Harrasteita syksylle

Kansanopiston kurssiesite saapui taas, kuten joka syksy. Selailin sitä innokkaasti, ja monta kivalta vaikuttavaa liikuntatuntia olisi ollut tarjolla. Mä keksin joka ikinen syksy jonkun uuden harrastuksen itselleni! Sama homma joka vuosi. Tällä kertaa olisi ollut joogaa, hydrobiciä eli kansantajuisemmin vesijumppaa, jotain venyttelyä ja semmosta rullajumppaa. Siinä siis käytetään sitä sellaista lihaskalvoille tarkoitettua foam rolleria. Se olis tehnyt mulle niin hyvää!

Lähes kaikki tunnit alkoi 4.9. alkavalla eli siis ensi viikolla. Mä mietin niitä tunteja kovin, mut päätin sit kuitenkin passata. Tää kesä on ollut niin hektinen, että ehkä on parempi nyt vaan rauhoittaa tilanne. Sitä paitsi mä oon niin raihnainen, etten tiedä, kuinka olisin selvinnyt niistä jumpista mahan kanssa. Jopa uiminen tuntui aika epämiellyttävältä, kun Pirkkiksen kanssa käytiin tällä viikolla. Kuvittelin, että lilluisin mukavasti ja painottomasti lämpimässä vedessä lastenaltaassa, mutta itse asiassa tuntuikin, että sain henkeä vielä huonommin kuin normaalisti, ja mulla oli siis ihan pää pinnalla. En tiedä, painoiko veden paine vielä lisää keuhkoja lyttyyn, mutta kovin mukavaa se ei ollut. Pirkkis oli muuten meidän leikissä merihevonen ja mä olin osuvasti virtahepo.

Niin ja sitten jos tämäkin vauva leikataan. Sitten mun jumpat tyssää siihen viikkokausiksi. Siispä sen  sijaan, että alan itse harrastaa, hommasin lapselleni kaksi uutta harrastusta! Eikö lasten tehtävä olekin toteuttaa vanhempiensa unelmia? 

Keskiviikkoisin olisi tanssia. Se on kylläkin vaan puolen tunnin "tunti". Siitä hän oli jo tosi innoissaan. Ryhmä on tarkoitettu 3-4-vuotiaille ja ainoa kriteeri oli, että pitää pystyä olemaan puoli tuntia erossa vanhemmista. Ei paha vaatimus. Saa nähdä, mitä hän meinaa koreografioista, Pirkkiksen mielestä parasta tanssimista on nimittäin pyöriminen. Just yks päivä hän "tanssi" niin kovin että kumahti lattialle, kun pää meni niin pyörälle. 

Torstaina olisi muskaria. Se kestääkin sitten jo tunnin! Hän kyllä tykkää soittaa ja laulaa, joten onnistumisen enteet on ilmassa. Ja aikaisemminkin hän viihtyi hyvin, kun muskarissa käytiin. Ajattelin, että kun päiväkodissa näkee kavereita sitten enää vain kahtena päivänä viikossa, niin tulisi sitten jotain muutakin pientä ohjelmaa viikkoon. Uimassakin oli tosi liikuttavaa nähdä, kuinka hänen katseensa kirkastui, kun altaaseen tuli muita lapsia. Äitihepo jäi kuin nalli kalliolle, kun meriheppa pyrähti toisten lasten seuraan. 

En tiedä haukkasinko silti liian ison palan. Onko se jo liikaa hänelle? Entä jos me ollaan kaikki ihan sikaväsyneitä ja kireitä koko ajan, kun vauva on joku hillitön parku-Iita? Sit pitää väkisten lähteä harrastamaan, vaikka ihaninta olisi vaan olla kotona! Voi helkkari sentään. No, mä luotan omaan intuitiooni siinä, että huomaan, jos hän ei halua mennä tai tulee levottomaksi liiasta ohjelmasta. 

Ja juuri, kun mä rauhoittelin itseäni tällä ajatuksella, tuli vastaan uutinen, jossa jälleen kerran joku asiantuntija sanoi, ettei lapsi tarvitse harrastuksia ennen kouluikää. Splendid. 

Taas homma etenee

Keittiöfirman timpuri on nakuttanut keittiötä ja kodinhoitohuonetta kasaan nyt kaksi päivää ja tulee vielä huomennakin. Hän on kyllä huolellinen, mutta mutta... kestää ihan helvetin kauan! Mä kuvittelin, että ne kaapit olisi paikoillaan jo yhden päivän jälkeen! Väärin kuviteltu. No olihan siinä toki kaiken maailman loveamista hellaa ja tiskiallasta varten, mutta kun en malttaisi odottaa enää yhtään. Sit mä pyörin siellä edessä ja jaloissa ja availen liian aikaisin hanapakkauksia (ei valitettavasti viini vaan vesi...) ja tiedustelen, joko voisin laittaa vaikka kaapinovia tai jotain. Et voi. Aina sama vastaus.

No, yksi mikä tuli valmiiksi on eteisen liukuovikaapisto! Se on tosi hieno ja tyylikäs. Kalliskin se oli. Ilmeisesti se liukuovijärjestelmä on se, mikä siinä maksaa. Ja ne peiliovet. Olisko se kaappi ollut joku reilun tonnin, kun koko kodinhoitohuone oli yhteensä kolme tonttua. 

Siinä mä sitten fiilistelin sitä kaappia, pyyhin siitä sormenjäljet ja pölyt. Huomasin kuitenkin, että yläosan puuristikko oli liimattu jotenkin huolimattomasti niin, että niiden puuosien alta näkyi hiukan liimaa. Olin siitä vähän käärmeissäni ja aioin kyllä huomauttaa asiasta toimittajalle. Tuohon hintaan ei saa kyllä olla yhtään virheitä. 

Naapurin rouva piipahti hakemaan yhtä pahvilaatikkoa ja esittelin hänelle siihen astista talon edistymistä. Johon siis kuului (hänen) viime näkemältä vessan allaskaappi ja keittiön tiskiallas. Säästin timantin vimpaksi ja TADAA näytin eteisen kaappia. Seisoimme peiliovien edessä ja kysyin kehuja odottaen, että eikö olekin hieno, ja katsoin peiliin. Ja voi kilinvittu! Tuijotin peiliin siihen kohtaan, jossa mun naaman piti olla! Ei ollu naamaa, oli se saatanan puuristikko. Siis mä en näe mun päätä siitä peilistä! Pelkkä torso heijastui takaisin. Ei mulle tullut mieleenkään kysyä, mistä kohdasta se ristikko alkaa, että onko se sattumoisin just 164-senttisen ämmän pään kohdalla! Olis se myyjäkin voinut jotain sanoa. 

   Ruipatiraa meitä laulattaa, ja komiasti liikkuupi lanteet.

Kaverit koitti lohduttaa (hörönaurettuaan ensin), että ainakin maha näyttää hyvältä. Eipä siitä tosiaan paljon muuta näe. Miehen kannustava kommentti oli, että ei se haittaa, sä oot kuitenkin koko ajan polvillas lattialla pukemassa lapsia. 

Että tämmöinen ostos tuli sitten tehtyä tällä kertaa. Team Raitapaita jatkaa pään hakkaamista seinään. 

   

Ei muumitaloa lukita yöksi...

