Hukuttamisesta puheenollen olen tarkkaillut hallilla muita äitejä. Jotain mätää tässä on oltava, koska heidän mahansa eivät näytä siltä, kuin siellä olisi ollut joku sisällä kasvamassa! Ei löysää nahkaa, ei taisteluarpia, ei mitään. Paitsi vatsalihakset. Mieleni on tehnyt painaa heidänkin päänsä pinnan alle. Joku kerta vielä kysyn, onko tuo vauva muka oikeasti sinun!? Mistä olet sen varastanut, senkin luuranko. Tyhmä luuranko.
Lokakuussa hallille tulee valokuvaaja, jolta saa tilata kuvia. Totta munassa me ei just sillä kertaa päästä! Onneksi meillä on GoPro-kamera, ja kuvattiinkin sillä jo tänään myös veden alla. Tuli tosi paskoja kuvia! Pitää vissiin vähän tutustua säätöihin, vähän niinku että read the fucking manual.
Kuvista tuli niin tärähtäneitä ja sumeita, etten oikein ollut tunnistaa itseäni niistä. Näytti siltä, kuin vedessä olisi ollut harmaavalaiden kokoontumisajot. Rillit olivat ainoa tuntomerkki, josta pystyin päättelemään möhkäleen olevan minä itse, muusta harmaasta massasta en voinut vetää mitään johtopäätöksiä.
Viisi kertaa tosiaan ollaan käyty ja tänään Pirkkis nauroi ekan kerran ääneen! Hänestä oli ratkiriemukasta, kun äidin pää painui pinnan alle. Hmm... Eipä hän juuri turhia altaassa naureskele ja välillä tuntuukin, että onko koko uiminen hänelle pelkkää rääkkäystä. Että ketä varten tätäkin piti alkaa harrastaa. Nooh, lohduttaudun sillä, että a) hän ei itke eikä vaikuta pelokkaalta ja b) veteen tottuminen on varmasti hyödyllinen taito.
Lisäksi minä saan aihetta kehua itseäni aktiivisena äitinä ja lapseni oppii uimaan viimeistään kaksivuotiaana, jolloin omakehuni liekkeihin sataa taas uutta bensaa.
"Ja meillä kaikilla oli niin mukavaa, oi jospa oisin saanut olla kotona."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti