Pappa

Pappa on taas terveyskeskuksessa. Hän oli kaatunut kotona ja loukannut selkänsä, mistä syystä sängystä ylös pääseminen ja sinne meneminen eivät onnistu ilman apua. Omasta mielestään hän pärjäisi kotona vallan mainiosti, mutta lääkäri ja hoitajat taitavat olla eri mieltä. "Olen tässä odotellut, että nuo hoitajalikat jo sanoisivat mulle, että lähes meneen täältä!" 

Kävin viime viikolla häntä moikkaamassa. Hän oli aulassa katsomassa telkkaria, ja siinä rupatellessamme telkusta tuli juustomainos. "Jotkut ihmiset saavat olla kotona ja syödä tuollaisia herkkujuustoja". Ihan sydämestä otti... Ehdotin, että voisin hakea meille kaupasta vähän leipäjuustoa! "Ei sun nyt tarvitse sellaseen ryhtyä, siitä on niin paljon vaivaakin..." Eipä ollut vaivaa ja siltä istumalta lähdin kauppaan ja ostin leipäjuustoa ja lakkahilloa. 

En ollut taas hetkeen ollut pappaa katsomassa, ja huonon omatuntoni kirkumista vaimentaakseni ostin myös pähkinäsekoituspussin ja Suomen historia-lehden. Tältä mahtaa kiireisistä vanhemmista tuntua, kun he ostavat lapsille lahjoja ja tuliaisia läsnäolon puutetta korvaamaan... Sortsa kun en oo kuukauteen käyny, mut täs ois näit pähkinöit. 

Terkkariin palatessani pappa oli häipännyt aulasta ja hetken etsiskeltyäni löysin hänet jonkun toisen asiakkaan huoneesta. Siellä kokoontuikin varsinainen herrakerho! Huoneen kolme asukasta, pappa ja kaksi vierailevaa seniori-ikäistä setämiestä siellä heittivät sellaista legendaa, että ihan alkoi meikäläisenkin korvia punottaa! Pistin pähkinäpussin kiertämään ja kävin lämmittämässä mulle ja papalle juustot hilloineen. 

Selailtiin vähän ostamaani lehteäkin. Tai lähinnä katsottiin kuvia, kun ei lukemisesta enää meinannut tulla mitään. Sekin on hirvittävä sääli, koska pappa on aina ollut todella kova lukemaan. Aikakin kuluisi paljon paremmin siellä terkkarissa ja kotonakin, jos hän vielä pystyisi ahmimaan kirjoja samanlaisella innolla. Ei vain jotenkin ajatus pysy enää kasassa.

Ulkona oli upea ilma ja lähdimmekin pienelle kävelylle. Minä työnsin pyörätuolia, ja pappa istui kyydissä kuulasta syysilmaa nuuskien. Kyllä häntä vähän tuntui pelottavan, saanko pidettyä kärrystä kiinni. "Etten mä vaan nyt putoaisi tästä", hän hoki monta kertaa. "Jaksatko varmasti työntää tämän ylämäen?" hän kysyi, vaikka tie oli ihan tasainen. 

Ulko-ovelle palattuamme kysyin, haluaisiko hän vielä mennä yhden kierroksen. "Ei, en, kun työnnät minut nyt vaan sinne, mistä päästään helpoiten auton kyytiin ja kotiin!" Sydän verta vuotaen jouduin kertomaan, että ei me olla menossa kotiin vaan takaisin sisälle terveyskeskukseen. Hän oli aivan hänmästynyt. Vai niin, hän sitten vaan tokaisi alistuneena. 

Tiistaina käytiin häntä taas moikkaamassa, ja tällä kertaa otin Pirkkiksenkin mukaan. Pappaa hän ei kauheasti vierastanut, mutta lapsirakkaita ja innokkaita mummoja kylläkin. Ekat 45 minuuttia hän näytti hapanta naamaa ja kieppui vaan mun jaloissa, mutta tottui sitten vähitellen mummuihin ja alkoi esiintyä ja riekkua ympäri päiväsalia. Nyt on menossa joku sellainen kausi, että vieraat ihmiset eivät saisi hänelle puhua eivätkä mielellään edes katsoa päin. 

Vierailu sujui kivasti, syötiin välipala samaan aikaan asukkien kanssa ja seurusteltiin pöydän ääressä isolla porukalla. Jossain kohtaa Pirkkis meni maahan makoilemaan ja mönki siellä mopaten lattiaa sydämensä kyllyydestä. Ajattelin, että ei kai siellä maassa nyt mitään sarssia kummempaa ole, mutta siinä vaiheessa alkoi lähdön hetket koittaa, kun hän rupesi puristelemaan pyörätuoleista roikkuvia katetripusseja... 

Seuraavana päivän näin setääni ja hän sanoi juuri tulleensa papan luota. Kerroin, että mekin olimme olleet edellisenä päivänä. Aijaa, tuumi setä hämmästyneenä, koska pappa oli sanonut, että en ole yhtään käynyt häntä katsomassa. Oi voi. 

Toivon itselleni pikaista kuolemaa, ettei tarttisi vuosia kitua kusen ja käsidesin hajussa vuodeosastolla. Jos ei nyt kummiskaan vielä pariin vuoteen. Kiitos please Jeesus.