä ja rauhallista vaihetta, mutta tenavaan tarttuneesta kielenkäytöstä päätellen näin ei ole. Eilen hän koitti vetää kenkiään ison vaatekassin alta ja kun painava kassi ei suostunut liikahtamaan, huusi lapsonen sille että voi vitun kassi. Huh huh. 

Saunareissulta palattuamme istuin eteisen lattialla ja katselin kantokopastaan killittävää kuopustamme. Hän näytti aivan Mieheltä, aivan kuten Pirkkiskin pienenä. Sairaalassa vauva näytti ihan itseltään, mutta nyt hän on saanut yhä enemmän Miehen piirteitä. Harmittaa. Kutsuin Miehen katsomaan vauvaa; hänellehän se on kuin peiliin katsoisi. 

Valittelin, miksi kumpikaan lapsista ei ole yhtään minun näköiseni. Ovatko omat piirteeni niin mitättömiä, ettei minulta periydy mitään? 

- No äläs nyt, justhan Pirkkiskin sanoi voi vittu! 

Jumalauta.


tiistai 19. syyskuuta 2017

Surkea boogie

Hyviä ratkaisuja taas.  

Rakastan katsoa telkkaria. Yksi parhaimmista rentoutumiskeinoista mulle on keittää teetä, rojahtaa sohvalle sen kupposen kanssa ja kattella nauhoituksia. Yksin. Mielellään myös jonkun hyvän syötävän ystävän, kuten pullan tai jätskin kanssa.

Onneksi kaikki mun nauhoitukset oli säästyneet, vaikka digiboksi oli puoli vuotta hunningolla ja taisi saada aika paljon remppapölyäkin päällensä. Tänään tuli valittua vähän liian heviä ohjelmaa viihdykkeeksi. Ensin katsoin uusintana alkaneen Silta-sarjan ekan osan. Se nyt tietty on fiktiota, mutta silti täynnä väkivaltaa ja tragediaa. Sitten ykkösvirhe. Tuhkimotarinoita, joka olisi pitänyt ymmärtää välttää jo jakson nimen perusteella: Viimeinen kosketus. Jakson pääosassa ollut nainen oli menettänyt lapsensa auto-onnettomuudessa. Aiheutti melkoisesti itkua ja ahdistusta ja oikeastaan jo kuulin puhelimen soivan kun päiväkodista joku ilmoittaa, että Pirkkiskin on kuollut. 

Mä en sais katsoa tollasia ohjelmia lainkaan. Koskettaa ne varmuudella suurinta osaa muistakin ihmisistä, mut mulla kestää tuntikausia päästä siitä ahdistuneisuudesta eroon. Sen jälkeen katsoin loppuun dokumentin nimeltä Tales of the Grim Sleeper, joka kertoi kymmeniä mustia naisia tappaneesta sarjamurhaajasta. Se pervo sentään joutui linnaan, mikä oli kuitenkin laiha lohtu siihen nähden, että kukaan ei kuitenkaan ihan hirveästi välittänyt siitä, että narkkarihuoria lakosi ja katosi vuosikymmenten ajan. Eritoten kun ne oli mustaihoisia. Tuskin tilanne ihan kauheasti siitä on parantunut tuolla Jenkkilässä päin. 

Kirsikkana kakussa dokumenttiprojektin Äänimies. 35-vuotias Sami oli kärsinyt mielenterveysongelmista jo ainakin vuosikymmenen. Hän kuuli ääniä ja kävi muutenkin hyvin hitaalla. Samoin siippansa. Heiltä oli mennyt kattolamppu pimiäksi, ja varavalon asentaminen oli kestänyt pari kuukautta. Siitä vielä pari kuukautta eteenpäin niin he sai vaihdettua sen kattolampun. Kun ei vaan saa aikaiseksi. Tällä Samilla oli taustallaan koulukiusaamista koko peruskoulun ajalta. Yhdeksän vuotta pelkkää piinaa siis. Pienemmästäkin ruppee kuulemaan ääniä. 

Ennen lasta mä jaksoin kantaa kauheasti huolta siitä, että miten mä kuritan sitä jos se kiusaa muita. Että miten saan sen lopettamaan muiden kiusaamisen. Nyt mä pelkään hirveästi sitä, että muut kiusaakin mun lasta ja että hän jää yksin! 

Pirkkiksellä on ihan hillitön mielikuvitus! Hän jaksaa selostaa, kuinka "vasen käsi" touhuaa kaikenlaista aivan itsekseen, esim. vasen käsi riisui kaikki vaatteet pois ja vasen käsi kaatoi maidon pöydälle! En voinut mitään, koska vasen käsi! Hän keksii kaikennäköisiä juttuja, mitkä on suurimmaksi osaksi ihan hauskoja ja huvittavia, mutta sitten tämä: "Oliko sulla kivaa päiväkodissa? Ei! Kukaan ei leikkinyt minun kanssa päiväkodissa! Pyysin leikkikaveria mutta kukaan ei tullut. Muut lapset koittivat ottaa minun leivän!" Vittu hirveetä. Hoitajat ei ole tuollaisesta sanoneet mitään, päin vastoin hänellä on ollut kaksi kaveria, joiden kanssa hän on leikkinyt paljon, mutta tuollaisen kuuleminen nostaa itselle kauhun kyyneleet silmiin pelkästä ajatuksesta. Täytyy ottaa uusiksi puheeksi vielä hoitajien kanssa. 

Huh huh. Nyt olen itkenyt tarpeeksi yhden aamupäivän osalle. Nyt jumalauta jotain piristystä! Musiikkia, kylmä kokis ja vauvanvaatteiden hypistelyä. Jospa se taas siitä. 

Helvetti Dawsoniakin itkettää tämmönen surkeus

Syntyisi nyt tämä sisäelinten pahoinpitelijäkin jo äkkiä niin helpottuisi olo edes fyysisesti. 

Ps. Iltapäivästä selasin yhtä Spotifyn listaa ja sieltä tuli vastaan Arttu Wiskarin lapsettomuudesta kertova kappale Ikuisesti kahdestaan. Lähdin sitten parkuen hakemaan Pirkkistä hoidosta. Jes jes.


perjantai 1. syyskuuta 2017

Kiva lukea kuulumisia Facebookista

Korjaan: OLISI kiva lukea kuulumisia ja katsella ihmisten kuvia Facebookista.

Sen sijaan se on nykyään aivan täynnä pelkkiä mainoksia ja itselleni turhanpäiväisiä asioita. Näen pelkästään seuraavia asioita:
a) Joku on tykännyt jostain linkistä tai sivustosta
b) Joku on tykännyt jonkun oman kaverinsa kuvasta tai päivityksestä
c) Joku on kommentoinut johonkin oman kaverinsa tekemiseen
d) Joku on kommentoinut johonkin kilpailuun (kuten myös 5,4 t muuta ihmistä)
e) Joku on reagoinut johonkin amerikkalaisen nevahööd-tyypin toimintaan

Tässä esimerkkejä:
Pepe kommentoi kohdetta Juoksufoorumi.fi
Pepe tykkäsi tästä: Jonne päivitti profiilikuvansa (en tunne Jonnea)
Pepe reagoi julkaisuun ajalta kesäkuu: Daily positive
Pepe tykkäsi tästä: Rakennusala nyt
Pepe tykkäsi tästä: Paimion ruoska
Pepe tykkäsi tästä: Jonne aloitti työskentelyn kohteessa Silmäasema
Pepe reagoi tähän: Jonne kirjoitti kohteelle Posti
Pepe on kiinnostunut tapahtumasta: Kollektiivinen niskalaukaus
Pepe kommentoi tätä: Neste k-market persehiki
Pepe tykkäsi tästä: Teenage Mutant Ninja Turtles
Pepe tykkäsi tästä: Princess Estelle of Sweden (tarviiko 5-vuotiaalla olla omat fb-sivut??)

Tuliko pointti selväksi!? Mua kiinnostais tietää mitä Pepe on tehnyt muuta ku tykännyt, kommentoinut ja reagoinut. 

Siispä kysymys:
A) Onko mun kaverit piilottaneet omat julkaisunsa multa vai B) onko koko saamarin ohjelma pelkkä mainosalusta? Pitääkö tässä nyt helvetti sentään ihmisen keksiä itselleen jotain oikeaa tekemistä kun somettaminenkin on muuttunut ihan hullujen hommaksi. 

torstai 31. elokuuta 2017

Harrasteita syksylle

Kansanopiston kurssiesite saapui taas, kuten joka syksy. Selailin sitä innokkaasti, ja monta kivalta vaikuttavaa liikuntatuntia olisi ollut tarjolla. Mä keksin joka ikinen syksy jonkun uuden harrastuksen itselleni! Sama homma joka vuosi. Tällä kertaa olisi ollut joogaa, hydrobiciä eli kansantajuisemmin vesijumppaa, jotain venyttelyä ja semmosta rullajumppaa. Siinä siis käytetään sitä sellaista lihaskalvoille tarkoitettua foam rolleria. Se olis tehnyt mulle niin hyvää!

Lähes kaikki tunnit alkoi 4.9. alkavalla eli siis ensi viikolla. Mä mietin niitä tunteja kovin, mut päätin sit kuitenkin passata. Tää kesä on ollut niin hektinen, että ehkä on parempi nyt vaan rauhoittaa tilanne. Sitä paitsi mä oon niin raihnainen, etten tiedä, kuinka olisin selvinnyt niistä jumpista mahan kanssa. Jopa uiminen tuntui aika epämiellyttävältä, kun Pirkkiksen kanssa käytiin tällä viikolla. Kuvittelin, että lilluisin mukavasti ja painottomasti lämpimässä vedessä lastenaltaassa, mutta itse asiassa tuntuikin, että sain henkeä vielä huonommin kuin normaalisti, ja mulla oli siis ihan pää pinnalla. En tiedä, painoiko veden paine vielä lisää keuhkoja lyttyyn, mutta kovin mukavaa se ei ollut. Pirkkis oli muuten meidän leikissä merihevonen ja mä olin osuvasti virtahepo.

Niin ja sitten jos tämäkin vauva leikataan. Sitten mun jumpat tyssää siihen viikkokausiksi. Siispä sen  sijaan, että alan itse harrastaa, hommasin lapselleni kaksi uutta harrastusta! Eikö lasten tehtävä olekin toteuttaa vanhempiensa unelmia? 

Keskiviikkoisin olisi tanssia. Se on kylläkin vaan puolen tunnin "tunti". Siitä hän oli jo tosi innoissaan. Ryhmä on tarkoitettu 3-4-vuotiaille ja ainoa kriteeri oli, että pitää pystyä olemaan puoli tuntia erossa vanhemmista. Ei paha vaatimus. Saa nähdä, mitä hän meinaa koreografioista, Pirkkiksen mielestä parasta tanssimista on nimittäin pyöriminen. Just yks päivä hän "tanssi" niin kovin että kumahti lattialle, kun pää meni niin pyörälle. 

Torstaina olisi muskaria. Se kestääkin sitten jo tunnin! Hän kyllä tykkää soittaa ja laulaa, joten onnistumisen enteet on ilmassa. Ja aikaisemminkin hän viihtyi hyvin, kun muskarissa käytiin. Ajattelin, että kun päiväkodissa näkee kavereita sitten enää vain kahtena päivänä viikossa, niin tulisi sitten jotain muutakin pientä ohjelmaa viikkoon. Uimassakin oli tosi liikuttavaa nähdä, kuinka hänen katseensa kirkastui, kun altaaseen tuli muita lapsia. Äitihepo jäi kuin nalli kalliolle, kun meriheppa pyrähti toisten lasten seuraan. 

