Emäntäkoulussa osa 27: Harjaantunut kuulo

Kurssilla teemme empiirisiä kokeiluja kuuloaistiin liittyen. Kurssin tarkoituksena on harjoittaa korvan lihaksia siten, että vauvan itku kuuluu ilman itkuhälytintä jopa taustamelun läpi. Melun lähteenä voi halutessaan käyttää vaikkapa televisiota tai vesivahingon takia huoneistossa hurisevia kuivauslaitteita. Todellista haastetta kaipaavat opiskelijat voivat myös yhdistää nämä kaksi äänilähdettä.

Case Study: Vauva ulkona, sinä sisällä

Huomaa asettaessasi vauvaa vaunuihin päiväunille, että itkuhälytin ei ole korjannut itseään yön aikana eikä toimi siis tänäänkäään.
Yritä muistaa lähteä ostamaan uutta, kuten olet yrittänyt jo viikon verran.
Laita vauvanvaunut talon etuovelle, jonka läpi sinun on helpompi kuulla vauvan itku, kuin takaoven läpi. Etuovella pystyt myös kurkkaamaan lasin läpi, heiluvatko vaunut.

Kun vauva on nukahtanut, telakoi itsesi olohuoneen sohvalle ja avaa tv. Joudut lisäämään telkkariin ääntä, koska keittiössä humiseva kuivatin hurisee rasittavasti, etkä välttämättä kuule, mitä asiaa William Murdochilla on.
Kurkkaa ja kuulostele vauvaa, aina kun käyt keittiössä hakemassa lisää keksejä.

Tunnet vauvasi ja tiedät, että hän nukkuu ulkona sikeästi useamman tunnin ajan ja voit täten rentoutua.
Luotat hyvään kuuloosi ja uskot myös kuulevasi telkkarin ja huminan läpi, jos vauva itkisi.

Keskity multitaskaamaan, eli katsomaan toisella silmällä telkkaria ja toisella sosiaalista mediaa. Esimerkiksi Pinterest tunnelmallisine kuvineen on oiva konsti häivyttää muut asiat mielestä.
Selailet kuvia viinipullotelineistä ja mietit, mikä malli sopisi omaan keittiöösi. Yksi- vai kaksirivinen? Kuinka korkea? Kuinka monelle pullolle?

Kesken kiihkeimmän visioinnin kuulet ovelta terhakkaan koputuksen ja toteat, ettei kuulossasi ole kertakaikkisesti mitään vikaa ja koputus on turhankin vaativa.
Kiroat mielessäsi sen samperin tahvon, joka kehtaa hakata ovea noinkin äänekkäästi ottaen huomioon, että vauva nukkuu aivan oven välittömässä läheisyydessä - eikö saapuja ymmärrä, että vauva herää moiseen mekkalaan?

Lähestyt otsa kurtussa ovea ja metri metriltä kuulet tarkemmin, kuinka vauva itkeä nyyhkyttää vaunuissaan!
Avaat oven.
Oven takana seisoo tuntematon nainen anteeksipyytävän näköisenä.
"Anteeksi, mutta sinun vauvasi itki täällä niin kovaa, että katsoin parhaaksi tulla sanomaan asiasta."

Alat hervottoman selityksen siitä, kuinka olit kyllä juuri vähän aikaa sitten käynyt tarkistamassa että vauvalla on kaikki ookoo ja että itkuhälyttimesi on rikki ja että sinulla on vesivahinko etkä kuivaajien hurinan vuoksi kuullut mitään. Kiitä nöyrästi naista huomaavaisuudesta ja välittämisestä.
Hän poistuu hymyillen.
Jäät odottamaan yhteydenottoa sosiaalihuollosta.

Nappaa sydänjuuriaan myöten loukkaantunut vauva kainaloosi, mene sisälle ja jatka harjoittelua.

Ilmees kun mutsis on jättänyt sut yksin ulos huutamaan.

Juntunen

Se on se meidän uusi vauva, nimeä en muista
Se joskus kiljuu niin et pikkulinnut tippuu puista!

No se on just se meidän Juntu-Baby!

Hän on jo viisi ja puoli kuukautta. Kaameeta, miten aika kuluu! Pelottavaa suorastaan. Alun hankaluuksista kun selviydyttiin niin tyyppi alkoi vaikuttaa ihan mukavalta! Hänellä tuntui olevan jotain koliikkityyppistä vaivaa, mistä aiheutui iltaisin melkoisia itkukohtauksia. Luojan kiitos hän sentään nukkui päivisin kunnon tirsoja.

Se oli kamalaa aikaa. En tiedä miten esimerkiksi yksinhuoltajat tai "oikeiden koliikkivauvojen" vanhemmat selviytyvät päivä-, viikko- tai jopa kuukausitolkulla huutavista vauvoista. Se on jotain niin järkyttävää, etten ole vielä pahempaa keksinyt. En enää yhtään ihmettele, että joku ravistaa vauvaa, kun tarpeeksi väsyttää.

Ensinnäkin se avuttomuus siitä, kun et saa mitenkään omaa lasta rauhoittumaan ja toiseksi se viha, kun vauva huutaa niin kovaa korvaan että tärykalvot halkeaa ja sen jälkeen se kammottava häpeä niistä aggressiivisista ajatuksista sun omaa pientä, puolustuskyvytöntä lasta kohtaan. Huh. Onneksi meitä on kaksi ja onneksi meillä on apujoukkoja, jotka ovat ottaneet vauvaa yökylään, että ollaan saatu nukuttua.

Kerrankin mä sanoin Miehelle, kun jälleen kerran istuin aamuyöllä sängyssä heijaamassa kirkuvaa Juntusta nukkumattta silmällistäkään, että mä heitän kohta tän kakaran tosta ikkunan läpi hankeen huutamaan! Mies oli ihan että et sä nyt noin voi sanoa! Justhan mä saatana sanoin. Parin päivän päästä oli hänen vuoronsa olla epätoivoinen ja hän kuljeskeli pitkin kämppää huutava vauva ja yrjöt olalla ja pyöritteli silmiään siihen malliin, että maailmanlopun meininki. Kysyin sohvalta, että tekiskö sun ehkä mieli heittää rakas kuopuksemme ikkunan läpi?

Persoonana Juntunen on muutenkin aika erilainen kuin Pirkkis. Muistan kirjoittaneeni Pirkkiksen vauvakirjaan, että hän itki ensimmäisen kerran yöllä viiden kuukauden ikäisenä. Melkoista! Kun hänellä oli yöllä nälkä, hän alkoi mumista ja mussuttaa unissaan, jolloin nostin hänet heti syömään ja sitten taas takaisin sänkyyn, kun ateriointi oli ohi. Hän ei edes kunnolla herännyt koko toimituksen aikana.

Juntunen sen sijaan herää yöllä kirjaimellisesti kiljuvaan nälkään, johon hän kuulostaa olevan kuolemaisillaan, ja johon heräävät myös kaikki muut Pirkkistä lukuun ottamatta. Hän ei ole mitenkään vaatimaton tapaus, vaan ilmoittaa hyvin selkeästi kaikista kohtaamistaan vääryyksistä. Muuten hän on kyllä hyväntuulinen ja virkeä vauva!

Hänen suurin idolinsa on tietenkin Pirkkis. Pää kääntyy pöllön lailla melkein 360 astetta, kun pitää niin tarkkaan seurata siskon touhuja. Ja Pirkkis saa hänet nauramaan pienimmälläkin tempulla.

Isosiskona Pirkkis on aivan omaa luokkaansa. Hän ei ole kertaakaan osoittanut mitään mustasukkaisuuden merkkejä. Ei sanoilla eikä teoilla. Kun molemmat tytöt menivät meidän porukoille yökylään ajattelin, että mahtaako tulla sanomista kun Pirkkis joutuu mummilassa jakamaan huomion, mutta ei mitään ongelmaa. Päin vastoin hän auttelee vauvan hoidossa ja viihdyttää Juntua ja tunkee tuttia suuhun. Kerran hän tosin alkoi itkeä katkerasti, kun ehdotin leikilläni, että otetaanko kivi-paperi-sakset kumpi joutuu vaihtamaan kakkavaipan ja hän hävisi.

Kannustavia kommentteja on muuten tullut tuohon mustasukkaisuusasiaan! "Voi olla, että hän ei NYT ole mustasukkainen, mutta voi olla että kohta on!" Ai sä oot nyt onnellinen? Ootappa vaan, kohta oot taas onneton. Tyypillistä.

Ai niin yksi häpeällinen juttu liittyen Juntusen itkemiseen. Mä ihmettelin kyllä sitä vatsakipua, että on se nyt kumma kun se loppuu aina kun lykkää tissin suuhun, että millasta kipua se oikein muka on. Ja kohta hän kuitenkin taas itki. Sitten kun neuvolassa kaksi kertaa peräkkäin tuli palautetta, että hän ei ole aivan kasvanut toivotulla volyymilla niin mä tajusin, että vittu sillähän on nälkä. Sitä se itkee! Multa ei tullut tarpeeksi maitoa! Mun tissit petti mut!!

Pirkkis oli puolivuotiaaksi asti täysimetyksellä. Ei mulle tullut mieleenkään, että nyt ei tulisi tarpeeksi maitoa. Mutta Pirkkiksen imuote oli heti hyvä, kun taas Juntu tuntui napsuttavan suutaan kummallisesti ja heti jos hän ei välittömästi saanut nälkäänsä tyydytettyä niin hän raivostui ja karjui selkä kaarella kuin suurempaakin onnettomuutta. Mä kantelin häntä edestakaisin käsivarsillani ja koitin keksiä kaikenmoisia keinoja hämätäkseni hänet pois raivarista. Usein mä seisoin telkkarin edessä niin, että hän ryhtyi tuijottamaan liikkuvaa kuvaa, lopetti huutamisen ja otti huomaamattaan tissistä kiinni. Mutta ei sekään kauaa auttanut. Sitten tilanne meni siihen, että sain imetettyä ainoastaan aamuisin ja lopuksi siihen, että hän sai kertakaikkisen raivarin heti, kun tissiä yrittikin hänen naamansa lähelle työntää. Niin kuin siitä olisi suhissut jotain kirvelevää happoa hänen silmiinsä... Sitten ei auttanut muu kuin siirtyä korvikkeeseen.

Mua vitutti ja itketti se aivan sairaasti. Koin niin suurta pettymystä ja epäonnistumista, että mua kyrpi suunnattomasti ne ystävälliseksi tarkoitetut kommentit siitä, että pitäisi olla iloinen että kaupasta saa korviketta eikä vauva kuole nälkään. Jos jotain niin mä vihaan latteita itsestäänselvyyksiä. Olisi pitänyt soittaa sinne imetystukeen ja kysyä neuvoa. Joku sanoi jälkikäteen että esimerkiksi rintakumilla olisi voinut saada vauvan imuotetta parannettua. Mä tiesin kyllä rintakumeista, mutta ajattelin että niitä käytetäään vain silloin, jos tissit on niin kipeät, ettei ne kestä imettämistä. 

Vauvauinnissakin mä oon tosi kateellinen niille äideille, jotka pitää vauvaa sylissään ja imettää siinä kuin ei mitään. Niin kuin mäkin ennen. Mä syötän vauvaa tuttipullolla ja toivon, että aamulla mikrossa lämmitetty korvike on vielä tarpeeksi lämmintä... Koen myös voimakasta tarvetta selittää, miksi mä en imetä mun vauvaa! Että mä kyllä haluaisin, mutta se meni pipariksi.

