Leivon leivon leipäsiä

Meillä leivotaan! Tervetuloa naapurit! Meillä päin ollaan niin vieraanvaraisia, että meillä on aina avointen ovien päivä leipomispäivänä! 

Suinkaan en pidä läpivetoa siksi, että uunissa käryäisi jokin tunnistamaton, mustaksi hiiltynyt paska ja talo on harmaana savusta ja koska vieraat saapuvat puolen tunnin kuluttua.

Tana.

Miimi

Pirkkis rakastaa Miimejä eli Muumeja! Aamulla ensimmäiseksi herättyään hän pyytää miimiä, mikä tarkoittaa, että paappa mutsi muumibiisi soimaan. 

Hänellä on kaksi Muumi-palapeliä, Pikku Myy-pyjama ja Muumi-kolitsipaita. Siinä tämän hetkiset fanituotteet. No sitten mä bongasin facekirpparilta tämän lampun!

Minä: Ihana!! Kato tätä! Oisko ihana joululahja vielä Pirkkikselle?

Mies: Onks toi lamppu vai?

Minä: Joo, Niiskuneiti lamppu, vähän ihana.

Mies: Mieti nyt kuin sairasta, että jonkun kohtu loistaa suoraan silmään kun sä nukut yöllä! 

Voi jeesus maaria.

I'm dreaming of a white Christmas

Naapuri lainasi pulkkaa.

Onneksi ymmärsi jo palauttaa niin päästään heti laskemaan mäkeä. 

Ho ho ho. 

Herra anna voimaa

Ei voi taas kuin ihmetellä. Torget punkt fi. Laitoin sinne myyntiin aikoinaan isälle ostamani koottavan moottoripyörän pienoismallin. Löysin sen porukoiden niin sanotusta (oikeastaan aivan oikein sanottu) romuhuoneesta täysin palasina, eli siis kiittämätön isäni ei ollut avannutkaan kalliilla rahalla Englannista lahjaksi tuotua pakettia. Oli siis vain oikeus ja kohtuus, että saisin pitää myyntitulot itse. Laitoin ilmoituksen "muut harrastukset" kategoriaan ja mainitsin vielä, että ostaja maksaisi mahdolliset postikulut. Tässä se on:

Viisi minuuttia myynti-ilmoituksen lataamisen jälkeen soi puhelin. 

Ostaja: Sulla oli torissa myytävänä moottoripyörä!

Minä: Niin, siis se pienoismalli.

Ostaja: Eiku moottoripyörä!

Minä: Eeeeei mulla mitään moottoripyörää ole, se on siis koottava pienoismalli. 

Ostaja: Kyllä se ihan oikealta moottoripyörältä näytti!

Minä: Niin siis avasitko sä sen ilmoituksen ja katsoit ne kuvat? Siinä oli ensinnäkin hintana kymmenen euroa ja vieressä kuva niistä muoviosista.

Ostaja: Kiva, otin sit turhaan Santanderista kakskyt tonnia lainaa. Klik piip piip piip.

Jätkä löi luurin korvaan. Siis oliko tämä joku vitsi? Ei naurattanut. Vitutti. Ties mikä vajakki kohta ilmestyy meidän oven taakse pimputtelemaan ja vaatimaan Yamakkia mukaansa! 

Soffa

Mä yks päivä keksin, että nythän mä muuten myyn meidän sohvan. Mä olin jo tosi kyllästynyt siihen. Se oli musta ja synkkä. Epäkäytännöllinenkin se oli, koska sen alareuna oli just joku viisi senttiä maasta, eli sen alle rullasi päivittäin sata legopalikkaa ja palapelinpalaa ja nukkekodin ukkoa, mutta pois niitä ei meinannut saada millään ilveellä. Eikä sen alta saanut imuroituakaan, mikä harmitti mua toden teolla, imuroinhan joka päivä. 

Pistin sohvan toriin ja samalla viikolla uusi onnellinen omistaja haki sen uuteen kotiin! Sain siitä useammankin tarjouksen. Pyysin tonnin sohvasta 350 eli halvalla lähti. Joku opiskelija kehtasi lähettää viestin, että tarjoan siitä 150€ jos se on ehjä ja siisti. Jumalauta. Vastasin, että kuule opiskelija. Tonnin sohvaa ei myydä 150 eurolla ja sitä paitsi se meni jo, että onnea vaan sohvakaupoille. Kehtaakin noin halvalla edes yrittää mun hienoa sohvaa. 

Mies sitten tiedusteli siinä autiossa olkkarissa pönöttäessämme, että oletko sattumalta miettinyt, missä me nyt istutaan. Olin ihan että elähä sie etelän mies huijjo, meillähän on se sairaalasänky! Ja se kaunotar sopi meidän olohuoneeseen kuin sormi nenään! Petasin sen heti nätiksi, tässä se on ekana iltana:

   Lepositeet vaan puuttuu.

Mä olin haaveillut Ikean Ektorp-nojatuoleista jo pitkään. Meidän olohuoneen ikkunat antaa pohjoiseen eli sinne ei paista päiväaurinko lainkaan. Lisäksi tapetti on sellaista kelt...okran väristä, eli sekin vähän pimentää olkkaria. Sohviin mä halusin siis valita väreistä käytännöllisimmän, eli valkoisen! 

   Missä kuussa näiden ryppyjen pitäisi suoristua?

Tässä nyt vertailun vuoksi olkkari vanhalla sohvalla, ja sitten uusilla! Kyllä se ainakin valaistui! Muuttui myös ahtaammaksi... Well played.

   Olkkari vanhalla sohvalla

   Olkkari uusilla sohvilla! Vielä on vähän venkslaamista tuon lipaston kanssa. Nyt ei oikein ovet mahdu aukenemaan...

   Sairaalasänky on lukemista ja päiväunia varten! Ja oikeasti tossa arkun vieressä on toinenkin nojatuoli, mutta kuvassa näytti paremmalta vain yhden tuolin kanssa... 

Rentoudesta ei tietenkään ole enää tietoakaan, koska vieraita jännittää istuutumishetkellä, onko heillä pöksyissä jotain sottua, joka pilaa sohvan, ja jonka vuoksi emäntä joutuu katkaisemaan välit. Eikä mitä. Mä otin hei sellaisen asenteen, että noi on ensinnäkin irroitettavat ja pestävät päälliset, ja niitä voi pahan paikan tullen hommata Ikeasta uusia! Sitä paitsi ei se ole niin vakavaa jos vähän tulee jotain jälkiä, elämää se vaan on ja voi niitä sitten koittaa pyyhkiä vähäsen poiskin. Rento elämänasenne vai mitä!

Iltapuuron jälkeen asenne meni jotakuinkin näin:

Voi PILLU! Mitä tossa sohvassa on!? Ei vittu se on mustikkaa! Enks mä saatana sanonut, että ton lapsen naama ja kädet pestään AINA kun se on syönyt? Voi hevonhelvetti, nyt haet saippuaa!

Epätodellisia keskusteluja vol. 1000

Mies: Jos sä juot sen Vitalinea-jugurtin jääkaapista, niin älä heitä sitä pulloa sit pois.

Minä: Miks?

Mies: Mä teen siihen joka aamu smoothiet evääksi töihin!

Minä: Seeeeeelvä...

Mies: Et kai sä oo muuten heittänyt sitä suolipulloa pois? (Oikeesti vittu SUOLIPULLO!)

Minä: No en oo. Mitä sä sillä haluat tehdä? 

Mies: Mä laitan siihen töihin maitoa evääksi.

Minä: Eksä voi vaan ostaa maitotölkkiä, niinku normaalit ihmiset? Voiko sen veripullon sit jo vipata menemään?

Mies: Ei missään nimessä! Mä laitan sinne mehua peurapassiin.

Onko muiden ihmisten elämä tämmöstä?

Vieroitus nro 1

Olihan taas viikonloppu. Oikein muistinystyröitä jouduin hierustamaan, että mitä ihmettä mahdoin edes perjantaina tehdä! Tapahtumat pyyhkiytyvät mielestä viimeistään parin päivän sisällä. Sitten muistin, että oltiin Miehen ja Pirkkiksen kanssa uimassa - siis huom! Pelkän juhlimisen sijaan keskityn välillä myös lapseeni.

Lauantaina oli se Helsinkiin lähtö. Anoppi tuli Pirkkiksen seuraneidiksi, koskapa Mies oli vaihteeksi metsässä seuraamassa koiramiesten kiukuttelua. En ollutkaan naismuistiin matkustanut linja-autolla! Ja sehän johtuu siitä, että se on aivan persereikä touhua. 

Noh. Bussi lähti hotelli Caribian pihalta kello 16. Minä vanha hermoilija lähdin kotoa omalla autolla kohti keskustaa klo 14. Tämä siksi, että A) ehdin käväistä kaupassa ostamassa kaliaa (siideriä) ja tuliaisia emännälle, B) ehdin löytää hyvän ja ilmaisen parkkipaikan bussin saapumispaikan eli Kupittaan aseman lähistöltä, C) ehdin kävellä hikoilematta 1,5 kilsaa bussin lähtöpaikalle ja D) koska matkakumppanini sanoi, että tule sitten pysäkille ajoissa. No mä olin ajoissa. Mä seisoin siellä yksin räntäsateessa ja tuulessa klo 15:19 lähtien. Kaveri tuli 15:50. 

Päästiin Onnibussissa ihan sinne tuulilasin eteen yläkertaan! Sieltä olisi sitten kivasti lennähtänyt lasin läpi kolarissa, fiiiiuuuuu plumpsis. Vieressäni istui afrikkalaista syntyperää oleva tyttö. Ei hänessä mitään vikaa ollut. Hänen kännykällään täysillä soittamassa musiikissaan sen sijaan oli aivan saatanasti vikaa. Kaameeta mumbo jumboa. Vaihdoimme kaverini kanssa mulkoiluja, mutta en silti sanonut "musiikista" mitään. En kehdannut. Can you please turn the motherfucking noise down. Onneksi hän lopetti sen suht pian ja loppumatkan katsoimme youtubesta Kummeli-videoita.

   Olen suomalainen ja kuolen hitaasti sisäänpäin ennen kuin sanon vierustoverille mitään.

Toinen kärsimys tuli tuta, kun jouduin menemään bussin vessaan pissalle. Pönttö oli täynnä sitä itseänsä, eli siis paskakkaa. Painoin tsiljardi kertaa huuhtelunappia, mutta köntsä ei halunnut huuhtoutua näkymättömiin. Oma virtsini imeytyi kauhistuksesta takaisin munuaisiin, ja palasin paikalleni. Kymmenen minuutin kuluttua oli pakko nöyrtyä. Pyysin ystävääni henkiseksi tueksi, johon hän vastasi, ettei hän "halua nähdä mitään paskaa!" Hän kuitenkin tuli ja yhdessä painoimme huuhtelunappia niin monta kertaa, että sammiosta loppui vesi. Fy fan! Sitten mun oli vain kyykisteltävä siinä pöntön päällä niin, ettei mun hanuri osunut istuinrenkaaseen eikä pissa levähtänyt lattialle. Taivas, mitä vastoinkäymisiä ihminen joutuu elämässään kohtaamaan. 

Tyttöjen iltamme sen sijaan onnistui tosi kivasti! Tutun kaavan mukaan söimme, joimme ja lässytimme. Ystäväni asuu aivan keskustan tuntumassa sievässä pikku yksiössään, ja baariinkin oli siis lyhyt matka. Siellä joimme ja lässytimme lisää.

Pilkun jälkeen narikassa mua kohtasi taas takaisku. Huolimaton portsari oli kadottanut mun hienon valkoisen, lähes-aidon angoravillaisen, Turkista ostetun pipon, jossa on lähes-aitoja timantteja! Menin sitten takaisin siihen tiskille avautumaan, että kyllä en ole nyt tyytyväinen tähän palveluun, että mä maksoin tästä vielä erikseen teille juomarahaa (oikeasti en maksanut), ja että se on Turkista ostettu angoravillainen pipo ja sillä on tunnearvoakin ja ulkona on vittu pakkanen! Poke oli pahoillaan ja etsi piippaa pitkän tovin, jonka jälkeen hän vielä pyysi, että soittaisin illalla uudestaan ja mikäli pipo löytyy niin hän laittaa sen hyvään talteen. Ja johan nyt toki pipo löytyikin, nimittäin ystäväni kenkätelineestä, jossa se oli ollut koko illan. Tyhmä mikä tyhmä.

Sunnuntaina oli pääpäivä! Sen takia me Helsinkiin lähdettiinkin, koska mentiin teatteri Orioniin katsomaan Disneyn Pientä merenneitoa. Eikä mihin tahansa näytökseen vaan sing-a-long näytökseen! Siellä me hoilattiin tunteella mukana, Aalloissa siis! Aamupäivällä käytiin ensin kivassa pienessä kahvilassa brunssilla ja nautiskeltiin kaupunkikulttuuria sydämemme kyllyydestä. Iltapäivällä sitten tosiaan leffaan ja ehdittiin vielä käydä syömässä kiinalaisessakin ennen bussin lähtöä. 

Koitin sunnuntaina päivän mittaan soittaa anopille monta kertaa ilman vastausta. Mua alkoi vituttaa ja huolestuttaa, kun mitään ei kuulunut, eikä hän soittanut edes takaisin. Valitin kahvilassa kaverille, että mikä siellä nyt oikein mättää, johon hän kannustavasti veikkasi, että Pirkkis on kuollut eikä anoppi nyt vain uskalla vastata mulle. Mistä tunnet sä ystävän... 

   Ariel, Pärsky & Sebastian ❤️

Paluubussi oli tupaten täynnä. Jäätävä myötähäpeä tuli taas siinä kohtaa, kun jäljellä oli vain hajapaikkoja ja ihmisiä lappasi sisään, eikä heille meinannut löytyä istumapaikkaa, koska muutama älykääpiö oli varannut viereisen istuimen omalle laukulleen. Ihmiset on käsittämättömän töykeitä. 

Alkumatkasta kyytiin nousi äiti poikansa kanssa. Äiti jäi eteen istumaan ja pikkupoika, jolla oli selvästi ongelmia, istui lähelle omaa paikkaani. Koko matkan poika venkuloi istuimessaan ja ravasi edestakas käytävää ja mikä pahinta, puhui puhelimeensa aivan levotonta juttua: "sitten siinä oli kaksvuotias vauva ja mä löin sitä turpaan ja sen rillit putos maahan ja mä astuin ne rikki ja sit Eiffel-torni kaatu meidän päälle ja sit tuli maanjäristys ja me pudottiin sinne ja mä löin sitä maanjäristystä turpaan"  Pyysin kaveriani muistuttamaan, että miksi vitussa me taas tultiinkaan bussilla, eikä omalla autolla.

Linjuriauto on maantien ässä, sitä minä laulelen rallissa tässä

Siinä saa nähdä jos jonkinlaista, siinä on miestä ja naista

Siinä on lasta ja ukkoa, akkaa, siinä on reppua, nyyttiä vakkaa

Kaikkea voi löytää vehkeitä siitä, eikö se vielä riitä?

Linja-autossa on myös tunnelmaa, linja-autossa matka katkeaa

Nyt ei pukkaa juhlaa enää pitkään aikaan ja hyvä niin. Rahat on loppu ja maksa kans. Alkoi niin sanotusti bilevieroitus. Pirkkikselläkin alkoi vieroitus, siitä myöhemmin!

Pilveä

Pirkkis: (Näyttää sormella kirjasta pilven kuvaa) Yh, yh, mhm, mmh, mmmh mhm yh

Minä: Joo, pilvi.

Pirkkis: (Näyttää sormella kirjasta pilven kuvaa) Mhmmh hmmh mhm mmh mmh  yh hmm yh 

Minä: Hieno pilvi, monta pilveä siinä.

Pirkkis: (Näyttää sormella kirjasta pilven kuvaa) Mhm hmm hmhm hmmh yh yh yh yh yh yh yh

Minä: No niinpä, hienot pilvet siellä taivaalla.

Pirkkis: (Näyttää sormella kirjasta pilven kuvaa) Yh yh yh yh yh mhmh mhm mhm mhmh mhmh,h

Minä: Siinäkin on pilvi, no niinpäs onkin

Pirkkis: (Näyttää sormella kirjasta pilven kuvaa) Mmmh mhmh hmhmhm mmm mhmhm mhm yh yh yh 

Minä: Joo, kolme pilveä

Pirkkis: (Näyttää sormella kirjasta pilven kuvaa) Mmh mhmm mmhmhm yh  yh yh yh yh 

Minä: Eikö siellä olis jotain muitakin kuvia, kuin se pilvi? Joo, siinä pilvi leijailee.

Pirkkis: (Näyttää sormella kirjasta pilven kuvaa) Yh yh yh yh yh yh yh yh yh yh mmmmm mmhm mmhhmm

Minä Miehelle: Ei jumalauta, tule nyt sinäkin hokemaan tänne tätä pilveä!

Mies: Mitä? Polttelemaan pilveä? Etkö sä just oo ryypännyt kaksi päivää!

Pienissä jouluissa

Maanantaiaamuna krapula ja vapina, tuijotan vessan seinää.

   On se päivä vielä huomennakin. 

Pois se minusta! Aamulla pulkkailtiin Pirkkiksen kanssa, päivällä keitteilin herkullista lihakeittoa ("oli se musta vähän oudon makuista" sanoi Mies) ja illalla bodasin ihan täpönä jumpassa. Ei ratkennut mikään suoni! Tenaa olis vähän tarvittu maasta vedossa, mut siinä ei ole mitään uutta. 

Todennäköisyys maanantaiselle darralle oli kylläkin melko suuri, koska koko viikonloppu meni ei pienissä häissä vaan pikkujouluissa! Naapurin muidu laitteli viestiä, että etsä lähtisitsä naapurituppukylän uutta baaria tsekkaamaan. Ei tarvinnut kahdesti kutsua, ja lämpörullat päästä rullattuani harpoin naapuriin vinkkuputeli kainalossa. 

Aikaisemmin oli sovittu, että Mies on perjantai-illan kotona Pirkkiksen kanssa, kun minä ja muijat jorataan, ja että äitini ottaisi tytön mökille lauantaina, kun meillä olisi Miehen kanssa firman pikkujoulut. Luojan kiitos havahduin tarpeeksi aikaisin siihen tosiasiaan, että kun Mies lauantaiaamulla lähtisi hirvijahtiin kello nolla kuusi, jäisin minä kotiin lapsen kanssa pämpättyäni edellisenä iltana naapurin akkain kanssa. 

Ei saatana. Mummiii, otatko lapsenlapsesi mökille jo perjantaina... Äiti ja isä tulivatkin hakemaan typykkää, ja hän sai myös isältäni tuliaiseksi Alaskan Anchoragesta ostetut maastopuvun ja aidon hylkeennahkalakin! Cool. Tässä todistusaineistoa. Ja myös kauppa, josta tuliaiset oli ostettu!

   Kuomat ja hanskat on vähän vähemmän camoa, muuten valmiina metsälle.

    :)

Lempijuomani alkoholi maistui oikein hyvältä ja meillä oli hauska ilta. Ei se pubikaan hassumpi ollut! Ihan kelpo mesta. Siellä oli oikein live musiikkiakin. Jos tykkää Yöstä ja Popedasta niin why not. Harmi vaan, että meidän käytöstavat oli siinä illan mittaan vähän löystyneet, ja koska etkoilla kuunneltiin vähän liikaa Antti Tuiskua, niin me huudeltiin sinne bändille koko ajan, että laita Haddaway soimaan! Lisäksi me vedettiin tanssilattialla jotain väsynyttä aerobic kuviota vähän turhan innokkaasti. Tuntui silloin tyylikkäältä ajatukselta. Semmosta se sit on kun käy liian harvoin ulkona niin menee ihan överiksi.

Mun hot shot on hississä. En oo varma onko se menossa ylös vai alas. Piirsin hienotunteisesti mustat viivat naapuripirkkojen naamaan, niin kukaan ei mitenkään voi heitä tästä tunnistaa! Ei tuu sitte kotona sanomista. 

Herrasmiesseuraakin riitti! Tai no miesseuraa nyt ainakin. Yksi nuorehko aviomies ja kahden lapsen isä houkutteli meitä jatkoille -kuulemma ilman taka-ajatuksia! Mitkä vitun jatkot ne on jos ei ole mitään taka-ajatuksia? Olispa ollut ihan jännittävää nähdä, minkälaiset jatkot varattu ukko olisi järjestänyt neljälle varatulle muijalle kotonaan. 

Lauantaiaamulla heräsin puoli yhdeltätoista. Luksusta. Aamupalaksi, lounaaksi ja päivälliseksi söin juustonaksuja ja kokista. Kisakunto on selvästi kohdillaan, koska kahden tunnin sohvalla koetun välikuoleman jälkeen olin valmis uuteen nousuun! Pikkujoulut nummero kaksi, here I come.

Uusiksi lämpörullaa tukkaan ja äidiltä synttärilahjaksi saamani pikkujouluvermeet, eli nahkahame ja pitsipaita ylle! Vähän mä olin tyylikäs. Viinipullo auki ja näytin entistä tyylikkäämmältä! Mies, jonka oli määrä taas aamulla lähteä jahtiin, oli kuskina! Harrastukset on valinta.

Oli tosi kiva nähdä kaikkia vanhoja työkavereita pitkästä aikaa! Mulla on työsopimus vielä voimassa, vaikka varsinainen työpaikka lähtikin, joten katsoin oikeudekseni osallistua vielä näille kinkereille. Eikä kukaan tullut nappaamaan multa drinkkilippujakaan pois. Käytin ne silti varmuuden vuoksi äkkiä pois!

Muitakin tuttuja näin. Virastotalolla järjestetyissä jouluissa toimi vartijana eläkkeellä oleva jepari, joka kerran hakkasi neljätoistavuotiaan meikäläisen MagLitella irti yhdestä kaiteesta niin, että käsivarret oli viikon sinisenä. Teki mieli ruveta rettelöimään ihan vaan vanhojen aikojen kunniaksi! Happy times. 

Hetken käväisi mielessä myös ainutlaatuinen tilaisuus haukkua pystyyn kaikki kollegat, joiden pärstä oli vituttanut mua työvuosien aikana! Eihän mulla olisi ollut mitään menetettävää, koska kenkää saan joka tapauksessa. "Sinäkin vanha mulukku! Muistan kun vittuilit silloin kerran vuonna 2009!" Mutta sitten mä oivalsin, ettei siellä töissä edes ollut sellaisia ihmisiä! Nyyh. Ikävä tulee. 

Mun oli tarkoitus lähteä vielä firman pikkujouluista vanhojen työkaverien luo kolmansiin pikkujouluihin, mutta sinne mä en kyllä koskaan päässyt. Onpa raskasta olla tällainen Social Butterfly! Näin onneksi ne ystävät sitten myöhemmin juottolassa.

Lunastin kaikki drinkkiliput, ostin muutaman ylimääräisen juoman, poltin pari tupakkia, menin baariin, lauloin karaookkea, keikutin nahkaan verhottua haitariani tanssilattialla ja jaoin työkaverin kanssa taksin kotiin. Siinä se ilta paketoituna. 

Nyt voi taas valkaista nenää!

...kunnes ensi viikonloppuna lähden Säätäjien kanssa Tsadiin. Mistä tämä ränni nyt oikein tulla tupsahti?

Simmottos

Mimmottos kummottos, mimmottos kummottos

Na na na na na naaaaaa!

No simmottos tämmöttös, simmottos tämmöttös

Na na na na na naaaaaa!

Kaikille hyvät kaupat

Mulla on tori.fi-sovellus tässä iPadilla ja Jollassa. Se on sit hyvä palvelu. Olen ostanut sieltä vaikka ja mitä! Olen myös myynyt siellä kaikenlaista jonninjoutavaa tavaraa. Sitä on helppo käyttää ja kauppakin käy kiitettävästi. Samoin noi Fb-kirpparit on kanssa ihan kätsyjä.

Mutta. 

Kun meinaa väkisin käämit palaa joidenkin ostajien kanssa. Käsittämättömimmät tapaukset pulpahtavat pinnalle aina, kun joku antaa jotain ilmaiseksi. Esim itse laitoin toriin yhden vanhan digikameran ja digiboksin lahjoitukseen. Ne oli vanhoja eikä olleet olleet käytössä vuosiin. Joku propellipää sitten sieltä heti lähti kyselemään digiboksista. Tai ei hän varsinaisesti kysellyt, vaan ilmoitti: "voitko tuoda digiboksin Raision keskustaan osoitteeseen olenidioottitie 5, kiitos." Vastasin, että kyllä en voi nyt tuoda sitä. Siis ilmainen tavara ja sitä tarttis vielä lähteä kuljettelemaankin johonkin! Anna mun kaikki kestää. 

Yksi daami kerran tuli hakemaan jotain viiden euron tavaraa. Ovella hän antoi kaksi kahden euron kolikkoa, joista mun laskuopin mukaan yhteen laskettuna tulee neljä, ei viisi euroa. "Mulla ois tällaiset", hän sanoi. Olin niin hämmentynyt, etten keksinyt muuta sanottavaa, kuin okei. Myöhemmin vitutti kuin pientä eläintä moinen röyhkeys. Olisi pitänyt sanoa, että kaivahan lisää kuvettasi. Ei taas vaan tajunnut.

Fb-kirppareilla rasittaa se ämmien mielensä pahoittaminen ja riitely. Joku oli tovi sitten laittanut kuvan leikkimökistään, jonka hän aikoi lahjoittaa halukkaalle. Seuraavana päivänä sama henkilö kirjoitti uuden päivityksen, jossa hän totesi, että olisi luovuttanut mökin ilmaiseksi, mutta nyt ennemmin polttaa sen johtuen ihmisten kommenteista. Elikkä joku päjö oli avautunut sen verran kovaa, että myyjä/lahjoittaja oli vittuuksissaan luopunut koko projektista. Huoh. Siinä menetti joku pikku Kerttuli tai Perttuli kivan möksän.

Ja sit nämä minä olin ensin jonossa eikä ku minä, joo mutta minulla on alustava varaus ja pääsen ensi vuonna noutamaan, joo mut mä olin viimeisenä jonossa mut pääsen hakemaan nyt. Sit tapellaan ja naristaan ja silloin kerran kun minä myin niin minä ainakin... 

Erosin jo ryhmästä nimeltä Ihanuuksien kirppis. Siellä emännät alko matsaamaan siitä, mikä on ihanaa ja mikä ei. Joku koitti myydä ihanuuksiaan ja toiset (ja ylläpito) kommentoivat, että ei tämä ole mitenkään erityisen ihanaa, ihan tavallinen vaasi vai mikä vittu se nyt lienikään. Sit siellä on kuitenkin kaupan jotain Honkkarista ostettuja pinkkejä Mandariini-Kiinassa kasattuja peltilyhtyjä. 

Rasittavimpia on sellaiset varailijat, joista ei sitten kuulukaan päiväkausiin mitään. Nytkin yhden eukon pitäisi hakea multa sänky ja toisen kaikkea muuta tavaraa. Molempien perään olen saanut jo kysellä. Toinen ihan loukkiksena vastasi kolme päivää varauksensa jälkeen, että on tässä ollut kaikenlaista muutakin ohjelmaa viikolla. Ymmärtäähän sen, mutta sitten voisi vaikka ilmoittaa aikeistaan esimerkiksi tekstiviestillä. Olen tainnut avautua tästä aikaisemminkin!

Mä löysin torista ihanan vanhan rautasängyn! Se olisi sopinut meidän vierashuoneeseen kuin nyrkki silmään, mutta Mies ei halua luopua siitä vanhasta sängystä. Helvetti. No nyt sen sängyn päädyt on vierashuoneessa ja patja olohuoneen nurkassa. Mä haluaisin luopua tästä vanhasta mustasta sohvasta ja tehdä uuden sohvan siitä rautasängystä!

   Päädyt. Ihanan romanttiset!

   Runkopatja sohvan takana. Ei niin romanttista, eikä todellakaan kovin käytännöllistäkään.

Tässä pari helmeä myynti-ilmoitusta torista. Yrittänyttä ei laiteta!

   Diidel mootori. Maybe jees. Maybe not wörki?

   Tätä joku myi 30 eurolla "puutarhaan sisustuselementiksi". Good luck with that.

   Ruohoraivuri. Meillä maalla näitä kutsutaan siimaleikkureiksi. 

Vuoden optimisti-palkinnon saa tänä vuonna rouva, joka halusi ostaa toimivan ja tänä kesänä katsastetun auton alle 300 eurolla. "Ei tartte olla uusi kunhan on toimiva ja luotettava menopeli ja kiva jos saisi maksaa kahdessa erässä". Miehelle räkätin, että kiasus mikä kaheli, mutta joku otti kuin ottikin yhteyttä ostajaan! Ei se oo tyhmä joka pyytää. 

Loppuun vielä Feissarimokista kopsattu ilahduttava myynti-ilmoitus :)

Halloweenistä vielä

Unohdin laittaa pyhäinpäivän päivitykseeni kuvan Pirkkiksen Halloween-lookista! Vähänkö kaino poseeraus. 

En myöskään ymmärrä, miksi en lähtenyt hänen kanssaan karkkikerjuulle. Äh, mitä hölmöyttä! Olisin pukenut hänet just tolleen söpösti leppikseksi, istuttanut kärryyn ja pokkana kiertänyt koko asuinalueen. 

Karkki vai kepponen! Hehe, moikka vaan, mekin tultiin vähän Pirkkiksen kanssa virpomaan! Joo, ylläriiiii, hehe! Hän näki muita noitia kadulla ja osoitti niitä ja siitä mä tietty heti ymmärsin, et hänkin haluaa lähteä vähän kiertelemään ni me nyt sit tultiin, ku mitä sitä nyt ei tekis lapsensa eteen, vai mitä! No niinpä! Nii et onks teil karkkii? Mitä karkkii teil on? Pirkkikselle siis, ei tietenkään mulle, hehe, mä vaan kannan tätä jätesäkkiä! Joo tiputa sinne pohjalle vaan kaikki! Jees, kiitoksia, nähdään sit taas pääsiäisenä! Moi moi! Vilkutaksä Pirkkis, ja anna äidille ne tuplat. 

Sugar, yes please

Niin siitä sokerilakosta. Voi veljet. Dokumenttiprojektissa oli jokunen maanantai sitten aiheena sokeribisnes ja sokerin haitat terveydelle. Eihän se tietenkään mikään uusi tai yllättävä asia ollut, mutta kun joku asia tuodaan ihan iholle, niin silmät aukeavat taas eri tavalla. Vähän niinku että tietää, että kokiksessa sokeria, mutta sitten kun ne sokeripalat kasataan pyramidiksi, niin alkaa vähän enempi ahdistaa. Lähtee ne hattaranvaaleanpunaiset lasit roskiin ja tilalle asetellaan ne selluliitin harmaat rillut.