En tiedä haukkasinko silti liian ison palan. Onko se jo liikaa hänelle? Entä jos me ollaan kaikki ihan sikaväsyneitä ja kireitä koko ajan, kun vauva on joku hillitön parku-Iita? Sit pitää väkisten lähteä harrastamaan, vaikka ihaninta olisi vaan olla kotona! Voi helkkari sentään. No, mä luotan omaan intuitiooni siinä, että huomaan, jos hän ei halua mennä tai tulee levottomaksi liiasta ohjelmasta. 

Ja juuri, kun mä rauhoittelin itseäni tällä ajatuksella, tuli vastaan uutinen, jossa jälleen kerran joku asiantuntija sanoi, ettei lapsi tarvitse harrastuksia ennen kouluikää. Splendid. 


Taas homma etenee

Keittiöfirman timpuri on nakuttanut keittiötä ja kodinhoitohuonetta kasaan nyt kaksi päivää ja tulee vielä huomennakin. Hän on kyllä huolellinen, mutta mutta... kestää ihan helvetin kauan! Mä kuvittelin, että ne kaapit olisi paikoillaan jo yhden päivän jälkeen! Väärin kuviteltu. No olihan siinä toki kaiken maailman loveamista hellaa ja tiskiallasta varten, mutta kun en malttaisi odottaa enää yhtään. Sit mä pyörin siellä edessä ja jaloissa ja availen liian aikaisin hanapakkauksia (ei valitettavasti viini vaan vesi...) ja tiedustelen, joko voisin laittaa vaikka kaapinovia tai jotain. Et voi. Aina sama vastaus.

No, yksi mikä tuli valmiiksi on eteisen liukuovikaapisto! Se on tosi hieno ja tyylikäs. Kalliskin se oli. Ilmeisesti se liukuovijärjestelmä on se, mikä siinä maksaa. Ja ne peiliovet. Olisko se kaappi ollut joku reilun tonnin, kun koko kodinhoitohuone oli yhteensä kolme tonttua. 

Siinä mä sitten fiilistelin sitä kaappia, pyyhin siitä sormenjäljet ja pölyt. Huomasin kuitenkin, että yläosan puuristikko oli liimattu jotenkin huolimattomasti niin, että niiden puuosien alta näkyi hiukan liimaa. Olin siitä vähän käärmeissäni ja aioin kyllä huomauttaa asiasta toimittajalle. Tuohon hintaan ei saa kyllä olla yhtään virheitä. 

Naapurin rouva piipahti hakemaan yhtä pahvilaatikkoa ja esittelin hänelle siihen astista talon edistymistä. Johon siis kuului (hänen) viime näkemältä vessan allaskaappi ja keittiön tiskiallas. Säästin timantin vimpaksi ja TADAA näytin eteisen kaappia. Seisoimme peiliovien edessä ja kysyin kehuja odottaen, että eikö olekin hieno, ja katsoin peiliin. Ja voi kilinvittu! Tuijotin peiliin siihen kohtaan, jossa mun naaman piti olla! Ei ollu naamaa, oli se saatanan puuristikko. Siis mä en näe mun päätä siitä peilistä! Pelkkä torso heijastui takaisin. Ei mulle tullut mieleenkään kysyä, mistä kohdasta se ristikko alkaa, että onko se sattumoisin just 164-senttisen ämmän pään kohdalla! Olis se myyjäkin voinut jotain sanoa. 

   Ruipatiraa meitä laulattaa, ja komiasti liikkuupi lanteet.

Kaverit koitti lohduttaa (hörönaurettuaan ensin), että ainakin maha näyttää hyvältä. Eipä siitä tosiaan paljon muuta näe. Miehen kannustava kommentti oli, että ei se haittaa, sä oot kuitenkin koko ajan polvillas lattialla pukemassa lapsia. 

Että tämmöinen ostos tuli sitten tehtyä tällä kertaa. Team Raitapaita jatkaa pään hakkaamista seinään. 



   

keskiviikko 30. elokuuta 2017

Ei muumitaloa lukita yöksi...

Arkistojen kätköistä:

"Ei kulta, me ei nyt voida kuunnella "Miimiä" seitsemättäkymmenettäviidettä kertaa tänään koska MUUMILAAKSO ON TULESSA JA KAIKKI MUUMIT ON KUOLLEET!!!!!!11"

Joku kaunis päivä vielä pimahdan.

Kannattais lukita se vitun muumitalo ettei vaan kävis kuinkaan.




maanantai 21. elokuuta 2017

Pittoreski perhe

Oltiin eilen perhekuvauksessa. Olin varannut meille miljöökuvauksen kuvaajalta, jonka malleina minä ja Pirkkis oltiin viime kesänäkin. Silloin tuli hyviä kuvia! Kaikki kuvaussessiot eivät aina ole menneet aivan putkeen, enkä laittaisi kauheasti toivoja eiliseenkään, koska Pirkkis oli väsynyt ja yhtä hyvillä fiiliksillä kuin perseeseen ammuttu karhu.

Kuvaus suoritettiin vanhalla padolla joen varrella. Hieno miljöö minun mielestäni! Pirkkiksen mielestä ei ja hän alkoi itkeä välittömästi. Mikään ei ollut hyvin; häntä väsytti, pelotti ja vitutti. En tiedä kuka siellä asuu!! hän huusi, kun kuvaaja kyseli, kukas siellä Muumilaaksossa taas asuikaan. Sano muikku - ENKÄ SANO!! Tiedätkö mikäs se muikku oikein on? EN TIEDÄ! Minä ja Mies hymyilimme hermostunutta tekohymyä, minä pitelin äidillisesti kättä vatsapömpön päällä ja Pirkkis-parka tuijotti taivaaseen naama nutturalla. Kun hän vihdoin lakkasi pelkäämästä, hän alkoi perseillä muuten vain. Tunki suuhunsa tikkuja, käänsi kameralle selän ja nuoli kallionpintaa. Jeesus. Lopuksi mä olin niin kypsä, että sanoin hänelle, että mennään tämän jälkeen kauppaan ja saat valita minkä karkin tahansa, jos nyt a) katsot kameraan ja b) hymyilet. Johan alkoi lasta naurattaa. 