Arkistojen kätköistä:

"Ei kulta, me ei nyt voida kuunnella "Miimiä" seitsemättäkymmenettäviidettä kertaa tänään koska MUUMILAAKSO ON TULESSA JA KAIKKI MUUMIT ON KUOLLEET!!!!!!11"

Joku kaunis päivä vielä pimahdan.

Kannattais lukita se vitun muumitalo ettei vaan kävis kuinkaan.

Pittoreski perhe

Oltiin eilen perhekuvauksessa. Olin varannut meille miljöökuvauksen kuvaajalta, jonka malleina minä ja Pirkkis oltiin viime kesänäkin. Silloin tuli hyviä kuvia! Kaikki kuvaussessiot eivät aina ole menneet aivan putkeen, enkä laittaisi kauheasti toivoja eiliseenkään, koska Pirkkis oli väsynyt ja yhtä hyvillä fiiliksillä kuin perseeseen ammuttu karhu.

Kuvaus suoritettiin vanhalla padolla joen varrella. Hieno miljöö minun mielestäni! Pirkkiksen mielestä ei ja hän alkoi itkeä välittömästi. Mikään ei ollut hyvin; häntä väsytti, pelotti ja vitutti. En tiedä kuka siellä asuu!! hän huusi, kun kuvaaja kyseli, kukas siellä Muumilaaksossa taas asuikaan. Sano muikku - ENKÄ SANO!! Tiedätkö mikäs se muikku oikein on? EN TIEDÄ! Minä ja Mies hymyilimme hermostunutta tekohymyä, minä pitelin äidillisesti kättä vatsapömpön päällä ja Pirkkis-parka tuijotti taivaaseen naama nutturalla. Kun hän vihdoin lakkasi pelkäämästä, hän alkoi perseillä muuten vain. Tunki suuhunsa tikkuja, käänsi kameralle selän ja nuoli kallionpintaa. Jeesus. Lopuksi mä olin niin kypsä, että sanoin hänelle, että mennään tämän jälkeen kauppaan ja saat valita minkä karkin tahansa, jos nyt a) katsot kameraan ja b) hymyilet. Johan alkoi lasta naurattaa. 

   Ai nannaa tulossa?? Kyyyyyllä mä nyt pystyn poseeraamaan! 

Mulla on joku valokuvausfetissi. Mun pitää ainakin kerran vuodessa järkätä sessiot ammattilaisvalokuvaajan kanssa. Osittain johtuu siitä, että mä tykkään tosi paljon valokuvista, ja meillä on valokuvia paljon tauluina. Toiseksi mä oon harvoin kuvissa, koska otan niitä aina itse, ja mä haluan, että musta ja lapsesta on edes joitain edustuskelpoisia yhteiskuvia. Kolmanneksi mä katselen mielelläni tunnelmallisia poseerauksia ja kuvittelen, että mustakin saa yhtä upeita otoksia, kunhan vaan on tarpeeksi iso ja kallis kamera. 

Eilinen posetus oli kuudes kerta, kun meidän perhettä filmataan! Ensimmäisen kerran oltiin kuvattavana, kun odotin Pirkkistä. Vapskikin oli mukana! Meillä oli mukana tuliterät punaiset vauvanvaunut, johon Vape vitsikkäästi lykättiin istumaan. Silloin tuli hyviä kuvia! Seuraavan kerran oltiin kameran edessä, kun Pirkkis oli yhdeksän päivän ikäinen. Niistäkin tuli tosi liikuttavia kuvia, vaikkakin kuvaaja oli hiukan epämääräinen. Kuvaus oli ensinnäkin hänen kotonaan, ja kun soitin pihalta hieman etuajassa ja vihjaillen selostin, että olen täältä tulossa, vaikkakin hieman kestää kun leikkaushaava on hiukan arka ja vauvan kantokoppaa on hankala raahata, koska leikkaushaavaan sattuu ja että toivottavasti sun talossa on hissi, koska mun leikkaushaava ei kestä portaiden nousua niin vittu ei, se ei ymmärtänyt tulla kantamaan sitä riivatun koppaa. 

Lisävalon lähteenä kuvaajalla oli hulahulavanteeseen pingotettu folio ja kuvausrekvisiittana käytetty vanha vaaka oli niin hutera, ettei tullut mieleenkään asetella vastasyntynyttä sen päälle. Lisäksi Pirkkis päästeli sinapit keskelle päiväpeittoa. Woops! Kuvakulma oli joissain kuvissa niinkin imarteleva, että mun tissit näytti samankokoisilta kuin vauvan pää eli vaikutti siltä, kuin mun sylissä olisi ollut kolmoset. Joistain kuvista tuli silti ihan kivoja. 

Seuraavaksi filmattiin vuoden päästä 1-vuotiasta. Silloin Pirkkis oli nuhassa ja kuvaaja editoi melkoisesti räkää ja kyyneliä pois näkyvistä. Seuraavana kesänä otettiin ulkona 2-v kuvia, joista tuli kyllä todella ihania. Silloin kuvaajana oli ihana Pirita Aho, kuten eilenkin.

Hirvittävä katastrofi tapahtui viime vuoden lokakuussa. Anoppi täytti 70 vuotta. Olen kova järjestämään kaikkea vaihtelevalla menestyksellä ja tällä kertaa suunnittelin mummalle huippuyllätyksen! Hänelle ei kerrottu muuta, kuin että mitkä vaatteet hänen tulee valita päälleem, ja että ei tarvitse muuten mitenkään valmistautua. Veimme hänet ensin aromaterapiaan, joka olikin mieluisa kokemus! Tosin ensin meinasi tulla pieni paniikki, kun suomalaisen kauneushoitolayrittäjän takaa astui esiin thaikkuhieroja. Ei muuten, mutta anopin jalka oli vasta toipumassa leikkauksesta ja pelkäsin, että ulkkishieroja ei ymmärtäisi hänen varoitteluaan kipeästä jalasta. Pyysin sitten omistajaa sanomaan hierojalle tilanteesta. She is broken leg! ohjeisti omistaja hierustajaa. Tulipa rauhallinen olo.

Kaikki meni kuitenkin hienosti ja mumma oli tyytyväinen hoitoon. Sen jälkeen yllätys jatkui samassa paikassa eli hänet vielä meikattiin kauniisti ja tukkaakin vähän aseteltiin paremmin. Olimme näet menossa vaihteeksi perhekuvaukseen! Pirkkiksellä oli musta silmä (pois se minusta!), mutta muuten kaikki meni kivasti. Sen jälkeen kävimme vielä porukalla syömässä Pinellassa. 

Sitten tuli sähköpostia valokuvaajalta. Kolme viikkoa kuvauksen jälkeen. Hän koki vissiin olevansa joku suurikin saatanan taiteilija, eikä antanut nähdä kuvista yhtään koevedoksia, vaan teki kymmenen itse valitsemaansa kuvaa valmiiksi kehyksiin, joista asiakas sitten sai valita parhaat. Itse kuvaus maksoi 170 euroa. Aika perus. Kuvat maksoivat 125 euroa. Kappaleelta. Ei vittu.

Luettuani viestin kauhistuin kyyneliin asti. Mä en ollut kysynyt hintaa. Olin sen verran jo käyttänyt eri kuvaajien palveluja, että odotin jotain 200 euron settiä. Olin kyllä nähnyt sen 170€ hinnan jossain hänen esitteessään ja sehän oli aivan ok. Vitutti kuin pientä eläintä ja pelotti aivan saatanasti kertoa Miehelle, miten tämä järkkäämäni pikku ylläripylläri äidillensä nyt kulminoitui pieneen konkurssiin. 

   Tuli näinkin sopiva kuva vastaan tänään, nappasin sen kotimatkalla. Onkohan itse Banksy ollut asialla? Hienoa kun nuorisolla on itsetunto kohdillaan. 

Mies oli raivoissaan ja mummakin melko hiljainen. Kuvia mentiin sitten porukalla katsomaan ja pakkohan niitä oli myös tilata, kerta mumma näytti niin hienolta meikissään ja Pirkkis sylissään. Anopin synttärijuhlat tulivat siis maksamaan hänelle itselleen noin neljä sataa euroa. Me maksettiin loput kolme. Semmoinen syntymäpäiväyllätys. 

Äitienpäivänä hän kielsi meitä (minua) jyrkästi hankkimasta yhtään mitään lahjaksi. Jännä! 

Perusperttiperjantai NOT

Ajattelin kirjoittaa muutaman sanan (eli tulossa jäätävä avautuminen) edellispäivän eli perjantain tapahtumista Turussa. Olin paikalla, vaikkakaan en välittömässä vaarassa. 

Oltiin työkaverin kanssa suunniteltu shoppailuretkeä perjantai-iltapäiväksi. Hänellä oli tarve uudelle tv-tasolle, ja koska mä lahjoitin meidän runkopatjat pois niin meille tarvittiin uusi sänky. Fiilisteltiin kahvihuoneessa Maskun kuvastoa ja päätettiin lähteä vähän aikaisemmin töistä kotiuttamaan uusia aarteita. 

Kirjoittelin vielä viimeisiä sähköposteja, kun meidän huoneeseen astui kollega toiselta osastolta. Hänellä oli mukana vieras, ja hän pyysi, että voitaisko me esitellä meidän hanketta tälle potentiaaliselle yhteistyökumppanille. No eihän siinä sitten auttanut kuin kiehauttaa vieraalle kaffet, kaivaa matskut esiin ja siirtyä vielä hetkeksi weekend modesta takaisin bisneksiin. Vieras lähti vajaan tunnin päästä jatkamaan matkaansa seuraavaan tapaamiseen ja me laitettiin pillejä pussiin samalla naureskellen, miten tähän yllättävään välikohtaukseen suttaantui ainakin puoli tuntia tehokasta shoppailuaikaa. Vuoden työntekijät. 

Sittemmin olen ehtinyt monta kertaa miettiä, missä kohtaa olisin ollut menossa, jos tätä viivytystä ei olisi tapahtunut. 

Käveltiin viiden minuutin matka Wiklundin tavarataloon, joka (Turkua tuntemattomille tiedoksi) sijaitsee kauppatorin laidalla. Minä nousin yläkertaan ostamaan olohuoneeseen kattolamppuja, ja työkaveri lähti postittamaan veljelleen pakettia. Luonnollisesti muuten lamppuja oli jäljellä enää yksi kappale, koska edellisenä päivänä ne olivat olleet -25% alennuksessa ja kaikki paitsi yksi olivat menneet jo kaupaksi. Kuinkas muutenkaan. Miten mulle voikin aina käydä näin huono tuuri!

Näistä suoritteista selviydyttyämme siirryimme kohti ulko-ovea. Mies oli myös matkalla keskustaan meitä hakemaan, koska tarkoitus oli jatkaa ostoskierrosta kauempana keskustasta. Soitin hänelle ja pyysin ajamaan Kauppiaskadulle, josta nousisimme kyytiin. Myöhemmin katsoin puhelulokista, että kello oli tuolloin 16.02. 

Hieman ennen ulko-ovea eteemme pysähtyi nainen. Hänellä oli omituinen hymy kasvoillaan. Pysähdyin myös, katsoin häntä ja hymyilin takaisin kysyvästi. Mietin, oliko hän joku tuttu, kun tilanne oli jotenkin erikoinen. Yhtäkkiä hän sanoi, että ulos ei kannata mennä. Hän oli juuri tullut kauppatorilta, josta kuului ihmisten kirkumista ja poliisiautoja ajeli ympäriinsä! Ensimmäinen ajatus oli, että joku on ajanut ihmisten päälle autolla. 

Kiitimme varoituksesta ja soitin Miehelle kieltäen tulemasta Kauppiaskadulle torihässäkän vuoksi. Kello oli 16.05. Lähdimme Wikken toiselta puolelta ulos ja suuntasimme kohti Brahenkatua, joka on siis korttelin päässä kauppatorista. Mies soitti takaisin 16.08, että hän on autolla Puutorilla, mutta ei pääse tulemaan edemmäs, koska poliisi on saartanut tien. Lähdimme sitten kävellen nousemaan kohti Puutoria. Lähetin kaveriporukkani wassup-ryhmälle viestin ja kysyin, näkyykö tilannehuoneessa jotain ilmoitusta tapahtumista. Mitään ei vielä silloin näkynyt. 

Yliopistonkadun kohdalla torilla päin näkyi poliisiauto ja ambulanssi, muuten kaikki vaikutti aivan normaalilta. Sitten pääsimme Puutorille. Seisahduimme hämmästyksestä. Kolme poliisimaijaa oli pysäköity keskelle katua ja risteystä. Ensimmäiseksi huomasin vanhemman naisen, joka istui maassa jalat harallaan. Häntä hoiti kaksi poliisia. Hänen päässään ja selässään näkyi verta. Varmaankin hän oli shokissa, koska hän vain istua törötti keskellä katua naama peruslukemilla. Sitten näin joidenkin metrien päässä maassa kyljellään makaavan henkilön. Hänenkin ympärillään oli kaksi poliisia. Lähellä häntä makasi selällään vielä kolmas henkilö. 

Jähmetyin hämmennyksestä paikoilleni. Hyvin epätodellinen tilanne! Soitin Miehelle, mutta samassa näinkin hänen seisovan tien toisella puolella. Kello oli tuolloin 16.13. Valo vaihtui vihreäksi ja työkaveri lähti ylittämään tietä, mutta itse tönötin paikoilleni jäätyneenä uhreja tuijottaen. Sain sentään kysytyksi vieressä seisovilla ihmisiltä, mitä täällä oikein oli tapahtunut. He puhuivat puukotuksesta ja osa oli kuullut laukauksen. Kerroin, mitä olimme kuulleet Wiklundille turvaan tulleelta naiselta kauppatorin tapahtumista. 

Kävelin tien yli ja seisoimme hetken Miehen ja työtoverin kanssa tilannetta tarkkaillen. Mies oli kuullut jonkun nauravan ja huutavan jotain, tyyliin you die arab tai vastaavaa. Ihmettelimme mistä oli kyse, mutta myöhemmin koko tilanteen selvittyä näimme eräästä videosta, että paikalle osunut suomalaismies huusi näillä sanoilla nimenomaan maassa makaavalle puukottajalle. Tässä kohtaa emme siis vielä tienneet, että kolmas maahan laonnut oli tekijä itse.

Poliisilla näytti olevan tilanne hallussa, mutta yhtäkään ambulanssia ei silloin vielä näkynyt. Se oli todella merkillistä! Myöhemmin selvisi, että poliisi oli ampunut tekijää jo klo 16.05 ja kun poistuimme Puutorilta 16.17 yhtäkään ambulanssia ei ollut paikalla. Oli todellakin onni onnettomuudessa, että läheisellä Helsinginkadulla oli ollut poliisipartio, joka ensimmäisenä ehti vastata ilmoitukseen ja pysäytti tekijän. Silminnäkijäkertomuksen mukaan tyyppi oli vielä luoti koivessaankin yrittänyt huitoa jotain naista veitsellään. Sairasta. 

Ja ihmiset kuvasivat. Todella monella oli kännykkä kädessään ja he videoivat ja kuvasivat uhreja. Näin myöhemmin lähietäisyydeltä otetun kuvan siitä kyljellään maanneesta henkilöstä. Hänen paitansa oli yhtä suurta verilätäkköä keskivartalon kohdalta. Kuvaajan on täytynyt mennä todella lähelle saadakseen tuollaisen kuvan! Saatana miten törkeää! Ihmisillä on ilmeisesti niin hillitön somesensaation haku päällä, että käytösroti ja kunnioitus loukkaantuneiden yksityisyyttä kohtaan loppuu täysin tyystin, kun moinen tilanne sattuu kohdalle. Yhdellä muijalla oli jäätävä objektiivi, varmaan puolimetrinen, jolla hän zoomasi tilannetta. Toivottavasti nämä uteliaat edes lähettivät kuvansa poliisille eivätkä Facebookiin. 

Poistuttiin sitten paikalta kohti laattakauppaa, tarkoitus kun oli hankkia myös kylpyhuoneen seinälaatat samalla reissulla. Puimme järkyttyneinä tapahtumia koko matkan. Pirkkis oli anopilla hoidossa ja matkalla soitin hädissäni hänelle, koska tiesin heidänkin usein hengaavan torilla. He olivat kuitenkin kotona turvassa ja aikeissa lähteä vain Piikkiöön sukuloimaan. Kielsin varmuuden vuoksi lähtemästä mihinkään julkiselle paikalle seuraavanakaan päivänä. Myöhemmin kuulin, että puukottaja oli startannut juuri ratikkakipsalta; siinä Pirkkis ja mummakin usein ovat käyneet jätskillä.

Laattakaupan pihalla kuppi meni nurin ja aloin itkeä, kun mietin loukkaantuneiden kohtaloa ja perheitä. Myöhemminkin olin tosi ahdistunut, kun kuulin yhden uhrin olleen pienen lapsen äiti, jota oli puukotettu kaulaan ja selkään. Hirveätä. Olen tässä odotellut uutisia siitä, kuinka hänen kävi. Tietenkään kenenkään kuolema ei ole toivottavampi kuin jonkun muun, mutta pienten lasten vanhempien kohtalo menee itselle eniten tunteisiin. Olen ajatellut, että raskaana oleva on jotenkin turvassa pahuudelta; kuka ihme nyt hyökkäisi odottavan äidin kimppuun? Tai kuka ihme hyökkäisi äidin kimppuun, jolla on pieni lapsi rattaissa? Joku hyökkäsi. Kammottava aukko omaan perusturvallisuuden tunteeseeni.

Muutama asia, joita tässä olemme porukassa miettineet:

- Miksi ambulansseilla kesti niin kauan tulla paikalle? Poliisia on kyllä kehuttu ja heidän toimintansa olikin todella ripeää, mutta ihmettelen, jos kukaan ei käynnistä keskustelua ambulanssien hitaudesta.

- Ihmisten typeryys. No tämä ei varsinaisesti yllätä, mutta otettakoon esille taas! Jaetaan Facessa mitä omituisempia huhuja ja toteen perustumattomia kuvia ja videoita. Paras oli se video, jossa maahanmuuttajataustaiset torimyyjät ja sivulliset jahtaavat epäiltyä eli yrittävät estää hänen tekonsa. Tämän oli joku laittanut youtubeen otsikolla arabiapinat riehuvat keskustassa. Ei jumalauta. En usko, että nämä valheiden jakelijat ymmärtävät edes hävetä, vaikka myöhemmin saisivat tietää tilanteen todellisen laidan. 

Joku oli myös kirjoittanut pitkähkön mamuvastaisen tekstin, johon hän oli kuvaksi valinnut torilla maassa istuvan loukkaantuneen ruotsalaisen turistin kuvan. Hän sattui olemaan sekä tummaihoinen että loukkaantunut siksi, että oli mennyt puukottajan ja uhrin väliin oman terveytensä uhalla. Ei oikein istunut kuva tekstin kanssa yhteen, mutta väliäkö hällä, kun taas sai tilaisuuden jaella omaa vihapuhettaan. Nyt käsi ylös kuinka moni olisi uskaltanut oikeasti itse mennä väliin tuollaiseen tilanteeseen. Omat käteni ovat tiukasti kyljissä kiinni. 

- Poliisin resurssien haaskaaminen. En ollut yllättynyt, mutta sitäkin kiukkuisempi, että joku katsoi parhaaksi mennä sabotoimaan sitä yhtä pitseriaa. Jonkun elinkeinoa! Tai kun joku pässi soitti Tyksiin uhkasoiton, jonka vuoksi vartiointia lisättiin. Eikö yhtään ajatus riitä omaa nokkaa pidemmälle, että kun sä nyt askaroit näiden tihutöidesi parissa, niin poliisi joutuu irroittamaan muutaman henkilön työpanoksen näidenkin selvittämiseen? Olis heillä varmaan ollut muutakin tekemistä. 

- Suhteellisuudentajun puuttuminen. En puolustele mitenkään tämän ihmishirviön raukkamaista tekoa, päin vastoin, mielestäni hänen koipensa voitaisiin nopsaan tikata kiinni ja lähettää pikapikaa takaisin Marokkoon "parantumaan" ja paikalliseen valtionhotelliin lusimaan. Ja jos hänen kielenkantansa eivät muuten avaudu kertomaan tekojensa motiivista niin sormiruuvista voisi olla apua. Silti kaikkia maahanmuuttajia tai pakolaisia ei voida tuomita yhden hullun tekojen perusteella. 

Kaikki ihmiset, joiden näin auttavan maassa makaavia uhreja, olivat ei-kantasuomalaisia. Kaikki ihmiset, joiden näin kuvaavan uhreja, olivat kantasuomalaisia. Tietenkään tämä ei ole koko totuus, mutta tällaista toimintaa todistin itse Puutorilla. En silti voi sano, että kaikki suomalaiset ovat raukkiksia. 

Ja sitten vielä nämä aiemmat Suomessa tapahtuneet kamaluudet, kuten kouluampumiset, Myyrmannin pommi, Hyvinkään kattotulittaja ja Imatran ampumiset vuosi sitten. Mihin nämä suomalaiset nuoret miehet voi lähettää? Voidaanko kaikki hiljaiset ja syrjäytyneet, rassukan näköiset kaksikymppiset tuomita suorilta käsin? Kuka on vastuussa heidän kylvämästään tuhosta ja tuskasta? Vanhemmat, koululaitos, yhteiskunta? Tuntuuko oman läheisen menetys vähemmän pahalta, jos hengen on riistänyt oman maan kansalainen? Hoidettais nyt omakin pesä kuntoon ja katsottais, ettei omat kakarat kasva kieroon ennen kuin jaetaan Hitlerin kuvia Facessa. 

Poliisit sanoi tiedotustilaisuudessa hyvin, että nyt jäitä hattuun ja jätetään kaikki oman käden oikeudet toteuttamatta, poliisilla on nyt tärkeämpääkin tekemistä. Muutenkin suosittelisin sellaista yhteiskuntarauhaa, ettei lietsottaisi niin helvetisti hysteriaa ja etenkään valheita. Siihenhän ne terroristit pyrkiikin, että tulisi paniikkia ja sekasortoa. Enhän minäkään mitään pään silittelyä moisille hulluille suosittele, mutta ihan kaikkia ei kannata lynkata yhden yksilön perusteella.

Lopuksi kiitos kaikille ystävilleni, jotka viestittelitte ja soittelitte kysyäksenne vointiani. Suomalaiselle tyypilliseen vaatimattomaan tapaan vähättelin omia tuntemuksiani, olihan ainoa kohtaamiseni murhaajan kanssa vasta siinä vaiheessa, kun hän jo makasi asfaltissa poliisien saartamana. Onhan tämä tietenkin vähän sellaista spekulointia, että olisin kuollut WTC-iskuissa ellen olisi ollut eri maassa. Jossittelu on aina turhaa, mutta silti mielessäni pyörii kysymyksiä, kuten missä kohtaa keskustaa olisin ollut menossa, ellei työpäiväni olisi venähtänyt puolta tuntia. Tai missä olisimme olleet, jos työkaverini ei Wikkellä olisi arponut tyynyliinakuosien välillä niin kauaa. Tai jos Mies ei olisi ennen matkaan lähtöään syönyt ensin kotona; olisimmeko molemmat tuolloin kävelleet Kauppiaskatua ylöspäin ja osuneet suoraan hirviön reitille? Kyse oli kuitenkin minuuteista. Äidiksi tulon jälkeen olen muutenkin alkanut pelätä oman henkeni puolesta ihan eri tavalla kuin ennen.

Jos jonkun uhrin omainen tai tuttu sattuu lukemaan tätä, niin esitän syvimmät osanottoni tapahtuneen johdosta ja toivon voimia ja jaksamista surun ja menetyksen keskelle. ❤

                       

Sokeritautinen purkkiin kakkaaja

Oltiin edellispäivänä neuvolassa. Siellä ja mahassa kaikki hyvin! Nyt 31 + 6. Hemoglobiini, verenpaine ja -sokeri ok ja painonnousu upeaa eli erittäin maltillista! Käsittämätön juttu... Nyt mulle on tullut seitsemän kiloa painoa ja Pirkkiksestä tuli yhteensä 12 kg niin ei sinänsä huolen häivää. Tosin, on tässä sellainenkin pikku tekijä, että mä painoin tämän raskauden alussa enemmän kuin Pirkkistä odottaessa, eli on näitä kiloja tässä ihan riittämiin ilman vauvaakin. Tuntuu kyllä jaloissa etenkin iltaisin raksalla häärimisen jälkeen. Mä en siis meinaa jaksaa seistä omien jalkojeni päällä. Huolestuttavaa. Ja jalat on aika turvoksissa, huomaa kun sukan varresta jää aina jälki nilkkaan.

Koska olen tarpeeksi ylipainoinen (jippii!), sain kutsun Tyksin ja Turun yliopiston yhteiseen raskausdiabetestutkimukseen. Siinä pitää olla pullero osallistuakseen, mutta ei saa olla todettua raskausdiabetesta. Ensimmäisellä käynnillä haastateltiin pitkän kaavan mukaan ja selviteltiin tutkimuksen taustoja jne. Ennen käyntiä mun täytyi pitää tosi tarkkaa ruokapäiväkirjaa kolmen päivän ajalta, ja sitä sitten myös analisoitiin siellä keskustelussa. Ja sitten mä istuin ihan nakkina sellaisessa avaruusraketin näköisessä pöntössä, joka arvioi kehonkoostumusta. En halua kertoa, kuinka monta prosenttia meikämummon painosta oli pelkkää rasvaa. Huolestuttavan suuri osa. Se tutkijamisu koitti lohduttaa; no mut eihän me tänne tutkimukseen mitään laiheliineja oltaisi huolittukaan! Kiitos.

Se laite oli vähän niin kuin tämä Miehen askartelema kyttäyskoppi. Paitsi että ei vanha jätteille tarkoitettu syväkeräyssäiliö vaan sadan tuhannen euron hightech vehje. Luukusta sisään ja ikkunasta sitten katseltiin pihalle kulmat kurtussa, kun mittari huusi punaisella varoittaen liikarasvan määrästä.

Sain kotiin mukaan kahta eri sorttia pillereitä: kalanmaksaöljyä ja maitohappobakteereja. Joka päivä pitää ottaa kaksi öljykapselia ja yksi maitohappobakteeri. Tässä tutkimuksessa siis tosiaan selvitellään niiden vaikutusta tai oikeammin ehkäisevää vaikutusta 2. tyypin diabeteksen puhkeamiseen. Itse asiassa mä en oikeasti tiedä mitä syön, ne voi olla myös lumelääkkeitä. Ne tutkijatkaan ei tiedä, mitä just niissä mun kapseleissa on. Varmaan jotain poloniumia. Se selviää vasta sitten tutkimuksen loppupuolella. Olen muistanut syödä joka päivä! No en ole muistanut. Olen aika paska labrahiiri.

Paskasta puheen ollen: ensimmäisellä käynnillä piti viedä myös ulostenäyte. Suomeksi paskantaa purkkiin. Ai vittu miten hirvittävää. Kun olin ensinnäkin sadan yrittämiskerran jälkeen saanut lusikoitua sitä itseään annettuun näytepurkkiin voimakkaasti kakoen, niin bussissa oli melko epätodellinen olo: mahtaako nää muut matkustajat arvata, että mulla on purnukallinen kakkaa repussa? Melko hankalaa se sadonkorjuu kyllä oli! En mene yksityiskohtiin, mutta sanotaanko näin, että Pirkkiksen potta oli suurena apuna.

Siellä ne tutkijat sitten tonkii niitä 400 ihmiskoekaniinin torttuja. Tiede on hienoa, mutta olen tyytyväinen, että sitä toteuttaa joku muu kuin minä. Palkinnoksi tästä tutkimuksesta saa muuten yhden ylimääräisen ultrauskäynnin, kiva! 

Eikä hei tässä vielä kaikki! Koska Pirkkis oli aikoinaan niin iso (4665), olen pläski ja vanha ja suvussa on diabetesta, jouduin kahdesti neuvolan lähettämänä sokerirasitustestiin. Kaikki merkit siis mun kohdalla viittaa tulevaan diabetekseen, olen oikea lottovoittoja! Ekalla kerralla kaikki oli hyvin, toisella ei ja sainkin kotiin viemisiksi verensokerimittarin.

Neuvolan täti oli aika liikuttava: hän antoi mulle esitteitä, joissa kerrottiin terveellisestä ruokavaliosta ja ruokaympyrästä ja lautasmallista. Vastasin, että kiitos, mutta ei kiitos. Kyllä mä tiedän, kuinka mun tulis syödä. Ei kukaan Suomessa ole lihava siksi, ettei se tietäisi, mitä eroa on terveellisellä ja epäterveellisellä syömisellä.

 Siis mitä, en oo juttuukaan kuullu?

Nyt mä olen sitten jo melkein kuukauden ajan piikittänyt itseäni sormet verillä ja tarkkaillut veren hyvinvointia. Ihan kauniita arvoja sieltä on kyllä tullut, mutta hyvin huomaa tässä, mikä mun ydinongelmani on: syön liian harvoin ja liian isoja annoksia. Nyt kun kiinnitän siihen enemmän huomiota niin hyvin pysyy arvot kohdillaan.

Tämmöinen laitos. Melko helppo käyttääkin! 

Ps. Sain uuden kutsun tutkimuskäynnille parin viikon päähän. Jälleen paastoverikoe, haastattelu, ruokapäiväkirja, kehonkoostumus (miksi se pitää nyt taas ottaa, en kai mä tästä ole keventynytkään, helvetti!) ja yllätys yllätys, mukaan käsilaukkuun saa jälleen pakata ystävämme Mr. Hankeyn. Voi paska!

Howdy ho!

Timber!

Palataas vielä hetkeksi niihin meidän pihapuihin. Meidän talo on päättyvän tien viimeinen talo, ja tontti rajautuu kaupungin puistoalueeseen, suomeksi metsään. Kiva sijainti! Vieressä kulkee pururata, jossa liikkuu jonkin verran ihmisiä myös ihan läpikulkumatkalla, mutta meidän pihalle sieltä ei silti juuri näe.

Vaikkei mulla suinkaan ole mitään puita vastaan, päinvastoin, olen aikeissa kaadattaa 95% kaikista meidän pihan puista. Niitä ei nimittäin ole karsittu saati hoidettu viimeiseen 40 vuoteen ollenkaan, joten se metsä on levittäytynyt puita ja sammalia myöten lähestulkoon ovelle asti.

Olin lievästi sanottuna tyytyväinen, kun naapuritalon omistava vanhempi pariskunta halusi myös hävittää pappani ja silloisen naapurin aikoinaan yhdessä istuttamat rajapuut. He eivät asu itse talossa vaan se on tämän miehen kotipaikka. Eivät ole malttaneet myydä aikaisemmin, ja talo on ollut tyhjillään vuosikausia. Nyttemmin heidän poikansa sitten osti sen pois ja muutti siihen. Kiva, että tuli naapuri, harmi, ettei tullut lapsiperhettä.

Olin Miehelle jo etukäteen hahmotellut strategiaani siitä, kuinka otan puheeksi puut. Moikka, mä oon teidän uusi naapuri ja vaadin, että noi puut kaadetaan. Ei siis ollenkaan näin, vaan hioin vuorosanojani ja kyttäsin ikkunasta oikeaa hetkeä. Kun ne kerran oli siinä pihalla puuhastelemassa, syöksyin sutena ulos, hidastin tahtia talon kulmalla ja kävelin muina naisina esittäytymään. Rouva ottikin itse puheeksi puut! Kyllä olin helpottunut. Asia saatiin sovittua ilman mitään kahnausta ja vielä voitelin heitä jouluna riistanakeilla ja -jauhelihalla. Saatiin mekin heiltä paljon omenoita!

Tuli kieltämättä pienenä yllätyksenä, ettei omalta kotipihalta noin vain saakaan kaataa puita miten lystää. Kaupungilta piti tilata 40 €-hintainen katselmus, jossa viheraluemestari saapui paikalle katsomaan kohdetta ja antamaan lupaa kaadolle. Ymmärtäisin tämän, jos kyseessä olisi jokin harvinainen lehto tai kadulla olisi tavattu liito-oravan sontaa, mutta kun kyseessä oli vain tavanomaisia männynkräkejä ja surkeita koivuja, niin meni vähän yli hilseen. No, kaupungilta on varmaan rahat loppu niin pitää sitä hilloa jostain kirnuta.

Viheraluemestari sitten saapui ja yhdessä tuumin oltiin sitä mieltä, että koska kaikille osapuolille kaato sopii, ei asiassa ole mitään epäselvää. Timber!

Kaikki seitsemän puuta meni nurin yhtä kaunista vaahteraa ja jättimäistä kuusta lukuun ottamatta. Vaahtera yes,  kuusi not so much. Se blokkaa kaiken valon meidän muutenkin surkean pienestä keittiön ikkunasta. Mutta ei voinut mitään, sitä ne ei halunneet kaataa. Sillä on tunnearvoa. Vanha isäntä kääntyisi kuulemma haudassaan, jos puu mentäisiin kaatamaan! No, hän on ollut kuolleena jo aika monta vuotta niin voisi toisaalta olla mukavaakin vaihtaa välillä kylkeä.

Ehdotin, että se on kyllä niin komja kuusi, että jospa vaikka ilmoittaisi sen tuomiokirkkokuuseksi!? No go, kuusi on ja pysyy. Olen jostain lukenut aivan sattumalta, että kuuset on kyllä nopeita kuolemaan jos niiden juuristo jostain syystä sattuisi vahingoittumaan. Muurahaishappokin kuulemma on melko tehokasta. Huhupuhetta, en ole yhtään googlettanut.

 

Kiva kuusi. Kaatuu myrskyssä oikein sopivasti meidän ikkunasta sisään. Nuo edessä seisovat koivut ja mänty sentään saivat lähtöpassit. Niin ja myös toi oikeanpuoleinen kuusi meni nurin!

 

Nämä läks!

 

Kiva siivo oli pihalla ja kuvaushetkellä suurin osa oli jo halki poikki ja pinossa. Eipähän tartte hetkeen ostaa takkapuita! Me hoidettiin oikeastaan koko puusavotta ja naapurit puolestaan maksoi melkein koko laskun. 

  

Aika kevyitä muuten noi kuusen oksat! Mukava nostella peräkärryyn. Onneksi kaikki oksat ja risut sai viedä ilmaiseksi puolentoista kilsan päässä sijaitsevaan kaukolämpökeskukseen. 

 

Mummini ihana pioni tuli sitkeästi ylös maasta, vaikka päällä makasi muutama koivu ja mänty <3

Rajapuiden jälkeen oli aika siirtyä katsastamaan meidän omia pihapuita. Niitäkin riittäisi mun mielestä kaadettavaksi sellaiset, mitä nyt perstuntumalta heittäisin niin 20 kappaletta. Kaksi nuorehkoa tammeakin löytyy, mutta molemmat kasvaa niin lähellä taloa, että oksat tulee nyt jo katon päälle ja lähes ikkunaan kiinni. Lisäksi ne on täysin toispuolisia, eli metsän puolella ei kasva juuri lainkaan oksia, vaan kaikki sojottaa pihan puolelle. Mä kyllä periaatteessa haluaisin säilyttää niistä ainakin toisen, koska tykkään kyllä jalopuista ja niiden massiivisille oksille saisi kivasti lapsille keinun, mutta en sit tiiä.  Sijaitsevat niin hölmöissä paikoissakin, että toinen tulee tosiaan olkkarin ikkunasta sisään ja toisen tilalle olin ajatellut omenapuita. Todnäk tehdään niin, että ne kaadetaan viimeisinä ja katsotaan sitten miltä näyttää, kun muut puunkuvatukset on hävinneet ympäriltä.