Sit se yöllinen ylösnousemus lämmittämään maitoa pullossa. Yks yö seisoin keittiön ikkunan edessä odottamassa, että mikro linksahtaa ja seurailin rusakoiden kevättohinoita. Jänö kaivoi hankea kuin viimistä päivää ja mä katsoin sitä silmät ristissä ja kuiskasin sille, että mitähän vittua sinäkin onneton raasu luulet sieltä löytäväsi. Yökyöpeleiden sielujen sympatiaa.

On tämä mun vanhemmuus jatkuvaa tasapainoilua hermoilun ja rentoutumisen ja itsensä piiskaamisen ja epätäydellisyyden sietämisen välillä. On kai vissiin muidenkin? Luulisi jo, että toisen kohdalla osaisi olla murehtimatta.

Lopuksi kuvia hieman vakavasta neitokaisesta. Hän on kyllä kova hymyilemään ja nauramaan, mutta kamera aina jotenkin hyydyttää hymyn.

Nyt on pyöreät posket! Naapurin täti virkkasi lahjaksi kivan mustekalan, jonka lonkeroita on mukava hypistellä.

Miten sulla pysty kestää näin kauan hakea mut sisälle? Mä itkin ainakin kymmenen sekuntia. 

Minkäs ikäisenä sitä saikaan istuttaa vauvaa? Tyyny selän taakse niin näkeekin vähän jotain.

Hell's Kitchen: Mysteeri

Tapahtuipa eräänä marraskuisena iltana:

Mies latoi astioita tiskikoneeseen ja ihmetteli, mikä kinnaa, kun koneen ovi ei meinaa mennä kunnolla kiinni. Huomasimme, että ovi hankasi viereisen alakaapin sokkeliin. Sehän on lastulevyä ja pian selvisi, että sokkeli on turvonnut. Ja se, hyvät naiset ja herrat, johtui siitä, että lattialla tiskikoneen ja kaapin alla oli vettä.

Tiskoneen alla oli sellainen muovinen turva-allas, joka nyt tuollaisten vettä käyttävien kodinkoneiden alla tapaa olla. Vesi oli kuitenkin sen muovin alla. Osa vedestä oli jo kuivunutkin. Sen huomasi lammikoiksi kuivuneesta purusta, jota kaapin alle oli jäänyt poraamisesta.

Ei muuta kuin soittoa putkimiehelle. Hän tulikin seuraavana päivänä katsomaan tilannetta ja totesi, että mitään virhettä ei löydy mistään, asia on täysi mysteeri. Meitä tapahtunut ei varsinaisesti yllättänyt, koska tiskikoneen oli asentanut se sama jantteri, joka sai tiskialtaankin vuotamaan kahdesti ja pyykkikoneenkin kerran. Emme olisi ihmetelleet, vaikka vettä olisi ollut asennuksen jälkeen lattialla ja äijä olisi vaan lykännyt koneen siihen päälle.

Lattia kuivattiin ja asia jäi siihen. Pidimme tiskikonetta hetken keskellä lattiaa ja allaskaapit purettuna, jotta näkisimme, jos vettä vielä tulisi. Ei tullut.

Kunnes taas tuli. Tällä kertaa vähän vähemmän, mutta jälleen vettä oli päässyt vuotoaltaan alle, josta se virtasi iloisesti lattialle lammikoksi. Kuivasimme sen ja aloimme jo miettiä, pääseekö vettä vuotamaan omasta käytöksestämme johtuen: avaammeko vaikka tiskikoneen oven huolimattomasti, jolloin vettä roiskuu lattialle pikku hiljaa. No juu ei. Jälleen kone oli irti paikoiltaan ja allaskaapit keskellä lattiaa, jotta vuotokohta selviäisi. Ei selvinnyt emmekä nähneet, mistä vettä lattialle pääsee.

