Tässä parina päivänä oli niin upean aurinkoiset kelit, että ihan kevätkärpänen puraisi ja läksin ulkohommiin heti Pirkkiksen sammuttua kärryihinsä. Hillitön inspiraatio iski ja suhasin ympäri pihaa suorittaen erinäisiä pieniä piha-askareita: vein linnuille siemeniä ja talipalloja, ripustin puuhun yhden uuden syöttöpöntön, heitin vajasta menemään turhia romuja ja siirsin pihakalusteet sinne suojaan. Ajatella nyt jo, helmikuussa. Ensin ne lojui puoli vuotta kuistilla sateen ja lumen piiskatessa niiden herkkää polyrottinkista hipiää. Parempi myöhään kuin ei silloinkaan.
Mulla on vajassa jemmassa muutamia heinäseipäitä ja niitä tuijotellessa sain kuningasidean bygätä niistä omat pikku sisustustikkaat! Käsittämätöntä kyllä pystyin vinolla ruosteisella sahalla saamaan melko siistiä jälkeä aikaan, akkuporakonekin rupes toimaamaan latauksen jälkeen enkä menettänyt hermojani kertaakaan! Nooh olenhan syntynyt puuseppien sukuun.
Hyvään pyritään...
...mutta priimaa pukkaa tulemaan! Haha, aivan sairaan hieno!
Innostuin onnistumisestani niin kovin, että seuraavana päivänä hyökkäsin uudestaan seipäiden kimppuun. Tällä kertaa visiona oli kukkatuki. Tämä oli päämäärä:
Ja tämä oli tulos:
Hmm. No ei aivan samanlainen ja muutenkin kuvan pilaa taustalla pyllistävä piski.
Vapun kanssa pihahommat eivät käy tylsiksi. En ehdi tylsistyä, koska kymmenen minuutin välein on pidettävä tauko koiran vinkuessa jossain jumissa. Tässä muutama esimerkki edellispäivältä:
Oli ilo asioida kanssanne NOT
Mulla on heinäseipäiden lisäksi muitakin projekteja odottelemassa sopivaa hetkeä! Dyykkasin viime kesänä roskalavalta nämä laudat! Ne on varmaan jonkun vanha miniaita. En ole vielä keksinyt niille käyttöä, mutta varmasti pian saan jonkun idiksen. Mies kun näki nämä hän kysyi, mitä vittua nämä on. Ei hänellä ressukalla ole oikein sellaista visiointikykyä ollenkaan.
Toinen projekti on kasvihuone. Sellainen vanhoista ikkunoista itse rakennettu upea luomus, joita sisustuslehdet ovat pullollaan. Siellä voi sitten keväällä ja syksyllä siemailla tossukat jalassa lampaantaljoihin kääriytyneenä minttukaakaota ja kesällä sieltä saa tietty mahtavan sadon. Jotain tällaista vähän vaatimattomampaa olin ajatellut:
Koska olen kaukaaviisas, mulla on jo materiaalitkin kasvihuoneeseen! Tai ainakin osa. Kaveri nimittäin remppasi taloaan viime keväänä ja mähän kävin hakemassa heiltä vanhoja ikkunoita. Melko taloudellista, sanoisin. No ne akkunat nyt odottelee vielä vajan takana sievässä rivissä, mutta kyyyllä ne pian pääsevät jo uuteen tehtäväänsä.
Mutta ei, ei tämä elämäni ole ollut pelkkää onnistumista viime aikoina. Petyin pahasti naapuruston lintuihin. Kaiken sen vaivan jälkeen, jonka olen niiden vitun tinttien eteen nähnyt; selkä vääränä raahannut siemeniä ja ripustanut talipalloja, ruokakippoja ja pönttöjä, niin mitä mä saan. Ne söi mun talvi-ikkuna-asetelmasta kaikki pihlajanmarjat ja paskoivat mun ruoka-automaattiin! Titivituntyy vaan (loistava blogi muuten, en osaa nyt linkittää sitä tähän, ihme).
On se nyt kumma!
Tänään mua kohtasi überpettymys. Bongasin jo aikaa sitten yhden ladon alta valtavan kasan heinäseipäitä. Tänään käveltiin koko perheen voimin ladolle tarkistamaan, ovatko seipäät vielä hollilla. Oli muuten jokseenkin rankkaa vetää vaunuja umpilumessa peltojen halki. Sepä ei mieltäni lannistanut, koska tiesin, että sitkeyteni palkittaisiin.
Mies selvitti Metsästysseuran kartoista maanomistajan nimen ja pirautin sitten hänelle tarjoutuen ostamaan häneltä seipäät pois maasta mädäntymästä. Äijä ei halunnut myydä niitä! Ei vittu kepin keppiä! Kuulemma ne pitävät sen ladon pystyssä! Ei saatana, ukko oli joku vanha seniili eikä ollut varmaan käynyt koko ladolla 80-luvun jälkeen. Koitin vielä lämmitellä, että nooh minäpä jatkan etsiskelyä muualta, jos sieltä ei yhtään seivästä liikenisi. "Tämä oli sitten varmaan tässä", sanoi kitupiikki maajussi. "Palataan kesällä uudestaan asiaan" hän totesi vielä. Vittu äijä sä oot kesällä jo kuollu! Miehen mielestä en voi suuttua, jos joku ei halua myydä mulle omaisuuttaan. Voinpas, helposti!
Kävisin keikkaamassa ne kepit sieltä, ellen olisi sillä puhelinsoitolla tavallaan jo paljastanut itseäni. Toisaalta gubbella oli kyllä lankanumero, ei siihen varmaan numero jää muistiin... Pyh, nielkööt homeiset seipäänsä, en voi enää antaa tätä vääryyttä anteeksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti