Pikkuiset kultakalat lammessa ui

Vauvauimisia on takana jo viisi varvia! Pirkkis, joka on tietysti maailman parhain vauva, on sukeltanutkin jo kolmena kertana! Hyvä tavaton, miten etevää. Tosin jos nyt ihan totta puhutaan, niin varsinaisesti hän itse ei ole sukeltanut kertaakaan, vaan hänet on painettu pinnan alle... Reippahasti hän on sieltä aina noussut (nostettu), naama punaisena ja silmiä räpytellen, mutta kertaakaan ei olla itketty! Ohjaajan mukaan sukeltaminen on vauvoille tosi raskasta, joten ollaan rajoitettu sukeltaminen kolmeen kertaan per uinti.

Hukuttamisesta puheenollen olen tarkkaillut hallilla muita äitejä. Jotain mätää tässä on oltava, koska heidän mahansa eivät näytä siltä, kuin siellä olisi ollut joku sisällä kasvamassa! Ei löysää nahkaa, ei taisteluarpia, ei mitään. Paitsi vatsalihakset. Mieleni on tehnyt painaa heidänkin päänsä pinnan alle. Joku kerta vielä kysyn, onko tuo vauva muka oikeasti sinun!? Mistä olet sen varastanut, senkin luuranko. Tyhmä luuranko. 

Lokakuussa hallille tulee valokuvaaja, jolta saa tilata kuvia. Totta munassa me ei just sillä kertaa päästä! Onneksi meillä on GoPro-kamera, ja kuvattiinkin sillä jo tänään myös veden alla. Tuli tosi paskoja kuvia! Pitää vissiin vähän tutustua säätöihin, vähän niinku että read the fucking manual. 

Kuvista tuli niin tärähtäneitä ja sumeita, etten oikein ollut tunnistaa itseäni niistä. Näytti siltä, kuin vedessä olisi ollut harmaavalaiden kokoontumisajot. Rillit olivat ainoa tuntomerkki, josta pystyin päättelemään möhkäleen olevan minä itse, muusta harmaasta massasta en voinut vetää mitään johtopäätöksiä.

Viisi kertaa tosiaan ollaan käyty ja tänään Pirkkis nauroi ekan kerran ääneen! Hänestä oli ratkiriemukasta, kun äidin pää painui pinnan alle. Hmm... Eipä hän juuri turhia altaassa naureskele ja välillä tuntuukin, että onko koko uiminen hänelle pelkkää rääkkäystä. Että ketä varten tätäkin piti alkaa harrastaa. Nooh, lohduttaudun sillä, että a) hän ei itke eikä vaikuta pelokkaalta ja b) veteen tottuminen on varmasti hyödyllinen taito.

Lisäksi minä saan aihetta kehua itseäni aktiivisena äitinä ja lapseni oppii uimaan viimeistään kaksivuotiaana, jolloin omakehuni liekkeihin sataa taas uutta bensaa.

"Ja meillä kaikilla oli niin mukavaa, oi jospa oisin saanut olla kotona."

Kiijakeeho

Syötin tässä yhtenä kauniina päivänä Pirkkistä sohvalla, kun kännykkäni soi. Soittaja oli puhelinmyyjä, joka tarjosi lasten kirjakerhon jäsenyyttä. Vissiin oli vauva-aiheiset Facebook-päivitykset menneet perille valtion agenteille, kun heti tiedettiin tämmöistä mulle kaupitella!?

Hunajaääninen naismyyjä esitti ensin sydämelliset onnittelut vauvan johdosta, kyseli vielä kuulumisia ja kuvaili sitten tilaajalahjaa, satukokoelmaa, jonka saisin ilmaiseksi liityttyäni jäseneksi. "Aivan siis ihastuttavia kuvia ja tosi lämminhenkisiä nää tarinat, et mullahan on just tää kirja tässä mun nenäni edessä ja nää kaikki sadut on aivan tosi ihania, ni näitähän on sit tosi kiva lukee omalle kullannupulle!" 

Kuuntelin suu auki, korvat höröllä ja tuijotin rakastuneena vauvaani. Ja menin halpaan niin että rytisi! Tottahan nyt jokainen itseään kunnioittava ja vauvaansa rakastava äiti-ihminen tilaa silkohapselleen kyseisen kultaisen satuteoksen, niin myös minä. Hormonihuuruissani siis menin ja liityin kirjakerhoon. Taas. Mies oli tästä tosi iloinen.

Olen ollut kirjakerhon jäsenenä ennenkin. Kuukauden kirjaahan ei ole pakko tilata, sen voi perua etukäteen. Aivan, vaan kuka jumalauta sen muistaa perua? En minä. 

No, nyt lähetyksiä on tullut jo kahdesti LUE olen siis jo kahdesti unohtanut perua tilaukset. Ensimmäisessä satsissa oli kirjat nimeltä Viisi pientä palosotilasta ja Pikkuveli ja minä. En lukenut kumpaakaan. Mies vaati minua lopettamaan jäsenyyteni.

Tänään tuli taas kaksi uutta kirjaa. Antti autotehtaassa ja Pikku äiti. Ohhohhoijakkaa. Luin Pirkkikselle Antti-kirjaa ja kirjan sijaan hän käänsi päänsä kuin pöllö ja tuijotti minua epäuskoisen näköisenä. No hänelle nyt olisi sama vaikka lukisin Raamattua, kunhan kuvat on isoja ja värikkäitä, mutta yhtäläinen epäusko iski minuunkin tarinan edetessä, niin kummallista tekstiä siinä oli.

        Oumaikaad.

Pikku äiti vasta karmeaa tekstiä olikin. Joku vähänkin tiukempi feministi olisi saanut aikamoisen aivoräjähdyksen moista viiskytluvun meininkiä lukiessaan. Pikku äidin päivä täyttyi nimittäin nukkevauvojen syöttämisestä, leikittämisestä ja nukuttamisesta (ok ei vikaa tässä). Lisäksi hän pesi astiat ja siivosi, pyykkäsi ja silitti, opetti lapsia lukemaan ja laskemaan, leipoi kakun, valmisti ruuan ja jälkkärin, luki satuja ja kylvetti lapset ja kerkesi vielä juomaan naapurinrouvan kanssa kahvit kirsikkapuun alla. 

Kuulostaa erehdyttävästi eräiden Facebook-tuttavieni päivityksiltä. Ensin juostaan puolimaratooni, sitten leivotaan ja siivotaan koko koti vasemmalla kädellä, illalla vielä lasten kanssa nokkahuilureenit ja tiettyki suihinotto äijälle.

       Tai sitten ei.

Ilmeisesti kirjan tästä painoksesta oli jääneet pois ne sivut, joissa Pikku äiti ottaa vähän kuppia kavereiden kanssa, pelaa iPadilla Bubble Maniaa sohvalla röhnöttäen, "lenkkeilee" keksikauppaan ja laittaa telkkarin päälle, jotta vauva voi lattialla maatessaan tuijottaa Emmerdalea sen aikaa, kun Pikku äiti syö aamiaismuronsa rauhassa Facebookia selaillen. "Älä kulta hermostu (yksinäsi siellä lattialla), äiti tulee ihan just!" 

Mies luottaa arvostelukykyyni ja arvostaa ostosratkaisujani: "Ne myy kaikkista paskimmat kirjat niille, jotka vaan ostaa ne sumeilematta, niinku sä! Vai oleksä kokenut tehneesi jotain suurempiakin harkintoja noiden eteen? Oleksä nähny näitä kirjoja muka kirjakaupassa? Nehän vetää ne vessanpytystä alas! Ja sä oot se, joka on siellä paskanpuhdistuslaitoksella, jossa ne taas myy ne täyteen hintaan!" 

Fair enough.

Mulla ei oikein ole ollut onnea kirjaostosten suhteen muutenkaan. Viimeksi ostin kirpparilta satukokoelman, jossa oli tarina pikkunorsusta, joka asui haisevan vihreän Mbutu-virran varrella, ja jota sukulaiset pieksi vaikka se aneli niiden lopettavan. Kun krokotiili oli ensin purrut pikkunorsulta kärsän poikki, se meni takaisin kotikyläänsä ja vuorostaan hakkasi kaikki sukulaisensa. 

Toisessa kirjassa oli ihana pikku jänö, jonka mummi putosi sängystä, joutui sairaalaan ja syksyllä kuoli eikä nyt kukaan enää pelaisi jänön kanssa muistipeliä. Ihan kiva. Tulee varmaan uni hyvin tällaisten iltasatujen jälkeen. 

Kyllä ei kohta auta muu, kuin ruveta itse sepittämään satuja lapselle, kun valmiit teokset on noinkin paskoja.

       Are you fucking kidding me?

Ps. Kirjakerhosta erottu.

Kasvohoidossa

Sain Anopilta ensimmäisen äitienpäiväni kunniaksi lahjakortin kasvohoitoon. Mahdollisesti pärstäni oli synnärillä niin täynnä näppylöitä, että hän katsoi parhaaksi ostaa aknenriivaamalle miniälleen kunnollisen naamapesun, jotta poikansa viitsii moista naamavärkkiä vielä tuijotella. No ei maar, kaunis ajatushan se oli.

Tuttuun tyyliini heräsin tähänkin asiaan viime sekunneilla, koska lahjakortti oli voimassa vain neljä kuukautta ja umpeutumiseen oli aikaa viikko. Varasin pikapikaa ajan ja kävinkin tällä viikolla lahjakortin lunastamassa. Tiesin hoitolan olevan prisman yhteydessä ja olin kerran käynytkin siellä itseasiassa ostamassa lahjakorttia Anopille. Vaan nyt ei ollutkaan hoitolaa missään! Kello oli viittä vaille, kun kekkaloin kauppakeskuksen käytävällä huuli pyöreänä. Saatoin vähän kiroillakin, en nyt muista. Voi Santanan Carlos, mistäs perkeleestä nyt olisi pitänyt lähteä putiikkia etsimään tämmöisellä aikataululla! Menin sitten koruliikkeestä kysymään, mihin kirottu naamahoitola oikein oli muuttanut. Onnekseni ystävällinen myyjä kertoi, että hoitola onkin apteekin tiloissa, eli rohtoteekin ovesta sisälle ja olisin perillä. Huh, ehdin jo säikähtää, että onnistuin sössimään tämänkin homman.

Itse hoito oli oikein ihanaa! Kasvoille ja dekolteelle (lue: kaksoisleukaan) leviteltiin rasvoja, geelejä, kuorinta-aineita, öljyjä ja hauteita toisensa jälkeen ja sitten pyyhittiin lämpimällä vedellä pois. Erityisen tyytyväinen olin siitä, että makoilin yksinäni soosit naamalla vain vartin verran. Rasittavia sellaiset "hoidot", joissa tököttiä levitetään kasvoille ja sitten hoitaja poistuu paikalta tunniksi ja jäät yksin laverille makoilemaan ja kuuntelemaan väsynyttä panhuilulevyä. Ihan yhtä hyvin voisin itse kerätä kuraa merenpohjasta, läästiä sitä naamaani ja maata vaikka saunanlauteilla tunnin. Siinä säästäisi kyllä sievoisen summan.

Mutta siis niin, tämä Hydra Derma Super Douper Face Mask & Massage oli kyllä ihan vertaansa vailla. Kosmetologi jopa hieroi niskaa ja hartioita samalla, kun naamio numero seitsemän kosteutti kasvojani. Mustapäille annettiin kyytiä happihoidolla ja sähköllä! Kun hoitaja ilmoitti, että "nyt laitan sitten tätä sähköä" niin kävi mielessä, että oliko tämä nyt kuitenkin joku Anopin julma läppä, että oliko hän ostanut mulle menolipun sähkötuoliin! Vaan ei, jollakin metallisella puikolla hoitsu kävi kasvot läpi ja sinne se kosteus sitten holahti niin että soi! Siis panhuilut soi.

Ennen hoitoa kosmetologi kyseli ihohoitotottumuksistani. Kerroin, että poistan meikit pesuvaahdolla ja muuten sitten käytän ihan tavallista apteekista ostamaani (halpaa) rasvaa. No tämähän toki oli yhtä huonoa ihonhoitoa, kuin jos olisin hionut naamani hiekkapaperilla ja heittänyt palavaa bensaa päälle. Kaikeksi onneksi hän sitten suositteli muutamia tuotteita ja ystävällisesti kirjoitti vielä ostoslistalle, mitä minun tulisi pikapikaa hankkia, jos mielin ylipäätään säilyttää jotain ihoa naamassani. Yllättäen tuotteet eivät olleet kovinkaan edullisia. Teeskentelin kiinnostunutta, okei, just joo, niin just, ja nyökyttelin ostoslistaa silmäillessäni, vaikka eihän mulla ollut aikomustakaan hankkia 58 euron yövoidetta. 

Kasvohoidossa olisi kuulemma syytä käydä neljä kertaa vuodessa eli aina kauden vaihduttua, jotta iho pystyy paremmin tottumaan säänvaihteluihin. Mahtavaahan se olisi, en mä sitä sano. Vaan millä rahalla, kysyn taas. Niin tosiaan, ehkä sillä, minkä laitoin just huutokaupassa pääsiäis- ja joulukoreihin? Valintojen maailma.

Viisi euroa ensimmäinen, toinen ja kolmas!

Lähdettiin Miehen kanssa kärkkymään huutokauppaan. Anoppikin tuli mukaan, hänen hommakseen tosin jäi Pirkkiksen viihdyttäminen sillä aikaa, kun me kiersimme väentungoksessa tutustumassa tarjontaan. Olin tulessa heti alkumetreistä lähtien! Itseasiassa olin ensimmäinen huutaja koko tilaisuudessa ja sain kuin sainkin vitosella vinon pinon erilaisia tosi upeita kukkakippoja ja koreja. Kyseessä oli siis puutarhayrityksen, karkkikaupan ja kebupaikan konkurssiloppuunmyynti.

Himoitsin jo ennalta suklaakonvehteja, joita oli tarjolla pahvilaatikoittain! Epäonneksi Pirkkiksen hemet meni jo hyvän aikaa ennen kuin meklari pääsi karkkiosastolle, joten emme ehtineet näkemään, mihin hintaan suklaakolikot myytiin... Shitfuckhell.

Sen sijaan tein muutaman oikein hyvän huudon vitosella ja sain lisää ja taas lisää kukkakeppoja ja -koreja. Nyt niitä on pihavaja täynnä. Tietää taas mitä antaa sukulaisille joululahjaksi: hiirenpaskomia pääsiäiskoreja Made in People's Republic of China. Yhden kauniin kynttilälyhdynkin huusin, se vasta onnistunut kauppa olikin. 

Ollaan kerran aikaisemminkin oltu huutokaupassa. Kieltämättä kevyt korppikotkafiilis tilaisuuksissa aina on. Ihmisten elinkeinot ja omaisuus kaupataan pilkkahintaan ahneille tavaranhamstraajille ja tuotteet, jotka ennen on maksaneet useita kymppejä, myydään nyt parilla eurolla eteenpäin. On se surullista. 

Suru kuitenkin hälveni melko nopeasti, kun meikä vanha materialisti pääsi käsiksi puoli-ilmaiseen romuun, jota en todellakaan tarvinnut. Viimeksi huusin viisi kiloa suolaa, litroittain tomaattikastiketta, hautakynttilöitä ja pääsiäiskoristeita. Oikein priimaa tavaraa mun mielestä!

Mies on muutamaan otteeseen pohtinut, pitäisikö meidän ostaa uusi (kolmas) pakastin. Mahtuisi taas kaikki peuran- ja hirvenlihat paremmin. Olen kieltänyt ja vedonnut tilanpuutteeseen ja pakastinten kelpaamattomuuteen sisustuselementteinä. Vaan nyt oli toinen ääni kellossa! Meklari tarjosi jäätävän kokoista arkkupakastinta neljälläkympillä! Hulluuskohtauksen riivaamana riuhdoin Miestä hihasta ja kähisin "huuda, huuda nyt saatana!" Ja meillehän se potti sitten napsahti. Ei siinä sitten auttanut kuin lähteä porukoilta hakemaan peräkärryä. Tuolla se nyt sitten pönöttää Miehen metsästyshuoneessa. Hieno ku mikäki.

Upouusi Cylinda vuodelta -99. Ei varmaan vie paljon sähköä. Oikealla puolella ystävänsä Rosenlew.

Pakastinta pestessäni sain siivousinspiraation ja kävin läpi koko metsästyshuoneen. Löysin myös vanhat tervatut kalaverkot, jotka mun oli aivan välttämättä saatava yksiltä markkinoilta kolme vuotta sitten. Ostin ne viidelläkympillä. Niistä piti tehdä teemaan sopiva kalastuskoriste huoneeseen. Siellä ne nyt lojui mytyssä huoneen nurkassa. Viimeksi muistan nähneeni ne, kun koira hautasi niihin siankorvan. 

Asekaapin takaa löytyi mielenkiintoinen kätkö. 2/10 osaa täynnä oleva vodkalaatikko. En muista, että mulle olis kyseistä juomaa tarjottu!? Jaa niin mut mähän olinkin paksuna, no ilmankos. Siirsin kaksi jäljellä olevaa pottua viinakaappiin ja heitin tyhjän laatikon menemään. Paketin kyljessä oli melko menevä mainos ko. tuotteesta: Alati oigel kursil! Täytyypä pitää mielessä, että otan aina huikan votkaa, jos elämä meinaa lähteä väärälle kurssille.

Nyt on sitten yllin kyllin tilaa varastoida sapuskaa nälkävuosien varalle. Mehän mahdutaan sinne vaikka koko perhe, jos tulee ydinsota! Taidankin tältä istumalta ilmoittaa meidät Maailmanlopun odottajat-ohjelmaan! Toinen meille sopiva show olisi Huutokaupan metsästäjät. Mua ei huolittu mukaan Huvilaan ja huussiin, joten ehkä noissa mulla olisi potentiaalia päästä telkkariin. Ja jos tarpeeksi huono tuuri käy, eikä Mies ymmärrä lopettaa tupakanpolttoa, niin...

Homo Sweet Homo

Tilaan paria Lifestyle-lehteä. Tai tilasin, peruin tilaukset tiedostaen tulevan rahattomuuteni äitiyspäivärahalla tai mikskä sitä nyt sitten kutsutaankin. Köyhyydeksi? Eniveis, toinen oli koti-/sisustuslehti ja toinen puutarha-aiheinen lehti. Oikein mukavia molemmat, ihan kivoja juttuja ja eritoten kauniita kuvia. Näitä kalliimpia lehtiä en ole raaskinut leikellä, mutta joitain kaupasta ostamiani irtolehtiä olen saksinut leikekirjaan. Selailen sitten talvella näitä kirjojani ja teen mielenräjäyttäviä suunnitelmia "ensi kevääksi". Kymmenestä suunnitelmasta toteutuu noin 0,05 ideaa.

   Lasketaanko rosoksi, jos seinä- ja kattolistat puuttuu jo kolmatta vuotta? 

Mulle tuli aikaisemmin myös Unelmien koti & puutarha -lehti. Se oli kanssa ihan jees, mutta sen toimittaminen Suomessa lopetettiin jostain syystä. Tilauksen päättymisestä tuli kotiin kirje, jossa kiitettiin asiakkuudesta ja kerrottiin, että lehti on nyt förbi, ja että sen tilalle lähetämme Leivotaan-lehden. Eka olin ihan et ei vittu, mut sit olinki ihan et ei saatana. Siis mä en leivo! Tai leivon, joskus, mut en niin kiihkeästi, että tarvittisin sitä varten erikseen seitsemän euron lehden! Lähetin kustantajalle kiireenvilkkaa sähköpostia ja vastasin, että show me my money eli rahat takaisin, kiitos please.

Vaikka tykkään näistä erilaisista sisustuslehdistä, niin tulen useasti huonolle tuulelle juttuja lukiesssani. Syynä siihen on kammottava kateus. Usein jutuissa esitellään huushollissa asuvat tyypit: isä Uolevi on toimitusjohtaja ja äiti Maire on kotona yhdeksän lapsen kanssa. Maire on myös blogisti ja pitää verkkokauppaa nimeltä Mairen Marengit. Lasten nimet ovat Emilia, Emmiina, Ellinoora, Ennijuulia, Engeliina, Elmiira, Essi-Ilona, Onni-Elmeri ja Elleminea (oikeasti mä en keksinyt näitä nimiä, ne oli yhdessä lehdessä!!). 

Tarina alkaa siitä, kun Maire ja Uolevi olivat jo vuosia kävelleet iltalenkillä erään 1800-luvulla rakennetun kartanon ohi. Kulkiessaan he aina ihailivat paikkaa, vaikkakin katto oli romahtanut sisään, home haisi ja 5000 neliön puutarha oli villiintynyt. Kuinka ollakaan kartano tulikin myyntiin, ja a) omistaja tahtoi myydä sen juuri M:lle ja U:lle ja b) heillä oli varaa ostaa se! 

        Kappas saatana!

Okei joo, sulla on varaa ostaa se kivikautinen kartano tai edes luottoa sen verran, että saat kaupalle pankkilainan. Mutta millä rahalla sä sen hyyskän sitten vielä korjaat? Yleensä aina tää kyseinen pariskunta myös itse osasi korjata ja rakentaa kaiken, etenkin kun he ensin kävivät puutyö- ja perinnerakentamisen kurssin. Eka fiksattiin alakerta, jossa tämä 11-henkinen perhe asui 25 neliön tilassa sitten sen aikaa, kun yläkerta valmistui. Kenen järki (tai liitto) kestää tollasta? Itse olin valmis puukottamaan Miestä naamaan ruosteisella naulalla, kun yhden (1) huoneen tapetointi kesti liian kauan. 

Mä kysyn vaan, että millä rahalla? Onko niillä perintöä vai joku kultakaivos omalla pihalla? Ja minä mietin, että pitääkö mun karvavisalla maksaa ne hemmetin pariovet sitten, kun se kaupparatsu joskus soittaa niistä. Ja nekin maksoi kuitenkin vaan 130 euroa. 

Joskus tarinan jälkeen seuraavalla aukeamalla on myös Kopioi tyyli -juttu, jossa esitellään samankaltaisia tuotteita, kuin mitä edellisessä kämpässä oli. Tapetti 600 €/rulla. Lamppu 450 €. Nojatuoli 1234 €. Vaatekaappi (tuotu Intiasta) 5400 €. Aijuu saatana, nämähän mä ostankin sitte. 

Oma koti kullan kallis. Johan nyt toki! Kuinkahan kovaan suosioon nousisi astetta realistisempi painatus "Omakotitalo vitun kallis"?

Perkele että mä tulin taas vihaiseksi.

Ps. Otsikko tuli Kaksplusssan nettikeskustelusta, priceless. Suosittelen lukemaan!

Pps. Rosoa ja romantiikkaa -jutun perheellä oli omituisesti nimetttyjen lastensa lisäksi yksi kauneimmista kodeista, joita lehdissä on tullut vastaan. Joudun ehkä kopioimaan kaikki sisustusratkaisut.

Eipä sitten muuta kuin tattia hakkaamaan

Tykkään syksystä! On tunnelmallista poltella kynttilöitä ja takassa tulta viilenevien iltojen ratoksi. Vähän filttiä päälle ja kohta saa taas ostaa kaupasta (ja Alkosta) glögiäkin, jee! Jotenkin kaikki hajutkin voimistuvat kirpeässä ilmassa. Omenat, metsä, puidut pellot, pihlajat. Ja savu, joka tulee takasta kun unohdit avata pellit. Ihan kuin tänään olisi haissut vähän sianpaskakin. 

Ollaan myös onnistuttu parantamaan aikaisemmin kokemaani hirvittävää sadonkorjuumorkkista. Nyt on nimittäin pakastin pullollaan itsenoukittuja mustikoita ja sieniä! Kuivurikin tuolla huuteloo kun herkkutatit kuiveloo. Tähän mennessä ollaan tosiaan kuivattu, pakastettu, paistettu, keitetty ja suolattu sieniä ja eilen syötiin jo sienisalaattia ja paistettuja herkkutatteja. Tsiisöös miten tehokasta toimintaa!

Sienestys on vallan mainiota puuhaa! Anopin, Pirkkiksen ja koiran kanssa kierrettiin tuttua metsälenkkiä tässä yhtenä kauniina päivänä ja silmiimme sattui iso kasa herkkutatteja. Anoppi työnteli vauvanvaunuja, minä keräsin sieniä aikaisemmin metsästä löytämääni hylättyyn sankoon ja Vappu kietoi itsensä risukkoon. 

Innostuin herkkiksistä niin kovin, että lähdin seuraavana päivänä uudestaan saalistamaan! Koira naruun ja vauva reppuun. Yhteiskulkeminenkin on alkanut sujua, kun Pirkkis viihtyy nykyään rintarepussa. Vauvanvaunu-koira kombo kävelylenkillä oli täyttä helvettiä ja luovuin siitä souvista muutaman kerran jälkeen, kun leppoisiksi tarkoitetut lenkit olivat ensiaskelista lähtien ihan haista vittu-tasoa ja ekan metrin jälkeen teki mieli repiä koiran pää irti juurineen. Se nimittäin vetää kuin viimeistä päivää. Mahtaisiko joku huskykasvattaja ostaa sen halvalla koiravaljakon vetäjäksi?

Vaelsimme sieniapajille puidun pellon poikki ja koira nautti, kun sai juosta pitkässä lie'assa. Minäkin nautin kauniista ilmasta ja hyvästä fiiliksestä! En tiedä nauttiko Pirkkis, hän roikkui reporankana rintarepussa ja mussutti tuttia. Ei hän ainakaan itkenyt. Hermoani kiristi vain Vapun kietoutuminen jokaikiseen mahdolliseen risuun ja kannonnokkaan, mutta se nyt olikin selviö ja tiedossa jo lähtiessä. Miten onkin mahdollista, että se kiertää  puun aina eri puolelta tullessa kuin mennessä? "Ei me mennäkkään kuule yhtään sinne, tuuhan Vappu tänne päin, tuleppas ni mennään, hei, tuu nyt, Vappuu, tuu nyt saatana EI SITÄ KAUTTA no voi nyt jumalauta!"

Mushroomsseja kertyi taas kassillinen ja Pirkkiksen päikkäreiden aikana sain perattua ne kaikki. Illalla vein niitä ystävällenikin tuliaiseksi. Super friend me. Minun kyläluutaillessani Mies oli vielä käynyt poimimassa puoli pussillista tatteja ja pari litraa mustikoita. 

Yammy yammy yammy I got love in my tummy!

Nyt on siis sientä talo pullollaan. Enää puuttuu jalkasieni, mutta kyllä sekin varmaan pian palvelutalon terapia-altaalla tarttuu mukaan.

Anonyymit ahmatit

Syyskuu se sitten saapui ja sen myötä kuntokuuri. Se taitaakin olla palttiarallaa kuuri numero 1325. Tsekkasin netistä kunnan liikuntatarjonnan ja jopas jotakin, siellä olikin tarjolla jumppaa jos jonninmoista. Tajuton reippaus iski päälle ja suunnittelin meneväni ainakin tohon, tohon ja tohon jumppaan. Ja muina päivinä uimaan. Tämähän nyt ei tietysti tule toteutumaan, mutta ihmisellä on hyvä olla visioita. 

Naapurskan kanssa startattiin terveellisen elämäntavan rytmit kuntosali circuitilla. Mukava laji! Jos ei oteta huomioon "kuolema kuittaa justiinsa" fiilistä. Pikkasen oli kunto romahtanut, kun en ollut vuoteen tehnyt mitään. Lopetin käytännössä kaiken liikunnan heti, kun tulin raskaaksi. Syy siihen oli se, että fbfjslalansjfhghi fbfjdk oeutuoe. Eli ei mitään syytä saatana! Ehkä pelkäsin keskenmenon riskiä, tai ehkä löin lekkeriksi, kun kerran sai "hyvällä omatunnolla kerätä painoa". WTF? 

Onneksi raskauskiloja ei tullut kuin 12 ja niistä kahdeksan jäi synnärille. Pirkkis oli syntyessään 4,665 kg ja istukkakin oli kasvanut varmaan kolmekiloiseksi, kun itsepäinen ipana ei suostunut poistumaan kylpy-yksiöstään millään helvetillä. Lopulta hänet sitten leikattiin saksilla ulos. Loppui sekin vetelehtiminen!

Reippaina likkoina pyöräilimme salille. Jalat oli siis hapoilla jo ennen varsinaista jumppaa. Alkuhölkässä teki mieli hölkätä salilta ulos ja Heselle. Maha hyllyi, tissit löllyi ja perse pöllyi. Meinasi paskatkin tulla housuun viimeistään hyppynaruosiossa. Onneksi pian pääsin laitteisiin istumaan vain huomatakseni, ettei mulla ole lainkaan reisilihaksia. Seuraavaksi huomasin, ettei mulla ole myöskään käsi-, selkä- eikä vatsalihaksia. Ainoat toimivat lihakset on varmaan leu'oissa, kun olen rouskinut ruokaa menemään ihan urakalla. Ohjaajakin kysyi, että uskallatko kyykistyä kahvakuulan kanssa vähän alemmas. Joo uskallan, mutta en pääse, enkä ainakaan pääse sitten enää ylös.

Kyllä oli paska fiilis itsestä, kun joutui tuijottamaan meikitöntä naamaa, takkutukkaa ja paidan alta pullottavaa taikinamahaansa peilistä samalla, kun nosteli puolen kilon painoja yläilmoihin tuskanhikikarpalot otsalta valuen. Reisienlevityslaitteessa istuessani piti vaivihkaa tarkistaa haarovälistä, etten ollut kussut housuuni. 

Kotona söin Miehen valmistamaa herkkutattimössöä ja juuri uunista tullutta teeleipää! Mies lupasi vielä valmistaa rahkankin, kunhan lupasin syödä vain yhden annoksen... Hemmetin nihilisti!! Kerran jäin kiinni suklaan syömisestä, kun Mies löysi auton käsijarrun nahkaräpylästä Kismetin vohvelipalasia! Ei voi olla edes totta, ei tommosta haukankatsetta olekaan! Herkkujen mutusteluni on jo sitä luokkaa, että tungen suklaapatukan kääreitä syvemmälle roskikseen, ettei Mies näe niitä! Vähän säälittävää. Siis etsiä toisen roskia! 

Jottan tars siis tehrä. Mitä mittään, ylihuomenna uuteen nousuun, kun vuorossa on Kiinteytys. Sitä tarvitaan erittäin kipeästi. No no no, pitää nyt olla itselle armollinen ja ottaa rauhallisesti. En halua vielä suoranaisesti laihduttaakaan, kun kerran olen meinannut täysimettää Pirkkistä vielä muutamia kuukausia. Ei sovi siis pudottaa painoa liian nopeasti. Muutenhan mä toki saisin itteni kuosiin alta aikayksikön, ei mitään ongelmaa tässä...

Tuleekohan tältä äidiltä vielä maitoa?