Kolmas kerta toden sanoo. Putkimiehelle jälleen soitto ja jälleen samainen toteamus: mysteeri. Siinä kohtaa olisi luullut häntäkin kiinnostavan vähän perusteellisemmin selvittää asiaa. Valitimme (jälleen) työntekijästä, joka koneen oli alun perin asentanut ja sanoimme, ettei ihminen voi omassa kodissaan elää niin, että joka päivä on kytättävä sydän syrjällään ja verenpaineet kaakossa, onko lattialla vettä. Että laatuun ei tässä nyt ainakaan voida olla tyytyväisiä. Niin, hän tyytyi toteamaan.

Kysyin vielä tältä putkimieheltä ensimmäisen vuodon jälkeen, että onko tästä voinut syntyä vesivahinko. Tiskikone kuitenkin on aivan seinässä kiinni ja vettä oli tullut lattialle aivan seinän viereen. Kuuluisat viimeiset sanat: Eeeeeei tästä mitään vesivahinkoa ole tullut, ei tällaisesta, näin pienestä vesimäärästä.

WRONG! Nyt on keittiö purettu ja lattiat revitty vittuun sekä keittiöstä, että Pirkkiksen huoneesta, joka on keittiön seinän takana. Että saatiin siitä uudesta keittiöstä kuitenkin neljä kuukautta nauttia. Vakuutusyhtiöltä tuli jäbänderos tekemään mittauksia ja kosteusmittari piipitti liian kovia arvoja. Kosteus oli päässyt kipsivalun läpi eristysstyroksiin ja pohjalaattaan asti.

Ei siinä sitten muu auttanut kuin tilata purkuhommat alkaviksi. Kuivatuslaitteet on hurisseet keittiössä nyt kolmatta viikkoa. Ne kuulostaa siltä, kuin olisi viisi liesituuletinsa päällä samaan aikaan. Sinänsä yllättävän hyvin niiden kanssa ollaan totuttu elämään. Ei ne oikeastaan häiritse muualla kuin keittiössä, siellähän se kovin hurina ja puhallus on. Onneksi mä en olekaan keittiöihminen. Mutta eihän se mitään riemua ole kun ei ole kaikkia kaappeja ja tasoja käytössä, ei tiskikonetta, ei hellaa.

Puolet keittiöstä poissa pelistä

Kuivurit. Toinen puhaltaa lämmintä ilmaa lattiaan ja toinen poistaa kosteaa ilmaa ulos.

Mukavaa astella näiden letkujen yli päivittäin. 

Että on tässä vähän vituttanut.

Olen yrittänyt karvaiden kyynelten keskellä ajatella positiivisesti: ei käynyt tulipaloa, eli meillä on vielä koti, jota kuivattaa. Meillä ei ole syöpää, lapsilla ei ole syöpää... Ei auta, vituttaa silti. Kuivaajamieskin koitti lohduttaa, että tämä on kuitenkin melko pieni vesivahinko, ja että onneksi se havaittiin suht ajoissa. Ei sitä silti tiedä, kuinka kauan vettä on päässyt lattialle. Ilmihän se tuli marraskuun lopussa, mutta kodinkoneethan asennettiin syyskuussa.

Nyt sit vaan kuivatellaan. Mieluummin pari viikkoa liian kauan kuin liian vähän. Pirkkistä tämäkään asia ei ole hetkauttanut. Hän vaan totesi että onpa keittiö nyt siisti. Siis kun kaapit purettiin pois...

Ryhmä Hau

Jos sitä taas vähän pitkästä aikaa. Nimittäin valittaisi.

Bongasin joku aika sitten Facebookin kautta mainoksen Raision Myllyn tapahtumasta, jossa esiintyy Ryhmä Hau. Pirkkis katsoo niitä silloin tällöin telkkarista, ja vaikka hän ei suuri fani olekaan, ajattelin, että voisi olla hauskaa mennä yhdessä katsomaan niitä. Jokunen muukin oli ajatellut samoin.

Esityksiä oli useita ja me tähdättiin klo 12 show'hun. Ajoin auton suosiolla kolmanteen kerrokseen eli ihan katolle, jonne yleensäkin parkkeeraan Myllyssä käydessäni. Siellä on aina tilaa, eikä tartte kiemurrella ahtaissa pysäköintiväliköissä. Oltiin paikalla varttia vaille ja jäätiin kakkoskerrokseen, josta vielä oli toivoa nähdä lavalle, joka puolestaan oli pohjakerroksessa. Pirkkis pääsi istumaan ihan lasisen kaiteen eteen muiden lasten viereen. Itse seisoskelin parin metrin päässä vaihdellen levottomasti painoa jalalta toiselle ja samalla miettien, kuinka helvetissä tässä jaksaa vielä vartin odotella. Pirkkis ei ollut moksiskaan, hän istui maassa kuin tatti ja kyttäsi alhaalla vilisevää ihmismassaa.

Hetken päästä tilaa ei juuri enää ollut ja silti lisää perheitä virtasi paikalle. Moni jäi melko kauas kaiteesta eli heillä ei ollut mitään toivoa nähdä vilaustakaan esityksestä. Seisoin muutaman äidin kanssa rintamassa ja siirryimme taaksepäin sitä mukaa, kun lisää lapsia saapui. Yksi äiti kysyi multa että anteeksi, voiskohan mun pojat tulla tähän. Vastasin että tietty, en ole itse kauhean kiinnostunut kyseisistä hahmoista ja pystyn juuri ja juuri tekemään tilaa pienille faneille.

Tällaisen mekastavan laitoksen ostin kummitytölle 2-v lahjaksi, mutta muuten on jäänyt vähän vähälle kosketus näihin hahmoihin. Lahja oli kylläkin mieluinen saajalleen!

Huomasin sitten, että ihan kaiteen vieressä, siis paraatipaikalla, seisoo kaksi aikuista vieretysten ja heidän vieressään töröttää vielä kaiteen suuntaisesti ostoskärry. Nehän vei tilaa yhteensä kaksi metriä! Kaksi lasta istui kärryssä. Astuin vähän lähemmäs ja koputin miestä olkapäähän. Ehdotin kohteliaasti, että jos heidän lapset voisi mennä myös lattialta katsomaan ja ostoskärryt siirrettäisiin käytävälle. Joo, minä kyllä siirryn kun tämä esitys alkaa, vastasi äijä. Sanoin vielä, että tuossa takana on aika paljon lapsia, jotka haluaisivat nähdä esityksen. "Minä siirryn, kun tämä alkaa." Aha, joo, eli sun mielestä on hyvä idea lähteä sitten sen valtavan ostoskärrys kans vittuun siitä edestä rynnimään lapsilauman läpi, kun esitys alkaa ja lasten olis jo kiva nähdä? No mikäs siinä.

Omat kiinnostuskiikarini olin jättänyt kotiin, mutta kiinnitin kyllä hämmentyneenä huomiota siihen, kuinka paljon aikuisia faneja Ryhmä Haulla vaikutti olevan. Itse en ole nähnyt jakson jaksoa, mutta ilmiselvästi rakkilauma viehätti moniakin aikuisia. Niin sankoin joukoin he olivat nimittäin parveutuneet aivan lavan reunan tietämiin ja samoin kakkoskerroksen kaiteiden eteen. Voi Jeesus kun alkoi vituttaa! Aivan siis sairaasti. Oikeastiko sinun täytyy nähdä tämä esitys sen kustannuksella, että joku metrin korkuinen jää sun taakse hartiat lysyssä ja leuka rinnassa? Sanoin yhdelle toiselle vanhemmalle, että ne olis voineet kuuluttaa, että vain lapset eturiviin! Tämä vastasi, että kyllä ne on kuuluttaneetkin, ja että ostoskärryt ja lastenrattaat myös pois edestä. Jestas sentään. Ei koske mua ja mun ostoskärryä!

Joku juontaja nousi lavalle avaamaan show'ta ja  se ukko tosiaan lähti tulemaan sen kärrinsä kanssa eturivistä vähän taaemmas. Hyvä kun ei marttyyrin kruununsa ottanut kattoon kiinni. Hän jäi mun selän taakse pitämään leiriä. Yksi isoäiti tuli siihen kahden pojan kanssa, tuuppas ne edelleen ja sanoi, että menkään sinne eteen, sinne vaan siitä niin, kyl sieltä paikka löytyy. Niinpä. Jonkun muun paikka. Se on ihan hyvä jo lapsena oppia, että ketkä vitun muut. Tolleen munkin pitää alkaa Pirkkistä opettaa. Kurkkasin muutamaan otteeseen, että hän pärjäilee siellä eturivissä. En olisi ihmetellyt, vaikka hän olisi maannut siellä naama liiskaantuneena lasiin, kun muut mukulat tungeksi innokkaasti selän takana. Hän kun ei osaa raasu yhtään puolustautua.

No, sit se esitys vihdoin viimein alkoi. Se kesti tasan 11 minuuttia. Olis ollut hauskaa, jos taustalla olisi voinut soida se tunnari! Ryhmä Hau, Ryhmä Hau, auttaa siellä täällä ja niin edelleen. Ei, siellä soi pää-olkapää-peppu-polvet-varpaat ja Robin. Muita lauluja mä en kuullut, koska purin turhautumistani huutamalla sisäänpäin. Täyttä kusetustahan se oli, mutta toki tarkoitus olikin vain houkutella ostovoimaa kauppoihin.

Käsittääkseni niit rakkeja on enemmänkin  kuin ne kaksi kappaletta, jotka siellä nyt pyöri. Samppa ja mikä se toinen nyt olikaan, Katka. Kata. Kaika? Muut ei nyt kuitenkaan olleet kerinneet muilta seikkailuiltaan paikalle.

Esitys loppui yhtä nopsaan kuin oli alkanutkin. Odottelin Pirkkistä siinä käytävällä ja muutkin ihmiset lähti hajaantumaan pikku hiljaa pois. Yhtäkkiä se ostoskärryisä tuli mun takaa ja sanoi: "No niin, toivottavasti sä olet nyt tyytyväinen, kun mun lapsi ei nähnyt mitään kun hän ei uskaltanut olla yksin katsomassa esitystä." Mitä vittua! Sen verran munaa hänellä ei ollut, että olisi jäänyt keskustelemaan asiasta, vaan hän marssi mielenosoituksellisesti menemään! Kysyin, että anteeksi mitä! Hän huusi olkansa yli: "kuulit kyllä!" Huusin takaisin, että kasvapa aikuiseksi. Mutta mitä vittua se olis auttanut, hänhän oli aikuinen ja niin oli kaikki ne muutkin pässit, jotka ei ymmärtäneet, että lasten tapahtumassa yleensä lapset on keskiössä.

Katsoinkin jossain vaiheessa, että toinen niistä mukuloista istui ostoskärryissä katsomassa youtubesta jotain. Todennäköisesti sai sitä kautta paremman elämyksen... Onhan se kurjaa, jos lapsi ei uskalla olla kahden metrin päässä vanhemmastaan, mutta silloin hän taitaa vielä olla liian pieni tai arka moisiin tilaisuuksiin. Olis nostanut sen lapsensa vaikka hartioilleen. Äijällä oli sen verran mittaa, että päänsä yläpuolelta lapsi olis nähnyt hyvin vaikka vähän taaempaakin.

