Äidin suolaus à la 3yo

Vittumaisuus näyttää periytyvän.

Sanailua riisuuntuessamme iltakylpyä varten:

Pirkkis: Äiti!
Minä: Joo?
Pirkkis: Sulla on tosi iso maha.
Minä: No niin se kyllä alkaa jo olla.
Pirkkis: Ei siellä mitään vauvaa ole, se taitaa olla muuten vaan iso.

Jumalauta.

Vesirokko

Meillä asuu satapistepirkko. Oikea pikku rupikonna! Pirkkiksellä on nimittäin vesirokko. Se alkoi aivan salakavalasti pienellä nuhakuumeella, josta en osannut sen ihmeemmin päätellä vielä mitään. Illalla kylvyssä ei näkynyt rakkulan rakkulaa, mutta seuraavana aamuna äitini viestitti töihin, että Pirkkiksellä on jotain näppyjä mahassa ja naamassa. Iltapäivään mennessä koko mimmi oli muuttunut yhdeksi suureksi rakkulakasaksi.

Tämä siis keskiviikkona, jolloin lähetin päiväkotiin viestin, ettei lapsi ole tulossa ensi viikolla lainkaan hoitoon kyseisen ruton takia. Muutenkin hänen oli määrä olla kotona jo torstai (teatteriin mumman kanssa) ja perjantai, koska mulla on ollut heinäkuun perjantait vapaita. Jes, neljä kesälomapäivää ei sittenkään ollut ollenkaan hassumpi saldo!

Päiväkodista vain kuitattiin, että kiitos ilmoituksesta. Ihmettelin, ettei asiaan otettu sen enempää kantaa, eikä sieltä ole tullut myöskään mitään sähköpostia asiaan liittyen. Jos päiväkodissa on liikkeellä vesirokkoa tai jotain muuta tartuntatautia niin olisi siitä mun mielestä ihan asialliasta laittaa viestiä ja myös infoa siitä, kuinka vanhempien tulee toimia, eli ei ainakaan viedä lastaan hoitoon. Enhän mä toki tiedä varmaksi, että rokko olisi sieltä lähtöisin, mutta todennäköisin tautipesäke se silti on. Muutenkin se päiväkodin touhu on vähän sellaista, että en aivan tyytyväinen ole ollut, mutta siitä joskus toiste.

No, Pirkkis kuitenkin meni mummansa luo yökylään, mutta haimme hänet sitten jo perjantaina pois, koska hän oli niin kipeä ja ikävöi kotiin. Torstainen teatterikin oli pitänyt skipata. Onneksi zyrtec ja panadol auttoivat suurimpaan tuskaan ja kylvyn jälkeen levitetty aqualan lievitti myös kutinaa. Hän nukkui joka päivä melkein kolmen tunnin päiväunet, eli kyllä vaan otti tauti koville.

Pirkkis rakastaa sitä mansikanmakuista panadolia! Välillä hän pyytää sitä muuten vain. Kun vastaan, että lääkettä otetaan vain sairaana, hän köhisee ilmoille melkoiset tekoyskät! Kiva olla lääkekoukussa 3-vuotiaana. 

Tämä on nyt sitten tytön sairauslokin isoin merkintä. Ei edes korvatulehdusta olla jouduttu kokemaan (kop kop). Kuume ja oksennustauti ovat olleet ne suurimmat vaivat tähän mennessä, eli kyllä saa kiitollinen olla! 

Googletin tietysti heti kaikkea vesirokkoon liittyen. Pian kävi selväksi, että vesirokko voi olla sikiölle todella vaarallinen, jos äiti ei ole sitä itse sairastanut, ja raskaana ollessaan saa tartunnan. Tulipahan kiire soittaa äidille ja tiedustella omaa sairaushistoriaani. Onneksi mulla ja veljellä oli ollut se jo pienenä. Ihmettelin myös viruksen omituista käyttäytymistä; kaikista eniten näppyjä oli taipeissa ja sitten limakalvoilla, kuten suussa ja pimpissä. Jumankauta kun kävi lasta sääliksi. Mietin itse millaista olisi käydä pissalla, kun pimpero on täynnä puhjenneita vesikelloja. Auh, kirveltää pelkkä ajatuskin.

Rakkulavaihe muuttui onneksi aika nopsaan rupivaiheeksi, mutta tilalle tuli kova yskä. Nukkumisesta, siis omastani, ei tullut öisin mitään, kun lapsiparka vieressä räki keuhkonsa pihalle. Se hillittömän limayskän kuunteleminen alkoi olla jo niin rasittavaa itselle, että nousin ylös sängystä katsomaan telkkaria. Mies oli ihan, että voi raukkaa, saispa se nyt nukuttua. Minä puolestani olin, että saisinpa MINÄ nukuttua, eihän tuo lapsi tuohon yskimiseen edes herää!

No, sitten tehtiin reissu terveyskeskuksen päivystykseen, kun joku sanoi, että korvatulehdus voi olla yksi vesirokon jälkitauti, ja yskä puolestaan voi olla oire korvatulehduksesta. Jassoo.