   Ai nannaa tulossa?? Kyyyyyllä mä nyt pystyn poseeraamaan! 

Mulla on joku valokuvausfetissi. Mun pitää ainakin kerran vuodessa järkätä sessiot ammattilaisvalokuvaajan kanssa. Osittain johtuu siitä, että mä tykkään tosi paljon valokuvista, ja meillä on valokuvia paljon tauluina. Toiseksi mä oon harvoin kuvissa, koska otan niitä aina itse, ja mä haluan, että musta ja lapsesta on edes joitain edustuskelpoisia yhteiskuvia. Kolmanneksi mä katselen mielelläni tunnelmallisia poseerauksia ja kuvittelen, että mustakin saa yhtä upeita otoksia, kunhan vaan on tarpeeksi iso ja kallis kamera. 

Eilinen posetus oli kuudes kerta, kun meidän perhettä filmataan! Ensimmäisen kerran oltiin kuvattavana, kun odotin Pirkkistä. Vapskikin oli mukana! Meillä oli mukana tuliterät punaiset vauvanvaunut, johon Vape vitsikkäästi lykättiin istumaan. Silloin tuli hyviä kuvia! Seuraavan kerran oltiin kameran edessä, kun Pirkkis oli yhdeksän päivän ikäinen. Niistäkin tuli tosi liikuttavia kuvia, vaikkakin kuvaaja oli hiukan epämääräinen. Kuvaus oli ensinnäkin hänen kotonaan, ja kun soitin pihalta hieman etuajassa ja vihjaillen selostin, että olen täältä tulossa, vaikkakin hieman kestää kun leikkaushaava on hiukan arka ja vauvan kantokoppaa on hankala raahata, koska leikkaushaavaan sattuu ja että toivottavasti sun talossa on hissi, koska mun leikkaushaava ei kestä portaiden nousua niin vittu ei, se ei ymmärtänyt tulla kantamaan sitä riivatun koppaa. 

Lisävalon lähteenä kuvaajalla oli hulahulavanteeseen pingotettu folio ja kuvausrekvisiittana käytetty vanha vaaka oli niin hutera, ettei tullut mieleenkään asetella vastasyntynyttä sen päälle. Lisäksi Pirkkis päästeli sinapit keskelle päiväpeittoa. Woops! Kuvakulma oli joissain kuvissa niinkin imarteleva, että mun tissit näytti samankokoisilta kuin vauvan pää eli vaikutti siltä, kuin mun sylissä olisi ollut kolmoset. Joistain kuvista tuli silti ihan kivoja. 

Seuraavaksi filmattiin vuoden päästä 1-vuotiasta. Silloin Pirkkis oli nuhassa ja kuvaaja editoi melkoisesti räkää ja kyyneliä pois näkyvistä. Seuraavana kesänä otettiin ulkona 2-v kuvia, joista tuli kyllä todella ihania. Silloin kuvaajana oli ihana Pirita Aho, kuten eilenkin.

Hirvittävä katastrofi tapahtui viime vuoden lokakuussa. Anoppi täytti 70 vuotta. Olen kova järjestämään kaikkea vaihtelevalla menestyksellä ja tällä kertaa suunnittelin mummalle huippuyllätyksen! Hänelle ei kerrottu muuta, kuin että mitkä vaatteet hänen tulee valita päälleem, ja että ei tarvitse muuten mitenkään valmistautua. Veimme hänet ensin aromaterapiaan, joka olikin mieluisa kokemus! Tosin ensin meinasi tulla pieni paniikki, kun suomalaisen kauneushoitolayrittäjän takaa astui esiin thaikkuhieroja. Ei muuten, mutta anopin jalka oli vasta toipumassa leikkauksesta ja pelkäsin, että ulkkishieroja ei ymmärtäisi hänen varoitteluaan kipeästä jalasta. Pyysin sitten omistajaa sanomaan hierojalle tilanteesta. She is broken leg! ohjeisti omistaja hierustajaa. Tulipa rauhallinen olo.

Kaikki meni kuitenkin hienosti ja mumma oli tyytyväinen hoitoon. Sen jälkeen yllätys jatkui samassa paikassa eli hänet vielä meikattiin kauniisti ja tukkaakin vähän aseteltiin paremmin. Olimme näet menossa vaihteeksi perhekuvaukseen! Pirkkiksellä oli musta silmä (pois se minusta!), mutta muuten kaikki meni kivasti. Sen jälkeen kävimme vielä porukalla syömässä Pinellassa. 

Sitten tuli sähköpostia valokuvaajalta. Kolme viikkoa kuvauksen jälkeen. Hän koki vissiin olevansa joku suurikin saatanan taiteilija, eikä antanut nähdä kuvista yhtään koevedoksia, vaan teki kymmenen itse valitsemaansa kuvaa valmiiksi kehyksiin, joista asiakas sitten sai valita parhaat. Itse kuvaus maksoi 170 euroa. Aika perus. Kuvat maksoivat 125 euroa. Kappaleelta. Ei vittu.