No, puutarhuri oli vähän sitä mieltä, ettei kaikkia puita kyllä millään kannattaisi kaataa. Olin ihan että miksei muka. Jos ympärillä olisi pelkkää peltoa ja aakeeta laakeeta, niin ymmärtäisin, mutta kun metrin päästä alkaa oikea metsä niin ei niiden puiden tartte kyllä mun puutarhaunelmien kustannuksella ihan pihalla asti kasvaa. Sitä paitsi mulla on jemmassa odottamassa kaksi vähän erikoisempaa pihlajaa, kaksi lumipalloheisiä, viisi eri ruusua, kaksi japaninvaahteraa, kaksi ruusumantelia ja vieläpä jasmiini. Kyllä ne voittaa kauneudessaan pari vinkuraa mäntyä mennen tullen.

Niin ja muuten puun "roskastaminen" ei ole syy saada lupaa kaatamiselle. Eli vaikka puu kuinka heittäisi lehtensä pihalle ja katolle niin se ei riitä syyksi saada kaatolupaa. On sekin kyllä aika kumma. Ja sekin on mun mielestä vähän kusetusta, että aikoinaan siitä tontista on talonrakentaja maksanut ja omistaa siis ne puut, ja nyt minä uutena omistajan omistan ne, enkä silti saisi huudattaa moottorisahaa mielin määrin!

Oli sen puumestarin käynnistä kyllä se hyöty, että selvisi, että meidän tontti jatkuu paljon pidemmälle, kuin oltiin itse ymmärretty! Tulin nimittäin pohtineeksi ääneen pihalla, että en tiedä, kenen puolella takapihan villiintyneet männyt ovat, ja hän selvitti kaupungin papereista, että ne on hyvinkin paljon meidän puolella. Jes, lisää tilaa mellastaa! Kesäkeittiötä odotellessa.   

Reippaat ihmiset, gotta lov'em

Nyt kun mä olen valittanut ja moittinut ihmisiä niin voisin vuorostani vähän antaa myös kehuja. Osaan nimittäin arvostelun lisäksi myös kehua ihmisiä! Erityisesti rakastan reippaita ja kohteliaita yksilöitä.

Aloitetaan meidän kantojyrsijästä. Ihana mies! Niin reipas ja juttelevainen ja mukava. Teki mieli kaadattaa heti kaikki puut, että se saisi paljon töitä. Me kaadatettiin meidän ja naapurin välistä alkukesästä seitsemän puuta. Tuli aika paljon valoa lisää!

Ne puut kaatoi kylläkin yksi toinen metsuri, eikä vikaa hänessäkään, mutta tämä kantsojyrsijä paljastui myös metsuriksi ja myöhemmin melkoiseksi monitaituriksi muutenkin, sillä on jotain kaljanpanemistouhuja sun muuta. Talvella kaadetaan loputkin puut pihasta ja hänet kyllä valjastetaan siihen hommaan!

Seuraavat reippaat ihmiset löytyy paikallisesta K-raudasta. Mahtava henkilökunta, aina paljon porukkaa paikalla ja välittömästi joku tulee iholle kysymään, tarviinko apua. Tarviin aina apua. En yritäkään löytää mitään itse vaan nautin suunnattomasti siitä, että pyydän hiekkapaperia ja joku hakee sen mun puolesta. Sinne on kannettu useampia tuhansia euroja rahaa, eli sietää mun mielestä palvellakin. Meillä on siellä tili ja aina saadaan alennusta ostoksista. Ne lähettää heti viestin, kun tilaus on saapunut ja soittelevat vielä perään jos on mitäkään epäselvää.

Mitäkään on muuten Pirkkiksen sana. "Ei siellä ollut mitäkään nannaa jäljellä!"

No niin. Yks mikä hiukan jurppii siinä K-raudassa on kesätyöntekijät. Ne ressukat ei pääse lähellekään sitä qualitya, joka kantahenkilökunnalla on. En tiedä, onko ne jonkun lapsia vai miksi ne on päästetty sinne droppaamaan palvelun tasoa, mutta vähän sellaista kynsienjyrsimistä se tuppaa olemaan. Kerran kun mä soitin sinne niin puhelimeen vastattiin vaan "hei". Olin ihan et heeeei.. tuliko tämä nyt sinne K-rautaan? Joo, vastasi nuori tyttö. Ennen kuin esitin asiani, neuvoin häntä että puhelimeen kannattaa vastata ensin, että kuka puhelimessa on, ja että mihin asiakas on soittanut. Joo, anteeksi, hän vastasi. Sanoin vielä asiani varsinaisesti hoitaneelle vakituiselle työntekijälle (suviuuno ei tietenkään tiennyt mistään mitään), että kandee varmaan vielä terottaa kesätyöntekijöille, kuinka puhelimeen vastataan.

Eli antaisin Paimion K-raudalle pisteiksi 9½.

Sitten viime päivien kirkkain voittaja. Paikallisen kodinkonekauppa VistaVision edustaja. Ai saatana. Teki mieli tilata sieltä viiden lisätonnin edestä kodinkoneita, jotta hän voisi toimittaa ne kamat uudestaan ja uudestaan.

Ensinnäkin se palvelu siellä on muutenkin huippuluokkaa. Me pikkasen innoissamme ostettiin kaikki keittiökoneet jo lokakuussa. Nyt on siis elokuun 2. päivä eikä yksikään masiina ole vielä paikallaan. Joku kämmi siinä tuli ja ne laitteet myös saapui jo joulukuussa, vaikka me muisteltiin, ettei oltaisi haluttu vielä tilata niitä. No eniveis, ne piti niitä rakkineita säilytyksessä 7 kuukautta omassa varastossaan, koska meidän remontti vaan venyi ja venyi.

Edellisviikolla ne sitten viimein tilattiin kotiinkuljetuksella Onnelaan. Myöhästyin minuutin verran sovitusta ajasta, ja pakukuski ehti ohittaa mut matkalla. Marssin (no joo, käpyttelin verkkaisesti) pihaan ja näin, että kuski tuli ovelta, eli hän oli ehtinyt soittaa jo pimpua. Esitin pahoitteluni, kun vähän myöhästyin. Eeeeei haittaa mitään, vastahan mäkin tähän tulin, vastasi tämä hymyilevä nuori mies, jota kohtaan tunsin välitöntä sympatiaa. Siinä sitten vatsaani pidellen tein selväksi, etten aikoisi itse kantaa yhtikäs mitään, mikä ei tietenkään ollut tälle kohteliaalle ja palvelualttiille kaverille mikään ongelma, koska hän nokkakärryjen avulla kanteli kaikki yhdeksän laitetta sisään muitta mutkitta. Ja jutteli koko ajan. Ai että. Lisäksi hän oli vielä melkoinen ilo silmälle niin mikäs siinä oli patsastella ja neuvoa laitteiden sijoittelussa. Jos ihmisellä on lihaksia niin olisi se sääli jos ne jäisi käyttämättä.

Intensiivisen ja ikimuistoisen vartin jälkeen hän poistui iloisesti moikaten elämästäni. Soitin välittömästi liikkeeseen ja annoin omistajalle ylistävän palautteen tyypistä. Suosittelin hänelle myös palkankorotusta!

Eli osaan mä myös arvostaa ja kehua ihmisiä! Ja annan aina hyvää palautetta, kun on aihetta. Liian usein tuntuu silti siltä, että niitä tilanteita harvemmin tulee vastaan. Kusipäitä ja pölhöjä senkin edestä.   

Kummitytön rippiäiset

Olen näköjään jo niin vanha pieru, että ristiäisissä pitelemäni vauvat polvistuu nykyään alttarille konfirmaatioehtoolliselle. Mitäs helkkaria täällä tapahtuu? Kyseinen 15-v vauva on eka kolmesta kummilapsestani ja meillä on 20 vuotta ikäeroa. Oikeastaan 19,5. Tärkeä detalji.

Oli hienoa saada kummilapsi niin nuorena, olin aikoinaan tosi otettu! Ristiäiset oli kyllä traumaattinen kokemus. Oli heinäkuu, ja mulla oli punainen hame, punainen jakku, punainen pää ja sylissä kirkuvan punainen, kirkuva vauva. Karmeeta. Sittemmin suhteemme on sujunut onneksi kivuttomammin. 

Rippiäisiä edeltävänä iltana olin muuten kaverin polttareissa! Jotain hyötyä tästä raskauden aikaisesta nenänvalkaisusta; eipähän ollut kirkossa darraa eikä tarvinnut käyttää ehtoollisviiniä loipparina.

Pidin rippijuhlissa pienen puheen, mitä nyt nyyhkimiseltä kykenin. No ihan hyvin se meni. Olen nykyään aika kova pillittäjä. Olen myös tykästynyt runoihin, ja yleensä juhla kuin juhla niin etsin jonkun sopivan runon korttiin. Vaikka en uskonnollinen olekaan eikä kummivanhemmuuteni ole koskaan perustunut jumalalliseen kasvatukseen (kenen on?) niin valitsin puheeni lopuksi Anna-Mari Kaskisen kauniin runon Mitä tänään toivottaisin. Siinä on pieni taivaallinen tatsi, vaikka suurin osa onkin sellaista tulevaisuuden tunnelmointia. Laitan sen tähän:

Mitä tänään toivottaisin
aikaan uuteen alkavaan?
Paljon antaa haluaisin:
rakkauden kasvumaan,
kärsivällisyyden kielen,
ymmärryksen taitoa,
hellän, oivaltavan mielen,
ystävyyttä aitoa.

Vielä antaa haluaisin
virkistyksen hetkiä,
sylillisen ojentaisin
hiljaisia retkiä
metsätielle, järvenrantaan
autiuteen erämaan.
Piirtää saisit jäljet santaan,
palaisit taas aikanaan.

Viimeisenä tahdon antaa
lahjan kaikkein kauneimman.
Halki elämän se kantaa.
Se on siunaus Jumalan.
Olkoon siunaus yllä pääsi,
minne tiesi johtaakin.
Koskettakoon elämääsi
siipi taivaan enkelin.

Mun mielestä tää on tosi hieno runo. Tolla Kaskisella on muitakin kauniita kirjoitelmia. 

Sovittiin keväällä kummitytön kanssa, että mennään yhdessä ostamaan hänelle risti. Myöhemmin sitten tilanteet eskaloitui niin, että hän saikin ristin puoliksi toiselta kummitädiltä ja vanhemmiltaan. No ei se mitään, koska olen joviaali lahjojenostaja (aina vääriä tai vähintään väärän kokoisia) niin mä sitten ostin hänelle keräämästäni aterinsarjasta kakkuottimet kaiverruksineen. Tuli kakunleikkuulle hintaa! 

En muuten voi suositella Raision Myllyn Kultajousta. Kaksi kertaa peräkkäin huonoa palvelua. Eka myyjä oli tympeä, toinen oli tietämätön ja typerä. "Mitä ihmettä mää nyt teen?" kysyi hän minulta eli asiakkaalta.

Kakkuottimet by Talonpoikaisrokokoo

Noh, koska mulla on tapana tehdä ylilyöntejä, niin mä sitten vielä kummiuden suorittamisen himoissani sanoin tytölle, että näiden, 15-vuotiasta vähemmän kiinnostavien lapioiden lisäksi mä voin ostaa vielä jonkun pienen, nykyhetkeen paremmin istuvan lahjan. Olin muuten ainut, joka ylipäätään antoi "tavaralahjan" (ristiä lukuunottamatta), muut lahjat oli kirjekuoria! Parempi vissiin sankarin mielestä niin.

Lähdettiin sitten shoppailemaan ja kysyin, että oletko pohtinut jotain kivaa, kuten kaula- tai rannekorua, tai jotain muuta ikimuistoista. Joo mä oon miettinyt vaatteita. Aha.

Aloitettiin reissu Dressmannilta, koska siellä oli hyviä alennuksia ja koska mä pääsääntöisesti ostan myös Miehen vaatteet niin pistäydyttiin sitten siellä myös.

Tosta tuli muuten mieleen yksi käsiini räjähtänyt tilanne, kun oltiin lähdössä johonkin kyläreissulle tai matkalle koko perheen voimin. Mies kysyi, että mitkä vaatteet hän laittaisi. Raivokäyrä nousi välittömästi ja aloin huutaa: On se nyt vittu kumma, että mä olen pakannut omani ja lapsen ja koiran tavarat ja sä et muka oikeasti nelikymppinen äijä saa itse edes omia vaatteitas katottua!? Tähän Mies, ei huutaen, vaan rauhallisesti todeten: Kyllä mä voisin itsekin ne valita, mutta ne on kuitenkin sun mielestä väärät ja sen sijaan että mä pukisin ja minuutin päästä riisuisin ne, niin mä ajattelin kysyä heti sulta suoraan. Mun kanssa elämisen täytyy olla ihanaa.

No siellä Dressmannilla sitten kattelin vaatteita ja kummityttö antoi oman panoksensa kohauttelemalla olkiaan ja hypistelemällä slimfit-paitoja. "Mä ostan sit mun poikakaverille tällaisia valkoisia paitoja. Sit ne näyttää hyvältä sen päällä kun se paita kastuu ja sen vatsalihakset näkyy selkeesti paidan läpi." Kysyin, että etkö tiennyt, että daddy bellyt on nykyään muotia! Vissiin ei 15-vee keskuudessa. Mut on se hyvä että nuorisolla on tavoitteita!

Saatiin sit mimmille halutut lumput ostettua ja ehdittiin käydä syömässä ja jälkkärillä ja toki myös lastenvaatekaupoissa. Addicted much, niitähän ei entuudestaan kauheasti ollut. Mimmi kertoi olleensa työharjoittelussa päiväkodissa ja kuinka hän oli viihtynyt hyvin. Kuulemma hän oli etukäteen miettinyt, miten rasittavia lapset mahtaa olla, mutta että ne kolmevuotiaat oli olleet tosi suloisia ja mukavia! Newborn-osastolla hän hiplaili vaatteita ja ihaili miten ihania ne on. "olispa vauva", se vielä tokaisi! Ensireaktio oli pamauttaa nyrkillä moinen hulluus teinistä ulos, mutta sitten mietin, että tuohan oli oikeastaan pyyntö päästä lapsenvahdiksi!

Mullahan on 3-v ja kohta newborn! Kyllä on lapsella hyvä tuuri käynyt, että on näin ylivertaisen kummitädin aikoinaan saanut.

Ps. Nyt kun mietin tarkemmin kummiuteni uskonnollisia ulottuvuuksia, niin olen mä varmasti joskus kummilapsenkin seurassa sanonut Jumal' auta tai voi Jeesus.