Olen yleensä tykännyt Paimion terveyskeskuksesta. Siellä henkilökunta tervehtii ystävällisesti ja oma-aloitteisesti esim. Tyksin melko tympeään asiakaskohtaamiseen verrattuna. Tällä kertaa oli tympeää myös Paimion arvauskeskuksessa. Vastaanottovirkailija ei ensinnäkään nostanut katsettaan papereistaan kun menin tiskille. Sanoin "hei", johon hän vastasi edelleen pää painuksissa, että pieni hetki. "Kiitos", vastasin. Kohta hän sitten sai paprunsa luettua ja katsoi kysyvästi. Esitin asiani ja menimme odottamaan.

Hoitaja oli vartin myöhässä annetusta ajasta, ei paha. Hän oli ihan ok, vaikka ei itseään esitellytkään. Ilmeisesti oletetaan riittäväksi se, että sun nimi lukee rintalapussa. Hän tutki Pirkkiksen suun ja mittasi kuumeen ja katsoi korvat. Kaikki ok ja Pirkkis oli tosi reipas ja rohkea. Kesken kaiken tutkimushuoneen ovi avautui, ja lääkäri asui sisään. Ei koputtanut oveen eikä pahoitellut häiriötä. Kysyi hoitsulta, että onko sulla täällä L-kokoisia hanskoja. Mietin siinä penkillä törpöttäessäni, että mitäs jos itse olisin ollut tutkittavana ja vaikka tissit paljaana tai maannut laverilla jonkun pimpslooraongelman takia. Olisi saattanut hävettää ja vituttaa. Nyt vain vitutti.

Hoitaja sitten ilmoitti, että voitte odotella aulassa ja lääkäri kuuntelee vielä keuhkot. En tiedä, miksi sairaanhoitaja ei muka olisi saanut keuhkojen korinaa kuunneltua, mutta sen nyt sitten teki lääkäri. Kohta hän jo kutsui meidät omaan huoneeseensa ja myöskään itseään esittelemättä alkoi tutkia lasta. Ei ongelmia. Sitten hänellä soi kännykkä ja hän sanoi meille että kiitos hei ja vastasi samantien Tohtori Tolonen vai mitä helvettiä sitten vastasikaan. Suksittiin siitä sitten vähin äänin pois.

Olen ennenkin mouhonnut lääkäreiden huonoista käytöstavoista. Noin hyvällä palkalla ja pitkällä koulutuksella luulisi, että edes perustavanlaatuisia käytöstapoja voisi hankkia. Mutta ei. Mun mielestä yksi tärkeimmistä asioista on oikeasti se asiakkaan kohtaaminen ja ihmisläheisyys! Vaikka sä saisit minkälaiset hienot tropit ja diagnoosit sun ongelmiisi, niin jos lääkärikäynnistä päällimmäiseksi jää häpeän tai arvottomuuden tunne, niin kyllä se aika karvasta on.

Tekispä joku kansalaisaloitteen lääkäreiden käytöstapakoulutuksen lisäämiseksi koulutusohjelmaan.

                                                                Can I help you at all?

Vapun kuulumiset

Ei halaistua sanaa Vapusta pitkään aikaan. Kamalaa. Kohmeisesta alusta huolimatta Vapski jäi sille tielleen Härmään Miehen sukulaisten luo jo kohta kaksi vuotta sitten. Kyllä me sitä vieläkin ikävöidään. Mutta ei niin paljon, että oltaisiin haluttu ottaa se takaisin...

Tosiaan alkuun näytti siltä, ettei uusi perhe oikein pärjäisi sen kanssa. Jännä. Kuulemma sillä oli koti-ikävä, ja se vinkui kovasti ja halusi kiihkeästi päästä ulos ja autoon. "Se niin kaipaa perhettään." Sellaisia uutisia ei todella ollut mukava kuulla, ja mua vaivasi huono omatunto tosi pitkään. Välillä itken sitä edelleen, etenkin nyt raskaana. Kuinka olenkaan voinut mennä hylkäämään laumastani yhden jäsenen.

Tosiasiassa meidän elämä alkoi olla aika raskasta. Koira otti paljon enemmän kuin antoi. Eikä mekään pystytty enää antamaan sille sellaista mukavaa elämää, minkä se ansaitsi. Vappu oli hermostunut, minä olin hermostunut ja Vappu sitä myöten vielä hermostuneempi. Mies liittyi hirviporukkaan ja syksyn viikonloput meni hirviöitä tulittaessa, eikä Vape päässyt metsälle läheskään niin paljon, kuin käyttökoiralle olisi ollut hyväksi. Lisäksi jaloissa hääri touhukas 1,5-vuotias, joka vähät välitti, tuliko astuttua koiran hännän päälle tai revittyä naamakarvoista.

Enkä mä halunnut antaa sitä myöskään muiden metsästäjien mukaan, koska en voinut luottaa siihen, että ne kohtelisi sitä tarpeeksi hyvin... Kerran esim. yksi hippasen liian innokas kaveri ampui sitä suoraan päähän! Supikoira meni siltarumpuun koira perässä ja kävikin niin, että jostain syystä koira tuli putkesta ulos ennen supparia. Pam. Vapskilta lähti poskihammas ja toinen silmä vahingoittui. Kaveri sai maksaa parin tonnin eläinlääkärilaskun. Tämä oli siis tapahtunut jo ennen kuin me Miehen kanssa edes tavattiin. En tiedä, miten kovin olisin seonnut, jos olisi mun aikana käynyt moinen onnettomuus.