Luettuani viestin kauhistuin kyyneliin asti. Mä en ollut kysynyt hintaa. Olin sen verran jo käyttänyt eri kuvaajien palveluja, että odotin jotain 200 euron settiä. Olin kyllä nähnyt sen 170€ hinnan jossain hänen esitteessään ja sehän oli aivan ok. Vitutti kuin pientä eläintä ja pelotti aivan saatanasti kertoa Miehelle, miten tämä järkkäämäni pikku ylläripylläri äidillensä nyt kulminoitui pieneen konkurssiin. 

   Tuli näinkin sopiva kuva vastaan tänään, nappasin sen kotimatkalla. Onkohan itse Banksy ollut asialla? Hienoa kun nuorisolla on itsetunto kohdillaan. 

Mies oli raivoissaan ja mummakin melko hiljainen. Kuvia mentiin sitten porukalla katsomaan ja pakkohan niitä oli myös tilata, kerta mumma näytti niin hienolta meikissään ja Pirkkis sylissään. Anopin synttärijuhlat tulivat siis maksamaan hänelle itselleen noin neljä sataa euroa. Me maksettiin loput kolme. Semmoinen syntymäpäiväyllätys. 



Äitienpäivänä hän kielsi meitä (minua) jyrkästi hankkimasta yhtään mitään lahjaksi. Jännä! 





lauantai 19. elokuuta 2017

Perusperttiperjantai NOT

Ajattelin kirjoittaa muutaman sanan (eli tulossa jäätävä avautuminen) edellispäivän eli perjantain tapahtumista Turussa. Olin paikalla, vaikkakaan en välittömässä vaarassa. 

Oltiin työkaverin kanssa suunniteltu shoppailuretkeä perjantai-iltapäiväksi. Hänellä oli tarve uudelle tv-tasolle, ja koska mä lahjoitin meidän runkopatjat pois niin meille tarvittiin uusi sänky. Fiilisteltiin kahvihuoneessa Maskun kuvastoa ja päätettiin lähteä vähän aikaisemmin töistä kotiuttamaan uusia aarteita. 

Kirjoittelin vielä viimeisiä sähköposteja, kun meidän huoneeseen astui kollega toiselta osastolta. Hänellä oli mukana vieras, ja hän pyysi, että voitaisko me esitellä meidän hanketta tälle potentiaaliselle yhteistyökumppanille. No eihän siinä sitten auttanut kuin kiehauttaa vieraalle kaffet, kaivaa matskut esiin ja siirtyä vielä hetkeksi weekend modesta takaisin bisneksiin. Vieras lähti vajaan tunnin päästä jatkamaan matkaansa seuraavaan tapaamiseen ja me laitettiin pillejä pussiin samalla naureskellen, miten tähän yllättävään välikohtaukseen suttaantui ainakin puoli tuntia tehokasta shoppailuaikaa. Vuoden työntekijät. 

Sittemmin olen ehtinyt monta kertaa miettiä, missä kohtaa olisin ollut menossa, jos tätä viivytystä ei olisi tapahtunut. 

Käveltiin viiden minuutin matka Wiklundin tavarataloon, joka (Turkua tuntemattomille tiedoksi) sijaitsee kauppatorin laidalla. Minä nousin yläkertaan ostamaan olohuoneeseen kattolamppuja, ja työkaveri lähti postittamaan veljelleen pakettia. Luonnollisesti muuten lamppuja oli jäljellä enää yksi kappale, koska edellisenä päivänä ne olivat olleet -25% alennuksessa ja kaikki paitsi yksi olivat menneet jo kaupaksi. Kuinkas muutenkaan. Miten mulle voikin aina käydä näin huono tuuri!

Näistä suoritteista selviydyttyämme siirryimme kohti ulko-ovea. Mies oli myös matkalla keskustaan meitä hakemaan, koska tarkoitus oli jatkaa ostoskierrosta kauempana keskustasta. Soitin hänelle ja pyysin ajamaan Kauppiaskadulle, josta nousisimme kyytiin. Myöhemmin katsoin puhelulokista, että kello oli tuolloin 16.02. 

Hieman ennen ulko-ovea eteemme pysähtyi nainen. Hänellä oli omituinen hymy kasvoillaan. Pysähdyin myös, katsoin häntä ja hymyilin takaisin kysyvästi. Mietin, oliko hän joku tuttu, kun tilanne oli jotenkin erikoinen. Yhtäkkiä hän sanoi, että ulos ei kannata mennä. Hän oli juuri tullut kauppatorilta, josta kuului ihmisten kirkumista ja poliisiautoja ajeli ympäriinsä! Ensimmäinen ajatus oli, että joku on ajanut ihmisten päälle autolla. 

Kiitimme varoituksesta ja soitin Miehelle kieltäen tulemasta Kauppiaskadulle torihässäkän vuoksi. Kello oli 16.05. Lähdimme Wikken toiselta puolelta ulos ja suuntasimme kohti Brahenkatua, joka on siis korttelin päässä kauppatorista. Mies soitti takaisin 16.08, että hän on autolla Puutorilla, mutta ei pääse tulemaan edemmäs, koska poliisi on saartanut tien. Lähdimme sitten kävellen nousemaan kohti Puutoria. Lähetin kaveriporukkani wassup-ryhmälle viestin ja kysyin, näkyykö tilannehuoneessa jotain ilmoitusta tapahtumista. Mitään ei vielä silloin näkynyt. 

Yliopistonkadun kohdalla torilla päin näkyi poliisiauto ja ambulanssi, muuten kaikki vaikutti aivan normaalilta. Sitten pääsimme Puutorille. Seisahduimme hämmästyksestä. Kolme poliisimaijaa oli pysäköity keskelle katua ja risteystä. Ensimmäiseksi huomasin vanhemman naisen, joka istui maassa jalat harallaan. Häntä hoiti kaksi poliisia. Hänen päässään ja selässään näkyi verta. Varmaankin hän oli shokissa, koska hän vain istua törötti keskellä katua naama peruslukemilla. Sitten näin joidenkin metrien päässä maassa kyljellään makaavan henkilön. Hänenkin ympärillään oli kaksi poliisia. Lähellä häntä makasi selällään vielä kolmas henkilö. 

Jähmetyin hämmennyksestä paikoilleni. Hyvin epätodellinen tilanne! Soitin Miehelle, mutta samassa näinkin hänen seisovan tien toisella puolella. Kello oli tuolloin 16.13. Valo vaihtui vihreäksi ja työkaveri lähti ylittämään tietä, mutta itse tönötin paikoilleni jäätyneenä uhreja tuijottaen. Sain sentään kysytyksi vieressä seisovilla ihmisiltä, mitä täällä oikein oli tapahtunut. He puhuivat puukotuksesta ja osa oli kuullut laukauksen. Kerroin, mitä olimme kuulleet Wiklundille turvaan tulleelta naiselta kauppatorin tapahtumista. 

Kävelin tien yli ja seisoimme hetken Miehen ja työtoverin kanssa tilannetta tarkkaillen. Mies oli kuullut jonkun nauravan ja huutavan jotain, tyyliin you die arab tai vastaavaa. Ihmettelimme mistä oli kyse, mutta myöhemmin koko tilanteen selvittyä näimme eräästä videosta, että paikalle osunut suomalaismies huusi näillä sanoilla nimenomaan maassa makaavalle puukottajalle. Tässä kohtaa emme siis vielä tienneet, että kolmas maahan laonnut oli tekijä itse.

Poliisilla näytti olevan tilanne hallussa, mutta yhtäkään ambulanssia ei silloin vielä näkynyt. Se oli todella merkillistä! Myöhemmin selvisi, että poliisi oli ampunut tekijää jo klo 16.05 ja kun poistuimme Puutorilta 16.17 yhtäkään ambulanssia ei ollut paikalla. Oli todellakin onni onnettomuudessa, että läheisellä Helsinginkadulla oli ollut poliisipartio, joka ensimmäisenä ehti vastata ilmoitukseen ja pysäytti tekijän. Silminnäkijäkertomuksen mukaan tyyppi oli vielä luoti koivessaankin yrittänyt huitoa jotain naista veitsellään. Sairasta. 

Ja ihmiset kuvasivat. Todella monella oli kännykkä kädessään ja he videoivat ja kuvasivat uhreja. Näin myöhemmin lähietäisyydeltä otetun kuvan siitä kyljellään maanneesta henkilöstä. Hänen paitansa oli yhtä suurta verilätäkköä keskivartalon kohdalta. Kuvaajan on täytynyt mennä todella lähelle saadakseen tuollaisen kuvan! Saatana miten törkeää! Ihmisillä on ilmeisesti niin hillitön somesensaation haku päällä, että käytösroti ja kunnioitus loukkaantuneiden yksityisyyttä kohtaan loppuu täysin tyystin, kun moinen tilanne sattuu kohdalle. Yhdellä muijalla oli jäätävä objektiivi, varmaan puolimetrinen, jolla hän zoomasi tilannetta. Toivottavasti nämä uteliaat edes lähettivät kuvansa poliisille eivätkä Facebookiin. 

Poistuttiin sitten paikalta kohti laattakauppaa, tarkoitus kun oli hankkia myös kylpyhuoneen seinälaatat samalla reissulla. Puimme järkyttyneinä tapahtumia koko matkan. Pirkkis oli anopilla hoidossa ja matkalla soitin hädissäni hänelle, koska tiesin heidänkin usein hengaavan torilla. He olivat kuitenkin kotona turvassa ja aikeissa lähteä vain Piikkiöön sukuloimaan. Kielsin varmuuden vuoksi lähtemästä mihinkään julkiselle paikalle seuraavanakaan päivänä. Myöhemmin kuulin, että puukottaja oli startannut juuri ratikkakipsalta; siinä Pirkkis ja mummakin usein ovat käyneet jätskillä.

Laattakaupan pihalla kuppi meni nurin ja aloin itkeä, kun mietin loukkaantuneiden kohtaloa ja perheitä. Myöhemminkin olin tosi ahdistunut, kun kuulin yhden uhrin olleen pienen lapsen äiti, jota oli puukotettu kaulaan ja selkään. Hirveätä. Olen tässä odotellut uutisia siitä, kuinka hänen kävi. Tietenkään kenenkään kuolema ei ole toivottavampi kuin jonkun muun, mutta pienten lasten vanhempien kohtalo menee itselle eniten tunteisiin. Olen ajatellut, että raskaana oleva on jotenkin turvassa pahuudelta; kuka ihme nyt hyökkäisi odottavan äidin kimppuun? Tai kuka ihme hyökkäisi äidin kimppuun, jolla on pieni lapsi rattaissa? Joku hyökkäsi. Kammottava aukko omaan perusturvallisuuden tunteeseeni.

Muutama asia, joita tässä olemme porukassa miettineet:
- Miksi ambulansseilla kesti niin kauan tulla paikalle? Poliisia on kyllä kehuttu ja heidän toimintansa olikin todella ripeää, mutta ihmettelen, jos kukaan ei käynnistä keskustelua ambulanssien hitaudesta.

- Ihmisten typeryys. No tämä ei varsinaisesti yllätä, mutta otettakoon esille taas! Jaetaan Facessa mitä omituisempia huhuja ja toteen perustumattomia kuvia ja videoita. Paras oli se video, jossa maahanmuuttajataustaiset torimyyjät ja sivulliset jahtaavat epäiltyä eli yrittävät estää hänen tekonsa. Tämän oli joku laittanut youtubeen otsikolla arabiapinat riehuvat keskustassa. Ei jumalauta. En usko, että nämä valheiden jakelijat ymmärtävät edes hävetä, vaikka myöhemmin saisivat tietää tilanteen todellisen laidan. 

Joku oli myös kirjoittanut pitkähkön mamuvastaisen tekstin, johon hän oli kuvaksi valinnut torilla maassa istuvan loukkaantuneen ruotsalaisen turistin kuvan. Hän sattui olemaan sekä tummaihoinen että loukkaantunut siksi, että oli mennyt puukottajan ja uhrin väliin oman terveytensä uhalla. Ei oikein istunut kuva tekstin kanssa yhteen, mutta väliäkö hällä, kun taas sai tilaisuuden jaella omaa vihapuhettaan. Nyt käsi ylös kuinka moni olisi uskaltanut oikeasti itse mennä väliin tuollaiseen tilanteeseen. Omat käteni ovat tiukasti kyljissä kiinni. 

- Poliisin resurssien haaskaaminen. En ollut yllättynyt, mutta sitäkin kiukkuisempi, että joku katsoi parhaaksi mennä sabotoimaan sitä yhtä pitseriaa. Jonkun elinkeinoa! Tai kun joku pässi soitti Tyksiin uhkasoiton, jonka vuoksi vartiointia lisättiin. Eikö yhtään ajatus riitä omaa nokkaa pidemmälle, että kun sä nyt askaroit näiden tihutöidesi parissa, niin poliisi joutuu irroittamaan muutaman henkilön työpanoksen näidenkin selvittämiseen? Olis heillä varmaan ollut muutakin tekemistä. 

- Suhteellisuudentajun puuttuminen. En puolustele mitenkään tämän ihmishirviön raukkamaista tekoa, päin vastoin, mielestäni hänen koipensa voitaisiin nopsaan tikata kiinni ja lähettää pikapikaa takaisin Marokkoon "parantumaan" ja paikalliseen valtionhotelliin lusimaan. Ja jos hänen kielenkantansa eivät muuten avaudu kertomaan tekojensa motiivista niin sormiruuvista voisi olla apua. Silti kaikkia maahanmuuttajia tai pakolaisia ei voida tuomita yhden hullun tekojen perusteella. 

Kaikki ihmiset, joiden näin auttavan maassa makaavia uhreja, olivat ei-kantasuomalaisia. Kaikki ihmiset, joiden näin kuvaavan uhreja, olivat kantasuomalaisia. Tietenkään tämä ei ole koko totuus, mutta tällaista toimintaa todistin itse Puutorilla. En silti voi sano, että kaikki suomalaiset ovat raukkiksia. 

Ja sitten vielä nämä aiemmat Suomessa tapahtuneet kamaluudet, kuten kouluampumiset, Myyrmannin pommi, Hyvinkään kattotulittaja ja Imatran ampumiset vuosi sitten. Mihin nämä suomalaiset nuoret miehet voi lähettää? Voidaanko kaikki hiljaiset ja syrjäytyneet, rassukan näköiset kaksikymppiset tuomita suorilta käsin? Kuka on vastuussa heidän kylvämästään tuhosta ja tuskasta? Vanhemmat, koululaitos, yhteiskunta? Tuntuuko oman läheisen menetys vähemmän pahalta, jos hengen on riistänyt oman maan kansalainen? Hoidettais nyt omakin pesä kuntoon ja katsottais, ettei omat kakarat kasva kieroon ennen kuin jaetaan Hitlerin kuvia Facessa. 

Poliisit sanoi tiedotustilaisuudessa hyvin, että nyt jäitä hattuun ja jätetään kaikki oman käden oikeudet toteuttamatta, poliisilla on nyt tärkeämpääkin tekemistä. Muutenkin suosittelisin sellaista yhteiskuntarauhaa, ettei lietsottaisi niin helvetisti hysteriaa ja etenkään valheita. Siihenhän ne terroristit pyrkiikin, että tulisi paniikkia ja sekasortoa. Enhän minäkään mitään pään silittelyä moisille hulluille suosittele, mutta ihan kaikkia ei kannata lynkata yhden yksilön perusteella.

Lopuksi kiitos kaikille ystävilleni, jotka viestittelitte ja soittelitte kysyäksenne vointiani. Suomalaiselle tyypilliseen vaatimattomaan tapaan vähättelin omia tuntemuksiani, olihan ainoa kohtaamiseni murhaajan kanssa vasta siinä vaiheessa, kun hän jo makasi asfaltissa poliisien saartamana. Onhan tämä tietenkin vähän sellaista spekulointia, että olisin kuollut WTC-iskuissa ellen olisi ollut eri maassa. Jossittelu on aina turhaa, mutta silti mielessäni pyörii kysymyksiä, kuten missä kohtaa keskustaa olisin ollut menossa, ellei työpäiväni olisi venähtänyt puolta tuntia. Tai missä olisimme olleet, jos työkaverini ei Wikkellä olisi arponut tyynyliinakuosien välillä niin kauaa. Tai jos Mies ei olisi ennen matkaan lähtöään syönyt ensin kotona; olisimmeko molemmat tuolloin kävelleet Kauppiaskatua ylöspäin ja osuneet suoraan hirviön reitille? Kyse oli kuitenkin minuuteista. Äidiksi tulon jälkeen olen muutenkin alkanut pelätä oman henkeni puolesta ihan eri tavalla kuin ennen.

