Kuvaus suoritettiin vanhalla padolla joen varrella. Hieno miljöö minun mielestäni! Pirkkiksen mielestä ei ja hän alkoi itkeä välittömästi. Mikään ei ollut hyvin; häntä väsytti, pelotti ja vitutti. En tiedä kuka siellä asuu!! hän huusi, kun kuvaaja kyseli, kukas siellä Muumilaaksossa taas asuikaan. Sano muikku - ENKÄ SANO!! Tiedätkö mikäs se muikku oikein on? EN TIEDÄ! Minä ja Mies hymyilimme hermostunutta tekohymyä, minä pitelin äidillisesti kättä vatsapömpön päällä ja Pirkkis-parka tuijotti taivaaseen naama nutturalla. Kun hän vihdoin lakkasi pelkäämästä, hän alkoi perseillä muuten vain. Tunki suuhunsa tikkuja, käänsi kameralle selän ja nuoli kallionpintaa. Jeesus. Lopuksi mä olin niin kypsä, että sanoin hänelle, että mennään tämän jälkeen kauppaan ja saat valita minkä karkin tahansa, jos nyt a) katsot kameraan ja b) hymyilet. Johan alkoi lasta naurattaa.
Ai nannaa tulossa?? Kyyyyyllä mä nyt pystyn poseeraamaan!
Mulla on joku valokuvausfetissi. Mun pitää ainakin kerran vuodessa järkätä sessiot ammattilaisvalokuvaajan kanssa. Osittain johtuu siitä, että mä tykkään tosi paljon valokuvista, ja meillä on valokuvia paljon tauluina. Toiseksi mä oon harvoin kuvissa, koska otan niitä aina itse, ja mä haluan, että musta ja lapsesta on edes joitain edustuskelpoisia yhteiskuvia. Kolmanneksi mä katselen mielelläni tunnelmallisia poseerauksia ja kuvittelen, että mustakin saa yhtä upeita otoksia, kunhan vaan on tarpeeksi iso ja kallis kamera.
Eilinen posetus oli kuudes kerta, kun meidän perhettä filmataan! Ensimmäisen kerran oltiin kuvattavana, kun odotin Pirkkistä. Vapskikin oli mukana! Meillä oli mukana tuliterät punaiset vauvanvaunut, johon Vape vitsikkäästi lykättiin istumaan. Silloin tuli hyviä kuvia! Seuraavan kerran oltiin kameran edessä, kun Pirkkis oli yhdeksän päivän ikäinen. Niistäkin tuli tosi liikuttavia kuvia, vaikkakin kuvaaja oli hiukan epämääräinen. Kuvaus oli ensinnäkin hänen kotonaan, ja kun soitin pihalta hieman etuajassa ja vihjaillen selostin, että olen täältä tulossa, vaikkakin hieman kestää kun leikkaushaava on hiukan arka ja vauvan kantokoppaa on hankala raahata, koska leikkaushaavaan sattuu ja että toivottavasti sun talossa on hissi, koska mun leikkaushaava ei kestä portaiden nousua niin vittu ei, se ei ymmärtänyt tulla kantamaan sitä riivatun koppaa.
Lisävalon lähteenä kuvaajalla oli hulahulavanteeseen pingotettu folio ja kuvausrekvisiittana käytetty vanha vaaka oli niin hutera, ettei tullut mieleenkään asetella vastasyntynyttä sen päälle. Lisäksi Pirkkis päästeli sinapit keskelle päiväpeittoa. Woops! Kuvakulma oli joissain kuvissa niinkin imarteleva, että mun tissit näytti samankokoisilta kuin vauvan pää eli vaikutti siltä, kuin mun sylissä olisi ollut kolmoset. Joistain kuvista tuli silti ihan kivoja.
Seuraavaksi filmattiin vuoden päästä 1-vuotiasta. Silloin Pirkkis oli nuhassa ja kuvaaja editoi melkoisesti räkää ja kyyneliä pois näkyvistä. Seuraavana kesänä otettiin ulkona 2-v kuvia, joista tuli kyllä todella ihania. Silloin kuvaajana oli ihana Pirita Aho, kuten eilenkin.
Hirvittävä katastrofi tapahtui viime vuoden lokakuussa. Anoppi täytti 70 vuotta. Olen kova järjestämään kaikkea vaihtelevalla menestyksellä ja tällä kertaa suunnittelin mummalle huippuyllätyksen! Hänelle ei kerrottu muuta, kuin että mitkä vaatteet hänen tulee valita päälleem, ja että ei tarvitse muuten mitenkään valmistautua. Veimme hänet ensin aromaterapiaan, joka olikin mieluisa kokemus! Tosin ensin meinasi tulla pieni paniikki, kun suomalaisen kauneushoitolayrittäjän takaa astui esiin thaikkuhieroja. Ei muuten, mutta anopin jalka oli vasta toipumassa leikkauksesta ja pelkäsin, että ulkkishieroja ei ymmärtäisi hänen varoitteluaan kipeästä jalasta. Pyysin sitten omistajaa sanomaan hierojalle tilanteesta. She is broken leg! ohjeisti omistaja hierustajaa. Tulipa rauhallinen olo.
Kaikki meni kuitenkin hienosti ja mumma oli tyytyväinen hoitoon. Sen jälkeen yllätys jatkui samassa paikassa eli hänet vielä meikattiin kauniisti ja tukkaakin vähän aseteltiin paremmin. Olimme näet menossa vaihteeksi perhekuvaukseen! Pirkkiksellä oli musta silmä (pois se minusta!), mutta muuten kaikki meni kivasti. Sen jälkeen kävimme vielä porukalla syömässä Pinellassa.
Sitten tuli sähköpostia valokuvaajalta. Kolme viikkoa kuvauksen jälkeen. Hän koki vissiin olevansa joku suurikin saatanan taiteilija, eikä antanut nähdä kuvista yhtään koevedoksia, vaan teki kymmenen itse valitsemaansa kuvaa valmiiksi kehyksiin, joista asiakas sitten sai valita parhaat. Itse kuvaus maksoi 170 euroa. Aika perus. Kuvat maksoivat 125 euroa. Kappaleelta. Ei vittu.
Luettuani viestin kauhistuin kyyneliin asti. Mä en ollut kysynyt hintaa. Olin sen verran jo käyttänyt eri kuvaajien palveluja, että odotin jotain 200 euron settiä. Olin kyllä nähnyt sen 170€ hinnan jossain hänen esitteessään ja sehän oli aivan ok. Vitutti kuin pientä eläintä ja pelotti aivan saatanasti kertoa Miehelle, miten tämä järkkäämäni pikku ylläripylläri äidillensä nyt kulminoitui pieneen konkurssiin.
Tuli näinkin sopiva kuva vastaan tänään, nappasin sen kotimatkalla. Onkohan itse Banksy ollut asialla? Hienoa kun nuorisolla on itsetunto kohdillaan.
Mies oli raivoissaan ja mummakin melko hiljainen. Kuvia mentiin sitten porukalla katsomaan ja pakkohan niitä oli myös tilata, kerta mumma näytti niin hienolta meikissään ja Pirkkis sylissään. Anopin synttärijuhlat tulivat siis maksamaan hänelle itselleen noin neljä sataa euroa. Me maksettiin loput kolme. Semmoinen syntymäpäiväyllätys.
Äitienpäivänä hän kielsi meitä (minua) jyrkästi hankkimasta yhtään mitään lahjaksi. Jännä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti