Olen ollut melkoinen ihmisraunio viime aikoina, mitä tulee hermojen ja maltin säilyttämiseen. Jaksoin alkuviikosta sitkeästi pitää pintani koiran käsittelyssä, mutta loppuviikkoa kohti alkoi tosissaan veri kiehua ja taisin niistää viimeisetkin kärsivällisyystahnat nenästäni ulos. Olen tuntenut niin voimakkaita vihan ja raivon tunteita tota meidän kultaista lemmikkiämme kohtaan, että välillä olen itkenyt.
Mitä enemmän muistelen annettuja koulutusohjeita, sitä vähemmän luotan itseeni ja Vapun muuttumiskykyyn. "Älkää lähtekö ulos, ennen kuin koira on rauhoittunut". Voi kilinvittu, enhän mä pääsis koskaan ulos talosta! Se ei rauhoitu! Pirkkis istuu kuistilla rattaissaan kuin tatti, ja odottaa raivohullua äitiään ja vinkuvaa koiraa ulostautuvaksi. Kohta hän jo itkee, kun muulla retkueella kestää liian kauan päästä lähtemään liikenteeseen.
Pätee myös joihinkin koiriin.
Leppoisista kävelylenkeistä ei ole tietoakaan, kun koko ajan pitää nykiä narusta, ettei koira pääse etuilemaan mua marssijärjestyksessä. "Anna vaan sitkeästi sille merkki, ettei se saa ohittaa sua, vaikka joutuisit kymmenen sekunnin välein sitä huomauttamaan." 10 sekunnin? Oisko saatana sekunti mitään.
Viimeksi itkin eilen, kun tulin Paimiosta kotiin ja aloin pakata uudestaan kapsäkkejä mökkireissua varten. Menin Pirkkiksen huoneeseen vain huomatakseni, että Vappu oli hypännyt ikkunatuijotushimoissaan nukenvaunujen päälle, kaatanut ne ja samassa rytäkässä pudottanut ikkunalaudalta muistoksi kuivattamani pienen neilikkaseppeleen, jonka teetin Pirkkikselle hänen ristiäisiinsä. Siinä meni sekin muisto ihan murusiksi, kirjaimellisesti. No mutta kiva, että Vappu sai katsottua ikkunasta.
Vitutukseen voi todellakin kuolla. Tätä menoa ennenaikainen kuolema koittaa aivoräjähdyksenä, sydärinä tai sitten mun verisuonet joko ihan vaan katkeaa tai niihin kertyy niin paljon stressihormonia, että ne turpoaa umpeen.
Niin, mä siis lähdin Paimioon vaatekutsuille! Tällä kertaa kyseessä oli narsistimerkki Me, Myself & I. Pyssättiin Pirkkiksen kanssa ensin keskustassa yhdellä kirppiksellä, jossa en ollut ennen käynytkään. Mikäs sen parempi lääke vitutukseen, kuin shoppailu! Tein ihan kivoja löytöjä, viisi vaatetta kympillä! Pirkkiskin teki kivan löydön äitinsä tutkaillessa vaatteita: hän mönki lattialla ja ankkuroi itsensä kaikilla neljällä hampaallaan potkukelkan rautaiseen etuaisaan vai mikä karjapuskuri se nyt onkaan. Tulehan kulta vähän tänne päin jo...
Mummini liittyi seuraamme ja nautiskelimme iltapäiväkahvit paikallisessa Café Astassa. Mummi söi voisilmäpullan, minä piispamunkin ja Pirkkis puolikkaan sämpylän. Hän jäi päiväunille äitini ja isäni luo ja minä lähdin kutsuille edustamaan.
No nämä vaatteet olivat jo enemmän minun makuuni! Lapsellisia ja värikkäitä kuoseja ja kivoja kuvia. Ja kalliita kuin fan, kuten saattaa arvata. Tilasin sitten kuitenkin vastoin kaikkea järkeä yhdet housut ja potkuhousut. Postikuluineen 69,50. Money money money, must be funny.
Tämmöset ostin! Kivat, mutta olis kiva kans tietää, mihin toi hinta perustuu. Mun mielestä ei yhtään mihinkään. Miehen mielestä ei varsinkaan yhtään mihinkään.
Oli tosi mukavaa nähdä pitkästä aikaa vanhoja koulukavereita ja vähän saatiin vaihdettua kuulumisiakin, mitä nyt tenavien kiljumiselta toisiamme kuultiin. Joku ehdotti pian jo uutta tapaamista ja olin heti ihan, että joo, tyttöjeniltaa kehiin ja teeskentelin juovani viinaa peukalostani. Niin, siis et nähtäis lasten kanssa, vastasi kaveri. NIIIIIIN juu olis sekin mun mielestä tosi kivaa! Joskus voisi pitää suun kiinni.
Talon isäntä kertoi suunnittelevansa mikropossun hankkimista! Minipossut on kuulemma so last season. Kyllä hulluja riittää joka lähtöön. Siassa on toisaalta se hyvä puoli, että sen voi kyllästyessään lahdata ruokapöydän antimeksi. Meillä oli lapsena pupuja lemmikkinä. Vuosia myöhemmin kerroin ystävälleni, että talven tullen Pipsa ja Väiski vietiin talvisäilytykseen. "Oho, luulitko sä vieläkin, että ne vietiin johonkin?" sanoi isäni. "Nehän syötiin!" Voi nyt jumalauta. Lapsuus pilalla.
Nöf nöf nöf nöf nöf viiiiiiiiiiiiiii
Tota koiraa ei kyllä pistele poskeensa vanha Erkkikään. Siitä ei siis ole hyötyä edes ravintona. Vapun liha ainakin on varmana hapanta ja helvetin sitkeää.
Kutsuilla oli myös eräs äiti, jonka lapsella oli komea kipsi. Äiti kertoi sääriluun murtuneen ihmeen pienestä ja pohdimme sitten, voisiko kyseessä olla jokin luiden haurastuminen. Mulla oli kissa nimeltä Gunvald ja pentuna se alkoi kipeänkuuloisesti maukua aina, kun se hyppäsi vaikka sohvalta lattialle. Vein sen sitten lääkäriin ja röntgenissä paljastui, että sen luut oli tosi hauraat! Lääkäri selitti, että kyseessä oli eräänlainen sairaus tai tila, jossa kissan luut eivät olleet kunnolla luutuneet, ja sitä kutsuttiin paper bone syndroomaksi. En oikein ensin ymmärtänyt/kuullut ja kysyin uudestaan vielä, että miten tätä babyborn syndroomaa nyt sitten hoidetaan. Lääkäri tuijotti mua haavi auki ja toisti, että niin, se on paper bone syndrooma, eli niinku paperiset luut (vitun ääliö!). Aijjaa, jaajaa, juu.
Mä kirjoitin enkusta ällän. Ei uskois.
Isäni kerran kännispäissään ilmoitti testamenttaavansa omaisuutensa Gunvald-säätiölle. En tiedä, milloin hän oli aikeissa kuolla, ja mikä tämä säätiö on, mutta mikäpä siinä sitten.
Kivat kutsut oli, vaikka rahat meni. Neilikkaseppelevitutuksen purin mökkimatkalla Taivassalon saleen ostamalla seitsemän euron irtokarkkipussin, kolme siideriä, suklaakeksejä, sipsiä, suklaavanukkaan ja cappucinoa. Vitutus tulee kalliiksi ja tekee lihavaksi.
Kuivan Omenan pullo oli muuten muuttunut! Malli oli hoikempi ja väri tummanvihreän sijaan läpinäkyvä. Meinasi aivan härtslaaki tulla, että onko se hyllystä loppu, kun en löytänyt tuttua putelia. Muutenkin jo hermot loppu ja näin ihmistä vielä peljätellään.
Toi eläin vie mun mehut ja illalla olin niin uupunut, etten jaksanut nesteyttää itseäni edes yhdellä siiderillä! Sen verran kuitenkin saunan jälkeen reipastuin, että kaikki karkit ja keksit sain kyllä syötyä.
Tää tästä taas.