Kerran se myös jäi jumiin luolaan, kun iso kivi putosi suuaukolle. Ihmisvoimin ei moista järkälettä saatu nostettua ja koiraparkaa kaivettiinkin kaivurilla kaksi päivää ylös maan alta. Kiva fiilis mennä päiväksi töihin, kun tiedät (tai et tiedä), että piski odottaa pimeässä maan alla kenties henkihieverissään. No koira saatiin ulos ja ahmittuaan vähän lunta suurimpaan janoon se syöksyi takaisin luolaan ja supikin saatiin vielä kaupan päälle. Oli se sitkeä koira, voi hyvänen aika sentään. Ei mikään peruspuudeli.

Siksi se juuri olikin myös niin kertakaikkisen hankala. Vappu tykkäsi kyllä lapsista ja oli tosi innoissaan aina mukana meiningeissä, mutta aina kun meillä oli mukuloita kylässä, oli ne sitten naapurista tai sukulaisia, niin mä vahdin silmä kovana, ettei lapset jääneet koiran kanssa yksin. Vapski nimittäin alkoi harrastaa sitä, että ensin se kiehnasi mukuloiden ympärillä ihan intsinä ja sitten, kun leikki alkoi muuttua vauhdikkaammaksi ja äänekkäämmäksi (kuten lasten kanssa yleensä käy), se päästi pienen ärähdyksen ja koitti näykätä. Ehkä ihan harmitonta, mene ja tiedä, mutta mua pelotti niin saakelisti, että sen hermo pettäisi jossain kohtaa ja oikeasti tulisi vahinkoa.

Lähtökohtaisesti pelkään kaikkia koiria ja näköjään myös omaani, eli hermopinne ei niin sanotusti koskaan aivan relaksoitunut. Sitten kun mun itkeminen ja koiralle pää punaisena huutaminen (aplodeja, kiitos!) oli jo ihan päivittäistä niin tuli aika myöntää, että homma ei enää toimi.

Onneksi se sai uuden hyvän kodin! Vanhempi, lapseton pariskunta otti sen ja nykyään se on niin vauvaa, että. Se saa nukkua niiden kanssa peiton alla ja joka päivä käydään vaa'alla punnaamassa, ettei ole liiaksi tullut kiloja. Viimeksi kun nähtiin, niin niillä oli mukana niitä ruokia, joita he sille tarjoilee ja niitä he halusivat meillekin esitellä.

Tekee koira heillekin hyvää, kun ei muuten tulisi välttämättä lähdettyä lenkille. Koira myös pitää hyvää vahtia, he kun asuvat hieman syrjässä niin eivät pääse rosmot yllättämään! Vape pääsee aina sunnuntaisin myös kirkkoreissulle! Tosin se odottelee autossa messun ajan. Kerran oli käynyt niin, että radiossa oli soinut kirkon kellot ja ne kuulleessaan piski oli aivan vauhkoontunut ja juossut koppaansa ja ovelle ja taas vanhusten luo tiedustelemaan, että ettekö te pölhöt tajua, että nyt alkaa kirkonmenot ja te vain nökötätte siinä!

Kysyivät viimeksi vähän huolissaan, että ei kai me haluta sitä takaisin. Ei tod, vastasin, ja itkin taas silmät päästäni kun poistuttiin paikalta. Mutta hyvin sillä näytti menevän. En tiedä, kuinka paljon se tunnisti meitä. Kai maar tunnisti, mutta ei me enää oltu sen laumaa niin se vain iloisesti morjensti, kuten kaikkia muitakin ihmisiä. Sekin vähän viilsi sydänalassa, mutta parempi tietty näin. Pirkkis ei harmikseni muistanut Vappua oikeastaan enää yhtään. Tässä siitä pari kuvaa:

                                         Hyvältä näyttää! 22.11.17 jo 11 vuotta. Still going strong!

Vähän Vapetsu oli kyllä rauhoittunut, koska alkuinnostuksen jälkeen se lakkasi häärimästä tosi nopeasti, kun ennen siltä olisi kulunut puoli tuntia vaan juostessa ympäri taloa kimittämässä.

Vapun muuton jälkeen lihosin 10 kiloa. Kun ennen olin lenkkeillyt kolme kertaa päivässä ja sitten enää noin nolla kertaa, niin alkoihan se näkyä. Olenkin tässä aina silloin tällöin heitellyt ilmaan, kun olen nähnyt ihmisiä iltalenkillä koiriensa kanssa, että pitäisikö meidänkin vielä hankkia koira. Tulisi liikuttua. Ja koiran kanssa oli mukavaakin, toisinaan! Aika on tainnut kullata meikäläisen muistoja vähän liian kirkkaasti...

Mies haluaisi hirvikoiran. Hyi. Musta ne on niin rumia, ettei tulisi kuuloonkaan. Kaiken lisäksi ne haukkuu sellaista onttoa kaameeta haukkua aina kun joku jossain vähän kulkee ohi. Ei käy. Itse ehdotin brysselin griffonia! Sellaista kuin oli siinä As good as it gets -leffassa! Verdell taisi olla nimeltään. Sellainen olisi kivan kokoinen, mahtuisi syliin mutta jaksaisi myös lenkkeillä!

Lähetin Miehelle kuvan ja ehdotin, että josko tämmöinen:

Mies vastasi, että näyttää ihan vammaiselta Vapulta.

I take that as a No. 

Vali vali

Huono päivä. Huono viikko. Huono heinäkuu?? Alkaa noi remonttihommat jo pikku hiljaa riittää. Tosin en ole koskaan ollut mikään pikku hiljaa -ihminen muutenkaan, joten tämä vitutus on alkanut onneksi melko yhtäkkisesti. Tuntuu, ettei mikään edisty niin nopeasti kuin haluaisin.

Koko alkuvuoden olen ollut reipas ja hyväntuulinen, eikä tuo remontti ole mua juuri hetkauttanut. Edes pitkiksi venyvät päivät eivät ole saaneet mua turhan väsyksiin. On ollut varmaan niin paljon samaan aikaan, että yhtäkään asiaa ei ole ehtinyt kriisailla kauhean kauaa; uusi työ, Pirkkiksen päivähoidon aloitus, remontti, raskaus. Kaikki on sujunut ongelmitta. Kunnes nyte.

Mies pakertaa pitkää päivää talolla, ja mä en itse jaksa tehdä enää juuri mitään. Se siinä ehkä onkin rasittavinta! Kastelen kukkia, potkiskelen kiviä ja käyn pissaamassa nurkkiin (ei ola vessaa). Jään bussista pois pienen matkan päässä ja köntystelen talolle. Matkalla syön pari mustikkaa ja nautin raittiista ilmasta, josta bussisa saa vain haaveilla. Että mä vihaan niiden bussien ilmaakin. Kaikki on hyvin kunnes mä astun taloon sisään. Samantien alkaa itkettää. Mies tervehtii iloisesti vasara/mitta/pora kädessä ja mä oon naama norsunvitulla heti porstuassa. Kivaa remppaseuraa!

Vatsa jo painaa (vielä kaksi kuukautta, what...), väsyttää ja närästää ja pieruttaa ja sen sijaan, että saisin halata lastani työpäivän jälkeen on hän jonkun muun hoivissa, ja mä vaihdan vaivalloisesti rönttyvaatteita päälle enkä saa kenkiä itse jalkaan ja sitten pitäisi oikeasti vielä tehdäkin jotain muuta, kuin huokailla tai itkeä.

Viimeksi eilen tappelin omien vaatteideni kanssa ja Mies ehdotti, että mitä jos lähtisit vaan kotiin (siis porukoille). EI, koska sä et voi yksin tehdä täällä näitä hommia. Kyllä, hän nimenomaan tarvitsee itkusilmäisen "apurin", joka narisee ja mölisee surkeuttaan. Viimeksi hän sentään sanoi, että onhan susta seuraa, kun istuin lattialla vaihteeksi itkien, että ei musta ole mitään hyötyä. Nyt hän vissiin ymmärsi, että sen lisäksi, että musta ei ole hyötyä, mä oon myös rasittava seuralainen.

TÄÄ TÄSTÄ!

Ja sitten siellä rakennustyömaalla vierailevat ihmiset. Tsk tsk, pudistellaan päitä. "On teillä tässä vielä aika paljon hommaa..." Älä saatana? Ei olla itse huomattu, eikä tämä elämänvaihe ole yhtään raskas meille, kiitos kun huomautit asiasta vitun pässi.

Semmoinen ystävällinen vihje, että voi sanoa myös, että olettepa tehneet jo paljon, hienoa, onneksi on enää pintaremonttia jäljellä. Ei kai kukaan sano laihtumista yrittävällä läskimooseksellekaan, että on sulla tuossa vielä aika monta kiloa laardia tiputettavana!

Ja toiseksi vastaus kysymykseen, milloin te muutatte: Me päästään muuttamaan sitten kun se remontti on valmis. Et silloin me muutetaan. Will be posted on Facebook.

Ja kolmanneksi: Facebookista selvinnee myös, milloin vauva syntyy. Päivitän noin sata kertaa päivässä muutenkin niin eiköhän sinne yksi vauvauutinenkin mahdu. Meinasi Pirkkistä odottaessa lähteä viimeisetkin järjenhivenet, kun joka päivä joku uteli "joko jo" tai vielä pahempaa; "eikö vieläkään mitään?"

Noin. Olikohan mulla muuta? Varmasti, mutta tähän hätään pahimmat on nyt oksennettu ruudulle.

No nysse tulee

Mun olisi syytä ikään kuin työnkin puolesta tykätä linja-autoista, mutta oikeasti mä vihaan niitä. No ehkä vähän vahvasti sanottu, mutta ennemmin mä ajaisin omalla autolla. Se vaan on helkkarin kallista ja työpaikan sijainnin takia myös erittäin hankalaa, joten kuljen bussilla.

Oikeastaan mä en suinkaan angstaa niitä autoja itsessään, vaan niissä matkustavia ihmisiä. Ne muut ihmiset. Them others. Nyt mä oon vähän jo toennut alkujärkytyksestä, mutta tässä pari mainintaa ihmistyypeistä, joiden linja-autokäytös pistää sapettamaan:

1. Kuskit. Sä oot hei varmaan sun unelma-ammatissa? Oikeasti, sillä linjalla, millä mä kuljen, on yksi iloinen/reipas/kohtelias kuski, siis yksi noin kuudesta kuskista, joita vuorotellen tapaan. Small talk ei kiinnosta paskan vertaa, vaikka kuinka yritän heittää jotain pikku kivaa esim. kylmästä säästä. Cold shoulder. Ja sitten se jarruttamisen ennakoiminen. Voisko sitä vähän harjoitella? Liikennevaloihin ei kannata kiihdyttää, eikä suojatietä kohti, koska yleensä joutuu kuitenkin polkemaan jarrupoljinta niin kovaa, että mummot kierii keilapalloina pisin lattioita. Tai ehkä ne kuskit on niin tympääntyneitä tästä:

2. Tervehtimättömät matkustajat. Onko oikeasti liikaa vaadittu, että sä bussiin noustessasi sanoisit moi/hei/huomenta kuskille? Että katsoisit päin edes? Pieni hymy ehkä? Ei, ei vaan irtoa. Liika on liikaa. Se on kuitenkin ihminen sekin, ja kanssaihmisiä tulisi kohdella edes jollain kohteliaisuuden hipulla. Sama kuin kassalla! Jos ihminen on selvinnyt elävänä ja vieläpä selväjärkisenä automarketin (kuten yhden nimeltä mainitsemattoman kupittaalaisen citymarketin) kassalta, niin se selviää elämässä mistä vain. En viitsi aloittaa siitä, että huikkais kiitoksen pois noustessa.

3. Penkinvaraajat. Paljonko sun laukun bussilippu mahtoi maksaa? Heitetään reppu tai laukku ikkunapaikalle ja istutaan itse käytäväpaikalle. Vaikka bussi tulisi kuinka täyteen, ja näet, että ihmiset tähyilee epäröiden paikkaa jo etuovella, niin sun veska on ja pysyy omalla paikallaan. Se tietysti helpottaa asiaa, kun katsoo ulos ikkunasta nollat taulussa eikä ole tietävinäänkään muiden tilanpuutteesta, ei tarvitse kohdata kysyvää katsetta.

                                                                      Sori ei mahu.

Kerran mulle kävi niin, että mä nousin kyytiin, ja koska yleensä haluan jäädä bussin etuosaan istumaan, kysyin + keski-ikäiseltä naiselta, että onko tässä vapaata (totta helvetissä oli, koska siinä ei istunut ketään paitsi hänen käsilaukkunsa). Akka otti laukustaan kiinni, mutta ei nostanut sitä vaan sanoi, että on täällä vielä muitakin paikkoja vapaana. What the actual fuck? Oikeasti. Mä olin niin hämmentynyt, että en osannut kuin naurahtaa ja sanoa, että kiitoksia sitten vain, ja istahdin yhden toisen naisen viereen. Hän vielä sanoi, että tähän kyllä mahtuu ja loppumatka rupateltiin ja pohdittiin myös sitä, onko kassilippu paljonkin edullisempi kuin ihmislippu.

4. Pidetään jalkoja penkillä. Ei pidetä niitä jalkoja penkillä! Talvella istuin penkkiin ja ihmettelin, miten mun perse tuli heti ihan märäksi! Oikeasti ajattelin että pissasinko vahingossa housuun, kun samantein hanuri tuntui hiukan liian kostealta. Pienellä inholla ajattelin myös sitä, onko joku muu siinä ennen minua istunut matkustaja kenties kussut housuunsa ja penkkiin... No hiukan myöhemmin näin, kuinka nuorison edustajat piti kenkiään vastapäisen penkin reunalla niin, että penkin reuna ja pikku hiljaa koko istuinosa imi loskaisista consseista vettä itseensä. Vituttaa vieläkin, etten silloin sanonut että loppu se jalkojen lepuuttaminen siinä penkillä!

5. Kovaääniset huutajat. Kaikki omat asiat pitää jutella just sillä hetkellä. Viimeksi yksi vanha äijä vastasi nokialaiseensa ja alkoi kertoa, kuinka hän oli just matkalla kotiin korvalääkäristä. Lääkäri oli imenyt ihan hirveen kasan paskaa hänen korvistaan! Että niinkö ihan täynnä vaikkua! Just näillä lauseilla. Aivan ihanaa. Kamalimmat kokemukset mulla on kyllä junasta. Istuin matkalla Tampereelle, ja vieressäni istui suht samanikäinen tyttö, jonka kanssa juttelin pitkät pätkät. Tarjosin hänelle myös karkkia pussistani useaan kertaan. Sitten hänelle soitti joku frendi, ja hän alkoi kertoa juuri löydetystä sukupuolitaudistaan. Että jotain rakkuloita siellä oli ja ne piti tyhjentää. Katsoin parhaaksi heittää loput karkit roskiin. Kävi mielessä, että mikähän pimppivisvasyylä omiin sormiin oli nyt sitten karkkipussin kautta jo tarttunut.

6. Pölöt. Kerran mun edessä istui nuorehko nainen, joka kaivoi nenäänsä koko matkan. Ihan koko matkan. Oli tosi vähällä, etten kysynyt, että voiko sieltä enää mitään aarteita löytyä! Eilen kyytiin nousi kaksi pissistä ja toinen otti itsestään matkan aikana noin miljardi selfietä. Huulet töröllä, silmät lautasina ja itse liimatut tekoripset sojottaen hän kuvasi itseään tällä jännittävällä matkalla Kaarinasta Paimioon. Millähän hashtagilla se niitä merkkaili? Varmaan #crazyassbitches. Sillekin teki mieli sanoa, että tosta räpsimisen määrästä päätellen sun kuvaamisesta ei tule hevonvittua niin mä voin ottaa susta pari. Olin jälleen hiljaa. Ensi viikolla autokauppaan.

Kaikkein hulluimmaksi muuten tästä tilanteesta teki se, että vastapäätä teinaria istunut  - ja häntä pilkkaavasti kaverinsa kanssa katsonut - ämmä oli se sama, joka mulle aikoinaan tokaisi, että on täällä muitakin paikkoja vapaana. Ikään kuin hänellä olisi ollut varaa moittia muiden bussikäyttäytymistä!

Nyt mä olen jo vähän turtunut tähän bussailuun. Bussit lähtee aivan työpaikan vierestä ja myös tosi läheltä kotoa ja myös vanhempien kotia. 75 € kuussa menee matkustamiseen ja siihen saa kaupan päälle Föli-kortin kaupunkimatkoja varten. Ei tohon hintaan autolla pääsisi, etenkään sadan metrin päähän työpaikan ovesta.

 Jos Paimio ei olisi aikoinaan sössinyt Föliin liittymistä niin mun matkustaminen olisi vieläkin helpompaa. Kattellaan taas 2019 uusiksi kun ne harkitsee laajentumista. 

Nykyään mä myös luen bussimatkalla kirjaa. Se on oikeastaan ihan kiva pikku nollaus työpäivän jälkeen, kun voi keskittyä vaan itseensä ja kirjaan. Huomenna muistan vielä ottaa Miehen peltorit päähän niin kaikki muu suodattuu tietoisuudesta pois.

Niin että voin suositella bussimatkustelua kaikille!

Kotipäivä vai päiväkoti?

Ollaan tässä Miehen kansa vähän pohdiskeltu ja punnittu Pirkkiksen jatkoa päiväkodissa, kun jään äitiyslomalle. Mies starttaa oman kesälomansa elokuun alkupuolella, mutta lähtee saman tien Norgeen kaloja narraamaan. Äitiyslomani sen sijaan alkaa vasta elokuun loppupuolella. Anoppi on lupautunut ottamaan tytön hoitoon sen ekan viikon ajaksi - tai voisiko olla jo niin ihanasti, että hän voisikin tulla meille Pirkkiksen kaveriksi!? Että niinku oltais jo omassa kodissa silloin? Aika epätodennäköistä, mutta pitää sitä ihmisellä haaveita olla.

No sitten syyskuu. Olen koko syyskuun jo kotona mahaani kasvattamassa. Mietittiin, että olisiko Pirkkis kotona (siis pois päiväkodista) koko elokuun ja syyskuun. Entä sitten se paluu hoitoon kahden kuukauden jälkeen? Minkälainen huuto siitä taas aamuisin seuraa? Ja minkälaisessa kunnossa itse olen loppuraskaudesta, kun nyt jo jalat alkaa olla aika setsuurina; jaksanko mä touhuta hänen kanssaan kaiket päivät? Ja entäs sitten kun vauva syntyy - yhdistääkö hän heti oman hoitoon "joutumisensa" siihen, että tuo vitun huutava rääpäle tuli ja vei äitin sylin ja minut laitettiin pois jaloista!? Pirkkiksen ryhmän lastentarhaopettaja oli sitä mieltä, ettei noin pieni vielä osaa yhdistää asioita tuolla lailla. Olen eri mieltä, koska lapsenihan on äärimmäisen etevä ja viisas.

Soitin siis päiväkotiin ihan kyselläkseni, mitä vaihtoehtoja on olemassa, ja miten he kokee asian Pirkkiksen kannalta. Esimerkkinä mainittakoon, että tuttaviemme kohdalla kävi niin, että kun pikkusisko syntyi ja isosiskokin jäi suurimmaksi osaksi kotiin, niin päiväkodista tulikin viestiä, että josko isosisko voisi olla useampana päivänä hoidossa. Kuulemma tauko hoidosta johti aina siihen, että ryhmään ja leikkeihin pääseminen kesti ujolta ja hiljaiselta tytöltä niin kauan, että joka kerta kotona olemisen jälkeen leikkien aloittaminen oli yhtä vaikeaa. Hienoa lähestymistä mun mielestä päiväkodilta!

Olen tavannut Pirkkiksen ryhmän tätejä vain kahdesti, koska yleensä se en ole minä, joka aamuisin vie tai iltapäivisin hakee. Lastentarhaopenkin olen tavannut vain kerran nopeasti. Hän oli puhelimessa kolmen lapsen ja kymmenen vuoden työkokemuksensa jälkeen sitä mieltä, että lapselle paras paikka on olla kotona. Mäkin olen tavallaan samaa mieltä, mutta sitä mä en varsinaisesti lähtenyt nyt kysymään ja omatunto alkoi rälläkällä repiä sisälmyksiäni sen jälkeen, kun olin mennyt kysymään, että mites paljon mun lapsi saa olla hoidossa kun mä itse olen kotona. Vitun laiskuri, hoida ne lapses kerta oot niitä hankkinutkin!

No, ajatuksena meillä oli se, että Pirkkis jatkaisi hoidossa kahtena päivänä viikossa. Ei kai hän vielä siitä voi mitään hylkäämisen tunneta saada? Vai voiko? Perustelut:
- Hän viihtyy päiväkodissa ja leikkii reippaasti muiden lasten kanssa
- Jos hänet pidetään kotona kaksi kuukautta putkeen, niin kuinka paluu taas onnistuu, kun viimeksikin meni neljä kuukautta?
- Mitäs jos mä olen tosi huonossa kunnossa loppuraskaudesta, enkä jaksa leikkiä/ulkoilla hänen kanssaan?
- Naapurissa ei ole ainuttakaan leikkikaveria
- Kai 3-v kaipaa oman ikäistänsä seuraa, eikä vain äitiä ja seuralaisena täysin hyödytöntä vauvaa?
- Mulla olisi myös ihan kahdenkeskeistä aikaa vauvan kanssa
- Jos vauva on joku kammottava terroristi ei vaan siis anteeksi haastava, niin saisin huolehtia parin päivän aikana vain itsestäni eikä tarttisi murehtia vielä toisenkin lapsen elossa pysymisestä.

Eikö siinä nyt ole ihan hyviä syitä pitää esikoinen hoidossa? Häh? Aikamoista omatunnon kanssa kamppailua hei, täytyy myöntää! Syyllistävin ajatus lienee tuo "oma-aika kaksin vauvan kanssa". Iso pois tieltä, että saan olla kahdestaan pienen kanssa. Kaameeta.

Toisen kerran puhelun aikana koin paska äiti-hetken kun sanoin sille lto:lle, että mietin tuleeko Pirkkikselle kauheasti aika pitkäksi jos hän on vaan minun ja vauvan kanssa kotona, kun kerran naapurustossa ei leikkikavereita ole. "Niin no voisittehan te sitten aina mennä vaikka johonkin kerhoon". I fucking hate kerhos. Musta ei kerhoilijaa saa vaikka kuinka koittaisin teeskennellä. Ja näin myös sanoin. Että niinku mä pukisin Pirkkiksen ja vauvan aamulla talvitamineisiin ja lähtisin kerhoon kahdeksi tunniksi kuuntelemaan muiden äitien pulinaa ja sitä kaameaa kakofoniaa kun vieraat kakarat kiljuu toistensa yli? Hell no. Viimeksi (sen kerran) kun mä olin kerhossa, niin mulla kohosi verenpaine jo ensiminuuteilla, kun jotkut jutteli siitä, miten turhaa oli ottaa influenssarokotus, koska mulle tuli heti nuha. Ja se onkin ihan sama asia. Mulle yhdistäväksi asiaksi ei riitä se, että on lapsia.

Tästäpä tulikin mieleeni, että Pirkkis huutaa tosi paljon nykyään. Muutos tapahtui välittömästi, kun hän siirtyi isompien ryhmään. ÄITI SUN VUORO, hän kiekuu, kun pelataan jotain. Sanoin Miehelle, että jeesus tolla lapsella on muuten kova ääni. Tultiin siihen tulokseen, että hoidossa on huudettava saadakseen äänensä kuuluviin. Eikä mikään ihme, viimeksi kun vein hänet aamulla niin hyvä jotta sain huomenet huikattua kun naama venähtäen kysyin, että onko teillä aina täällä näin paljon lapsia! Tupa aivan täynnä tenavia. Tämä päiväkoti päivystää kesällä, joten sinne oli nyt sitten siirtynyt paljon lapsia muista yksiköistä. Hoitaja vaan tokaisi, että välillä meillä on enemmänkin. Anteeksi nyt vaan, mutta tässä kohtaa sanoisin, että se siitä laadukkaasta varhaiskasvatuksesta, johon kohta kaksivuotiaatkin pakotetaan. Säilö se on.

Noin, nyt voinkin vielä huonommin mielin viedä lapseni hoitoon ja jäädä kotiin makoilemaan.

Kesä keikkuen tulevi ja remontin valmistuminen myös!

Kattos vaan, heinäkuu! Tänä aamuna ilmassa tuoksui syksy. Lähdin kävelemään bussipysäkille, ja heti ulko-ovella nokkaan tunki omenoiden ja hieman liian viileän ruohon tuoksu. Muuten ihan jees, mutta ei tosiaan heinäkuun puolessa välissä tarttisi vielä syksyiseltä haista. Varsinainen yllätys tämä ei tietenkään ollut, kun koko kesä on ollut melko heikkotasoinen lämmön suhteen.

Meille kuuluu hyvää! Onnela on pintaremontti-itkua vaille valmis, Pirkkis viihtyy päiväkodissaan nykyään (ei siinä mennytkään kuin neljä kuukautta!!), minulla työtä riittää ja Mieskin pääsee kohta Norjaan kalareissulle. Ei valittamista. Kaiken kukkuraksi meitä on syksyllä jo neljä!

Pirkkiksen Jäätelöksi nimeämän vauvan olisi määrä syntyä syyskuun lopussa. Jos mukula tekee Pirkkikset niin sitten lokakuussa... Pitää tässä taas perisuomalaiseen tyyliin ehdollistaa tämä syntymä; JOS se syntyy elävänä niin sitten meitä on neljä ja JOS en itse kuole synnytykseen jne jne.

Luin eilen yhden blogin alusta loppuun, siinä perhe oli menettänyt keskimmäisen lapsensa kohtuun raskausviikolla 40 + 6. Mitään syytä kuolemalle ei ilmeisesti löytynyt, aivan terve vauva, kunnes sitten vain. Oikein sopivaa luettavaa näin viimeisellä kolmanneksella! Sairaalassa Pirkkistä odotellessani katsoin telkkarista dokumentin nimeltä Argentiinan siepatut vauvat. Osaan näköjään todella valita mieltäylentäviä ohjelmia ja tekstejä ruokkimaan pelkojani.

Seuraavaksi taidan googlettaa "sektion riskit" tai "kohtukuoleman yleisyys" tai "onko rakenneultran tulos luotettava".

Tosiaan koti alkaa olla siinä kunnossa, että kohta meidän pitäisi päästä jo muuttamaan. Nyt on sellaiset arkea helpottavat asiat jo olemassa, kuten viemärit ja lattia. Vielä puuttuu muutama pikku muuttuja, such as vessat. Keittiö ja kodinhoitohuone tulivat viime viikolla ja tällä viikolla niitä on hakattu seinään. Luonnollisesti niissäkin tuli jotain murhetta, kuten puuttuvat sokkelit ja yksi työtaso on pari senttiä liian lyhyt. Rasittavaa, vaikkei mitenkään ylitsepääsemätön asia, mutta kuitenkin taas hidastaa prosessia. Ja tokikin se keittiöfirma on kesälomalla. Meille kävi vielä niin huono tuuri, että alkuperäinen keittiöfirma paloi poroksi! No ei se nyt ehkä ollut just me, keille se huono tuuri kävi, koska mitään valmiita kaappeja ei vielä ollut olemassa, eikä me oltu maksettu niistä mitään. Pisti se silti vituttamaan, sekin.

Me ollaan nyt asuttu mun vanhempien luona maaliskuusta lähtien. Ihmeen kivuttomasti on mennyt! Olen oikein ihmetellyt. Isovanhemmista on ylipäätään ollut ihan jäätävän iso apu remontin yhteydessä, lähinnä Pirkkiksen hoitoa ajatellen. Joku vie hänet aamulla ja hakee ja me ollaan voitu keskittyä remonttiin.  Anoppi on usein ottanut tytön muutamaksi yöksi joka viikko. Sekin on ollut valtava helpotus, kun tietää, ettei kotona odota kukaan niin saa rauhassa keskittyä huokailemaan raksalla.

Onhan se silti ollut raskasta, ei sitä voi kieltää. Ensin aamulla heräät kuudelta, menet töihin reiluksi 8 tunniksi, lähdet töistä suoraan raksalle jossa olet kolmisen tuntia ja sitten ehdit nähdä lasta noin 1,5 tunnin ajan ennen kuin on aika mennä nukkumaan. Ja kun tekisi mieli istua sohvalle ja kuolla niin sitten pitääkin aloittaa Kimblen pelaaminen. Eniten tässä onkin syönyt naista se, että olen voinut olla Pirkkiksen kanssa niin vähän. Eihän hänellä mitään hätää ole ollut, mutta silti minä en ole voinut tehdä hänen kanssaan mitään kivoja juttuja, kuten esim. huominen Maltti & Valtti -teatteriesitys Kupittaan puistossa. MINÄ olisin halunnut mennä sinne hänen kanssaan. Ei auta kuin ajatella, että kohta helpottaa.

Muutenkin alkaa jo vähän turhauttaa, kun tuntuu, ettei musta siellä raksalla ole paljon mitään hyötyä. Ähkin ja ähisen vaan menemään, levittelen käsiä ja huokailen. Etenkin nyt ison mahan kanssa on aika hankalaa. Olen mä silti maalannut, auttanut tapetoinnissa, kitannut koloja umpeen ja sen semmoista pientä ja kevyttä. Ja siivonnut tietty. Ja ostanut kesäkukkia pihan täyteen ja uusia sisustustavaroita myös. Erittäin avuliasta! Pakko se on jotain kaunista välillä haalia ympärilleen, alkaa se pöly ja lika riittää.

Nyt lopetan, etten kirjoita monen kuukauden tapahtumia kaikkia samalla kertaa. Loppuun pari fiilistelykuvaa:

Äitiyspakkaus saapui eilen. Tosi ihania juttuja taas! Tällä kertaa värikkäämpiä ja kirkkaampia sävyjä, kuin Pirkkiksen vuoden 2014 pakkauksessa. 

Tässä on kuva meidän keittiöstä. Meinasin saada paskahalvauksen, kun tapetti ei tuoreeltaan aivan mennyt saumoiltaan niin, kuin olin ajatellut. Kiroillen, itkua vääntäen (minä) ja ketjupolttaen (Mies) sitten odoteltiin  kuivumista. Hyvä siitä tuli luojan kiitos, koska nämä perinnetapetit ei ole mitään kovin edullisia ja jos tämä oltaisiin jouduttu hylkäämään niin Mies ei olisi ehkä suostunut enää uudestaan näin hempeään malliin... 

 Pirkkis osallistuu remonttiin levittämällä vanhentuneita herneitä kyyhkysille välipalaksi. Saadaan syksyllä taas ruokaa! Edellinen saalis meni vähän niin kuin sivu suun... 

Onnelasta on sähköt pois yhtä pistorasiaa lukuunottamatta. Siitä yhdestä rööristä lähtee sitten roikat jokaiseen tarvittavaan sähkölaitteeiseen, kuten pakastimeen. Kävipäs sitten niin, että pakkanen oli jäänyt johdotta ja senpä vuoksi 60 kiloa riistalihaa syötettiin tuttavien koirille. Pirkkiksen kummitäti kysyi lapatessani lihoja pussiin, että mitä lihaa tää muuten on. Katsoin paketista, että näköjään hirven vasan sisäfilettä, toivottavasti sun villakoiralle maistuu. Vitulla päähän, sano.