Jos jonkun uhrin omainen tai tuttu sattuu lukemaan tätä, niin esitän syvimmät osanottoni tapahtuneen johdosta ja toivon voimia ja jaksamista surun ja menetyksen keskelle. ❤


                       











perjantai 4. elokuuta 2017

Sokeritautinen purkkiin kakkaaja

Oltiin edellispäivänä neuvolassa. Siellä ja mahassa kaikki hyvin! Nyt 31 + 6. Hemoglobiini, verenpaine ja -sokeri ok ja painonnousu upeaa eli erittäin maltillista! Käsittämätön juttu... Nyt mulle on tullut seitsemän kiloa painoa ja Pirkkiksestä tuli yhteensä 12 kg niin ei sinänsä huolen häivää. Tosin, on tässä sellainenkin pikku tekijä, että mä painoin tämän raskauden alussa enemmän kuin Pirkkistä odottaessa, eli on näitä kiloja tässä ihan riittämiin ilman vauvaakin. Tuntuu kyllä jaloissa etenkin iltaisin raksalla häärimisen jälkeen. Mä en siis meinaa jaksaa seistä omien jalkojeni päällä. Huolestuttavaa. Ja jalat on aika turvoksissa, huomaa kun sukan varresta jää aina jälki nilkkaan.

Koska olen tarpeeksi ylipainoinen (jippii!), sain kutsun Tyksin ja Turun yliopiston yhteiseen raskausdiabetestutkimukseen. Siinä pitää olla pullero osallistuakseen, mutta ei saa olla todettua raskausdiabetesta. Ensimmäisellä käynnillä haastateltiin pitkän kaavan mukaan ja selviteltiin tutkimuksen taustoja jne. Ennen käyntiä mun täytyi pitää tosi tarkkaa ruokapäiväkirjaa kolmen päivän ajalta, ja sitä sitten myös analisoitiin siellä keskustelussa. Ja sitten mä istuin ihan nakkina sellaisessa avaruusraketin näköisessä pöntössä, joka arvioi kehonkoostumusta. En halua kertoa, kuinka monta prosenttia meikämummon painosta oli pelkkää rasvaa. Huolestuttavan suuri osa. Se tutkijamisu koitti lohduttaa; no mut eihän me tänne tutkimukseen mitään laiheliineja oltaisi huolittukaan! Kiitos.

Se laite oli vähän niin kuin tämä Miehen askartelema kyttäyskoppi. Paitsi että ei vanha jätteille tarkoitettu syväkeräyssäiliö vaan sadan tuhannen euron hightech vehje. Luukusta sisään ja ikkunasta sitten katseltiin pihalle kulmat kurtussa, kun mittari huusi punaisella varoittaen liikarasvan määrästä.

Sain kotiin mukaan kahta eri sorttia pillereitä: kalanmaksaöljyä ja maitohappobakteereja. Joka päivä pitää ottaa kaksi öljykapselia ja yksi maitohappobakteeri. Tässä tutkimuksessa siis tosiaan selvitellään niiden vaikutusta tai oikeammin ehkäisevää vaikutusta 2. tyypin diabeteksen puhkeamiseen. Itse asiassa mä en oikeasti tiedä mitä syön, ne voi olla myös lumelääkkeitä. Ne tutkijatkaan ei tiedä, mitä just niissä mun kapseleissa on. Varmaan jotain poloniumia. Se selviää vasta sitten tutkimuksen loppupuolella. Olen muistanut syödä joka päivä! No en ole muistanut. Olen aika paska labrahiiri.

Paskasta puheen ollen: ensimmäisellä käynnillä piti viedä myös ulostenäyte. Suomeksi paskantaa purkkiin. Ai vittu miten hirvittävää. Kun olin ensinnäkin sadan yrittämiskerran jälkeen saanut lusikoitua sitä itseään annettuun näytepurkkiin voimakkaasti kakoen, niin bussissa oli melko epätodellinen olo: mahtaako nää muut matkustajat arvata, että mulla on purnukallinen kakkaa repussa? Melko hankalaa se sadonkorjuu kyllä oli! En mene yksityiskohtiin, mutta sanotaanko näin, että Pirkkiksen potta oli suurena apuna.

Siellä ne tutkijat sitten tonkii niitä 400 ihmiskoekaniinin torttuja. Tiede on hienoa, mutta olen tyytyväinen, että sitä toteuttaa joku muu kuin minä. Palkinnoksi tästä tutkimuksesta saa muuten yhden ylimääräisen ultrauskäynnin, kiva! 

Eikä hei tässä vielä kaikki! Koska Pirkkis oli aikoinaan niin iso (4665), olen pläski ja vanha ja suvussa on diabetesta, jouduin kahdesti neuvolan lähettämänä sokerirasitustestiin. Kaikki merkit siis mun kohdalla viittaa tulevaan diabetekseen, olen oikea lottovoittoja! Ekalla kerralla kaikki oli hyvin, toisella ei ja sainkin kotiin viemisiksi verensokerimittarin.

Neuvolan täti oli aika liikuttava: hän antoi mulle esitteitä, joissa kerrottiin terveellisestä ruokavaliosta ja ruokaympyrästä ja lautasmallista. Vastasin, että kiitos, mutta ei kiitos. Kyllä mä tiedän, kuinka mun tulis syödä. Ei kukaan Suomessa ole lihava siksi, ettei se tietäisi, mitä eroa on terveellisellä ja epäterveellisellä syömisellä.

 Siis mitä, en oo juttuukaan kuullu?

Nyt mä olen sitten jo melkein kuukauden ajan piikittänyt itseäni sormet verillä ja tarkkaillut veren hyvinvointia. Ihan kauniita arvoja sieltä on kyllä tullut, mutta hyvin huomaa tässä, mikä mun ydinongelmani on: syön liian harvoin ja liian isoja annoksia. Nyt kun kiinnitän siihen enemmän huomiota niin hyvin pysyy arvot kohdillaan.

Tämmöinen laitos. Melko helppo käyttääkin! 

Ps. Sain uuden kutsun tutkimuskäynnille parin viikon päähän. Jälleen paastoverikoe, haastattelu, ruokapäiväkirja, kehonkoostumus (miksi se pitää nyt taas ottaa, en kai mä tästä ole keventynytkään, helvetti!) ja yllätys yllätys, mukaan käsilaukkuun saa jälleen pakata ystävämme Mr. Hankeyn. Voi paska!
Howdy ho!