Meillä on suvussa kakkostyypin diabetesta ja näillä elämäntavoilla LUE sokerin ahmimisella olen kulkemassa erittäin kovaa vauhtia sitä samaa kaltevaa mutkaa pitkin suoraan insuliinikynäkauppaan. Mä sitten sain sitä dokkaria seuratessani idean vähän niin kuin etukäteisuudenvuodenlupauksena jättäytyä sokerilakkoon! 

Ja jotta mun lakko olisi kestävämpi, päätin tukeutua ryhmäpaineeseen. Laitoin Faceen päivityksen, jossa uhosin olla niin monta päivää sokeripannassa, kuin mitä päivitys saa tykkäyksiä. Ja ne kusipäät, joita kavereikseni Facessa kutsun, tykkäsivät. Ja tykkäsivätkin sitten 147 kertaa. Shit goddamnit. En osaa laskea mihin kuuhun toi yltää, mutta varmuudella ainakin mun synttärit, joulu ja UV ovat pilalla. Mahdollisesti myös pääsiäinen.

Eikä mitä, mun lakko on sujunut hei hemmetin hyvin! Täytyy sanoa, että olen aika ylpeä selkärangastani koverretusta itsekurista. Olen pystynyt torjumaan tarjotut herkut ja jättänyt ottamatta, vaikka muut ovat syöneet makeita tarjoiluja. Ja jo YLI kahden (2) viikon ajan!! Mielenvikaista. 

Ehkä mun pitäisi kuitenkin muuttaa toi sokerilakkoni nimitys herkkulakkoon. Tai sitten kohtuullisuusprojektiksi. Olen kuitenkin syönyt vähän jugurttia ja kyllä meidän (Miehen) tekemässä puolukkamehussakin varmasti sokeria oli. Mutta pääasia on, että en ole ördännyt, kuten aikaisemmin. Mä pystyn täysin ongelmitta syömään kerralla kokonaisen keksipaketin. Ei tunnu missään. Tai kaksi piispamunkkia kerralla. Varmaan menis kolmaskin.

Mun yksi sukulaisrouva kerran jutteli miehestään, että kun se syö suklaalevynkin niin nopeasti. Että miksei voi vain ottaa yhtä, kahta palaa, ja sitten pari palaa taas seuraavalla viikolla. Olin ihan että vittu pelleiletkö? Ei hän pelleillyt. Seuraavalla viikolla? Silloin on menossa jo ihan eri levykin. 

Eilen oltiin Miehen kanssa Naantalissa Kalatrapissa syömässä. Ruuan jälkeen tilasin jälkiruokaa. Annokseni nimi oli Suklaapaletti. Se sisälsi valkosuklaaseen upotetun mansikan, chilisuklaamoussen, suklaapannacotan ja kahta eri suklaapiirakkaa. Siinä saattoi olla ihan inan verran sokeria kyllä. Mutta olin tämän herkuttelun ansainnut upealla arkisokerittomuudellani! Huomenna taas uuteen nousuun.

Muutama tuote, jotka eivät ole Vältä-listallani:

Cappucino

Viini

Kotitekoinen mehu

Miehen tekemät smoothiet. Ja rahkat. 

Noin siinä ne oli. Siideriä en ole juonut!

Ravintolassa oli pienenpieni vauva. Se rassukka rääkyi sellaista vastasyntyneen avutonta itkua. Verhojen välistä katsoin, kun ilmeisesti vauvan isoisä koitti saada pienokaista ulkona rauhoittumaan. Hän vihelteli vauvalle ja heilutti sitä vauhdikkaasti käsivarsillaan. Se ei auttanut mitään ja sähisin Miehelle, että miksei vaari tajua ottaa vauvaa kunnolla syliin turvaan, ei kai se nyt saatana mistään vislaamisesta perusta! Huuto kuului ravintolaan sisälle asti ja oman, kotiin mumman kanssa jätetyn vauvani sijaan ajatukset olivat koko ajan tässä ravintolan vauvassa. Vauva ku vauva, ikinä ei näköjään rauhaa saa.

Siis se otti niin sielusta se huuto. Mun teki ihan hirveästi mieli mennä ulos ja kysyä, että voinko mä ottaa sen vauvan syliin. Anna se tänne!! Totesin Miehelle, että me suomalaiset ollaan liian häveliäitä ja rajoittuneita, entä jos vaari vaikka haluaisi, että joku menisi auttamaan! Että jos ne vaikka haluaisi, että minä imetän sitä vauvaa! Mies pyöritteli silmiään ja kaatoi lasiinsa lisää kaljaa. Mitäs sä meinaisit, jos joku tulisi ja ottaisi sulta Pirkkiksen, kun et saisi sitä heti hiljaiseksi? Meinaisin, että nyt sä kuolet. 

En tosiaankaan tiedä, miten jotkut vanhemmat pärjäävät/jaksavat/kestävät/elävät vaikkapa koliikkivauvan kanssa, joka huutaa kuukausitolkulla, eikä mikään suorittamasi sirkustemppu auta. Itse kärsin tosi kovaa kuunnellessani vieraan vauvan huutoa puoli tuntia. 

Lopulta itku lakkasi ja kun tulin vessasta näin, että vauva oli äitinsä rinnalla ja rauha oli taas maassa. Tokaisin vain että jaaha, nyt teidän pikkuinen on tainnut rauhoittua ja kysyin hänen ikäänsä. Kuulemma vauva oli vasta kuukauden. Teki mieli jäädä siihen tekemään tikusta asiaa ja juttelemaan, mutta kun perhe ei vastannut innokkaaseen small talkiini yhtäläisellä innolla, katsoin parhaaksi suksia sitten vittuun. 

Olenko joskus maininnut, että mun jutuissa ei varsinaisesti ole minkäänlaista punaista lankaa? Pelkkää ajatuksen virtaa. Mä näköjään kirjoitan ihan just mitä sylki suuhun tuo. Tai lähinnä mitä aivot ajatuksia luo.

Pyhäinmiestenpäivä

Happy Halloween! No se meni jo.

Vietettiin rauhallista pyhäinpäivän viikonloppua ihan kotosalla perheen kesken. Ei ollut edes yövieraita, kuten kolmena viime viikonloppuna! Mies oli ankaran flunssan kourissa, eikä jaksanut lähteä lauantai-illalla edes hirvipeijaisiin syömään. Kuulemma nuha painoi niin kovin, ettei hän halunnut lähteä sinne "jonottamaan". Sen sijaan hän jaksoi ongelmitta lähteä kylmään, pimeään, ankeaan ja märkään hirvimetsään talsimaan. On se jännä, miten se nuha sillain aina joskus antaa periksi. 

Perjantai-iltana soi ovikello. Menin avaamaan, ja siellä seisoi kolme noitaa! Karkki vai kepponen! Voihan perärööri. En mä ollut yhtään ajatellut, että a) oli Halloween tai b) joku tulisi meille virpomaan. Hmm, siis pääsiäisenä virvotaan, mitä tehdään Halloweenina? Karkkikeppostellaan? 

Eihän meillä ole koskaan mitään herkkuja kotona, koska mä olen aina syönyt kaiken. Onneksi löysin kuitenkin pari pussia popkornia, jotka kelpasivat tytöille. He kun olivat viettämässä noitumisen jälkeen myös leffailtaa. 

Lauantaiaamulla oltiin naapurin kanssa pitkällä kävelylenkillä. Istuskelin vielä ulkona rappusilla, kun parvi isänmaantoivoja pyrähti meidän pihaan. Pienin huusi jo kaukaa: me, me, me tullaan illalla, illalla ni, ni, ni, teille tuomaan karkkia! Selvä se, tervetuloa. Aprikoin kuitenkin minun olevan siinä hommassa se antava osapuoli. 

Ovikellon soidessa iltasella olimme siis perjantaisesta karkittomuudesta viisastuneina varautuneet suklaapatukoilla. Lievä kateus nannoja kohtaan iski siinä vaiheessa, kun ne piti ojentaa lapsilaumalle. Puntaroin vaihtoehtojani; jos valitsenkin kepposen, saan pitää karkit, mutta mitä hirveyksiä kersat sitten keksisivätkään? Kivittäisivät kuitenkin ikkunat paskaksi. 

Päätin kohdata kilpailijani mano a mano. "Mitäs sitten, jos valitsenkin kepposen?" Mukulat tuijottivat mua tumput suorina. Sitten yksi sanoi hiljaa, että ei me olla vielä keksitty mitään. Raasut. Annoin sitten geishat ja fazerinat kerjäläisille, vaikka pikkasen karkkihammasta vihlasikin. Sitä paitsi mä olen ollut JO kohta pari viikkoa sokerilakossa!! Siitä onnettomuudesta sitten tuonnempana... 

Illalla lähdettiin vielä käymään hautausmaalle ihastelemaan kynttilämerta. Oli tosi kaunista ja tunnelmallista! 

  Haluaisin huomauttaa, että ensimmäinen, laadukkaampi kuva, on otettu Jollallani, ja alempi, epäselvämpi kuva Miehen Lumialla. Jolla voittoon!

Kierreltiin kirkkomaan käytäviä pitkin, ja lueskeltiin mielenkiinnolla hautakivien nimiä ja vainajien titteleitä. Löytyi maanviljelijää, isäntää ja emäntää, opettajatarta, tytärtä ja poikaa. Oli vähän niinku Spoon River antologiasta! Hienoja vanhoja nimiäkin löytyi: Immikki, Adolffiina, Eufrosyne, Laimi Lemmitty ja Kustaava noin muutamia muistellakseni. Jos meille tulisi toinen tyttö, se nimettäisiin välittömästi Immikiksi! Pirkkis ja Immikki, mikä voisi sopia paremmin. 

Pirkkis ihasteli vähän liiankin kanssa hienoja hautakynttilöitä. Vähän välistä pientä pyhäinhäpäisijää sai hakea pois hautojen päältä tallustamasta. Aina saa hävetä. 

Pappa

Pappa on taas terveyskeskuksessa. Hän oli kaatunut kotona ja loukannut selkänsä, mistä syystä sängystä ylös pääseminen ja sinne meneminen eivät onnistu ilman apua. Omasta mielestään hän pärjäisi kotona vallan mainiosti, mutta lääkäri ja hoitajat taitavat olla eri mieltä. "Olen tässä odotellut, että nuo hoitajalikat jo sanoisivat mulle, että lähes meneen täältä!" 

Kävin viime viikolla häntä moikkaamassa. Hän oli aulassa katsomassa telkkaria, ja siinä rupatellessamme telkusta tuli juustomainos. "Jotkut ihmiset saavat olla kotona ja syödä tuollaisia herkkujuustoja". Ihan sydämestä otti... Ehdotin, että voisin hakea meille kaupasta vähän leipäjuustoa! "Ei sun nyt tarvitse sellaseen ryhtyä, siitä on niin paljon vaivaakin..." Eipä ollut vaivaa ja siltä istumalta lähdin kauppaan ja ostin leipäjuustoa ja lakkahilloa. 

En ollut taas hetkeen ollut pappaa katsomassa, ja huonon omatuntoni kirkumista vaimentaakseni ostin myös pähkinäsekoituspussin ja Suomen historia-lehden. Tältä mahtaa kiireisistä vanhemmista tuntua, kun he ostavat lapsille lahjoja ja tuliaisia läsnäolon puutetta korvaamaan... Sortsa kun en oo kuukauteen käyny, mut täs ois näit pähkinöit. 

Terkkariin palatessani pappa oli häipännyt aulasta ja hetken etsiskeltyäni löysin hänet jonkun toisen asiakkaan huoneesta. Siellä kokoontuikin varsinainen herrakerho! Huoneen kolme asukasta, pappa ja kaksi vierailevaa seniori-ikäistä setämiestä siellä heittivät sellaista legendaa, että ihan alkoi meikäläisenkin korvia punottaa! Pistin pähkinäpussin kiertämään ja kävin lämmittämässä mulle ja papalle juustot hilloineen. 

Selailtiin vähän ostamaani lehteäkin. Tai lähinnä katsottiin kuvia, kun ei lukemisesta enää meinannut tulla mitään. Sekin on hirvittävä sääli, koska pappa on aina ollut todella kova lukemaan. Aikakin kuluisi paljon paremmin siellä terkkarissa ja kotonakin, jos hän vielä pystyisi ahmimaan kirjoja samanlaisella innolla. Ei vain jotenkin ajatus pysy enää kasassa.

Ulkona oli upea ilma ja lähdimmekin pienelle kävelylle. Minä työnsin pyörätuolia, ja pappa istui kyydissä kuulasta syysilmaa nuuskien. Kyllä häntä vähän tuntui pelottavan, saanko pidettyä kärrystä kiinni. "Etten mä vaan nyt putoaisi tästä", hän hoki monta kertaa. "Jaksatko varmasti työntää tämän ylämäen?" hän kysyi, vaikka tie oli ihan tasainen. 

Ulko-ovelle palattuamme kysyin, haluaisiko hän vielä mennä yhden kierroksen. "Ei, en, kun työnnät minut nyt vaan sinne, mistä päästään helpoiten auton kyytiin ja kotiin!" Sydän verta vuotaen jouduin kertomaan, että ei me olla menossa kotiin vaan takaisin sisälle terveyskeskukseen. Hän oli aivan hänmästynyt. Vai niin, hän sitten vaan tokaisi alistuneena. 

Tiistaina käytiin häntä taas moikkaamassa, ja tällä kertaa otin Pirkkiksenkin mukaan. Pappaa hän ei kauheasti vierastanut, mutta lapsirakkaita ja innokkaita mummoja kylläkin. Ekat 45 minuuttia hän näytti hapanta naamaa ja kieppui vaan mun jaloissa, mutta tottui sitten vähitellen mummuihin ja alkoi esiintyä ja riekkua ympäri päiväsalia. Nyt on menossa joku sellainen kausi, että vieraat ihmiset eivät saisi hänelle puhua eivätkä mielellään edes katsoa päin. 

Vierailu sujui kivasti, syötiin välipala samaan aikaan asukkien kanssa ja seurusteltiin pöydän ääressä isolla porukalla. Jossain kohtaa Pirkkis meni maahan makoilemaan ja mönki siellä mopaten lattiaa sydämensä kyllyydestä. Ajattelin, että ei kai siellä maassa nyt mitään sarssia kummempaa ole, mutta siinä vaiheessa alkoi lähdön hetket koittaa, kun hän rupesi puristelemaan pyörätuoleista roikkuvia katetripusseja... 

Seuraavana päivän näin setääni ja hän sanoi juuri tulleensa papan luota. Kerroin, että mekin olimme olleet edellisenä päivänä. Aijaa, tuumi setä hämmästyneenä, koska pappa oli sanonut, että en ole yhtään käynyt häntä katsomassa. Oi voi. 

Toivon itselleni pikaista kuolemaa, ettei tarttisi vuosia kitua kusen ja käsidesin hajussa vuodeosastolla. Jos ei nyt kummiskaan vielä pariin vuoteen. Kiitos please Jeesus. 

I, Da Vinci

Joku oli jakanut tänään Facebookiin ajatelman, jonka mukaan kaikki lapset ovat taiteilijoita, kunnes joku sanoo heille, etteivät he ole taiteilijoita. Allekirjoitan täysin! Piirsin ja väritin värityskirjoja tosi mielelläni pienempänä. Jossain kohtaa innostus loppui. Todennäköisesti siksi, että joku amatööri, kuten kuviksen opettaja, antoi mulle seiskan piirrustustaidoistani, ja tämän johdosta luovuuteni lamaantui täysin. Ties mimmonen taitelija musta olisi saattanut tulla! Pitänee hommata niitä aikuisten värityskirjoja, jospa vaikka saisin vielä vääryyksiä korjattua.

On se nyt kumma, kun lapsia pitää tuollaisissa taiteen asioissakin niin kovin arvostella! Hyvään ja menestyksekkääseen elämään ei piirto- tai laulutaitoa tarvita. Antaisivat siis kaikkien kukkien kukkia ilman sen suurempaa syynäystä. Miehellekin musiikinopettaja sanoi aikoinaan laulukokeissa, että ei tänne ole tultu runoja lausumaan! Vieläkään hän ei uskalla laulaa, vaikka joskus mieli tekisikin, ainakin kännissä. Suu liikkuu, mutta ääntä ei tule ulos. Voi toki johtua myös humalatilasta. 

Löysin vieläpä todistusaineistoa vanhempieni luota tukemaan tätä arviota taiteellisuudestani. Taidan kehystyttää nämät olohuoneen seinälle.

   Teoksen nimi: Kukko ja mato. Tyylinä vahakynin toteutettu impressionismi. Mato on ihan Ö:nä, vatafaaaaaak!

  Vähän japanialaisempaa tatsia tässä. Tämän yhteyteen sopisi joku kiva haiku, kuten

  Aurinko laskee

  Kaislat ovat mustia

  Veripisarat

Olisin mä voinut ryhtyä näköjään runoilijaksikin.

   Huoneen taulu. 

   Siinä meni viimeinen Catch-a-Fish!

   Priceless! Susu-kissalle suunnittelemani ruokalista noin vuodelta -91.

Vähän epäilen noita pätkiksen paloja, muuten varmaan kaikki tästä menyystä kelpasivatkin. Mies toivoi, että ottaisin tuon käsialan taas käyttöön. Hänen mielestään mulla on liian pieni ja epäselvä käsiala! Vanha puusilmä, sanon minä.

  Voin palata tähän mietteeseen sitten, kun pimeys, loskapaska ja keltainen lumi alkavat vituttaa. 

   On muistettu katsoa Pikku Kakkosen loppu"kevennys"

  Jättiläispingviini ja jäävuori. Pingulla on siisti kotsa!

   "Veera, metsän iloinen tonttutyttö". Näitä erilaisia tyttöjen kuvia mä piirsin jatkuvasti, ja jokaiselle keksittiin aina myös oma nimi.

  Musteläiskätesti! Minä näen tässä perhosen, jolla on Darth Vaderin kasvot ja naisen lantioluut. Mitä sinä näet?

   Lisää nimeämistä. Tällä kertaa kalalajeja. Punakärsälallora. Ei lisättävää.

  Olen suunnitellut meidän luokalle discomainoksen! Päättymisaika kello 01 on kyllä saattanut olla pikkaisen turhan optimistinen. Meillä oli aina muuten villasukkatansseja, ei mitään discoja! Hyviä, viattomia aikoja ❤️