Niitä hahmoja olisi päässyt vielä halaamaankin. Tai ainakin periaatteessa tällainen mahdollisuus olisi ollut. Käytännössä jono oli aivan jäätävän pitkä, enkä maininnut Pirkkikselle halaistua sanaa moisesta. Pois lähtiessä rullaportaissa kuulin vielä, kun juontaja totesi mikkiinsä, että halitreffit jatkuvat vielä pari minuuttia. Siinä kohtaa jono oli varmaan 200 metriä pitkä. Onnea vaan siihen jonottamiseen.

Ei se silti ihan paska reissu ollut. Käytiin syömässä ja Pirkkis sai muutaman pääsiäiskoristeen rairuohon sekaan törkättäväksi. Ja ne leikkipaikat on siellä ihan kivoja. Me istuskeltiin äitin kanssa kahvilassa ja mussutettiin porkkanakakkua sillä aikaa, kun Pirkkis viiletti tukka putkella viereissä liukumäessä.

Summa summarum: Myllyyn joo, Myllyn lasten tapahtumaan nevö evö.

Let's hiihdetään!

Sain Joulupukilta lahjakortin paikalliseen urheiluvälineliikkeeseen. Eilen päätin, että nyt on aika lähteä realisoimaan korttia. Pakkasin mukulat rattaisiin ja lähdettiin kävellen keskustaan. Ihana ilmakin oli! Ostin torista sisarusrattaat; vauvveli loikoilee toisella puolella kopassaan ja Pirkkis pääsee istumaan toiselle puolelle.

Carenan näppärät tuplat, joihin molemmat lapset pääsee kivasti ISTUMAAN. 

Vauva kaupan pihalle vaunuun nukkumaan, Pirkkikselle juutuubi käteen ja eikun katsastamaan tarjontaa. Kyllä muuten sporttivaatteet osaa olla nättejä! Tosi hienoja värejä ja malleja oli koko kauppa täys. Lähdin oikeastaan hakemaan itselleni uusia ulkoilukenkiä. Vanhat oli jo melkoisen kerppaiset ja toisesta oli nauha katkennut kahdesti... Tosi näppärät solmia. Löysinkin pikapikaa hienot ruskeat Merrellin talvikengät, jotka tuntui niin hyvältä jalassa, etten muita kokeillutkaan. Ostin myös kengännauhat niihin vanhoihin kenkiin. Niitähän voi pitää vielä vaikka pihahommissa.

Sitten purjehdin jumppavaateosastolle. Aloitin nimittäin vaihteeksi uuden tanssiharrastuksen! Heels korkokenkätanssia! Semmosta Beyoncé-tyyppistä upeaa, seksikästä ja naisellista pershenpyöritystä. Siis jos sitä osaa. Mä en osannut ja ekan tunnin jälkeen itkin katkerasti ja rypesin itsesäälissä oikein kunnolla. Siihen saattoi vaikuttaa vähän myös se, että olin melkoisessa darrassa ja nukkunut noin neljä tuntia (ladies' night). Toisella kerralla meni jo paaaaaaljon paremmin! Joo eli ostin sitä varten sitten uuden kauniin topin.

Sittenhän mä tajusinkin, että siellä liikkeessä oli kaikki sukset ja sauvat ja monot -50%! Mietin, että mähän en olekaan muuten pitkään aikaan luisteluhiihdellyt. Siltä seisomalta mä ostin ittelleni uudet luistelusukset, sauvat ja monot! Kerta halvalla sai. Myyjä vielä laittoi niihin jotain luistovoidetta, ja Mies kävi hakemassa ne illalla. Hänellekin iski joku käsittämätön hiihtohimo ja hänkin osti saman setin itselleen! Kohta me suksitaan tuolla koko perhe niin et lumi vaan pöläjää.

Mähän menin tietenkin niitä heti illalla testimään tuohon lähipurtsalle. Siinä ladulla huojuessani ja suksia kiinnittäessäni mä koitin muistella, miten pitkä aika siitä onkaan, kun olen viimeksi luistellut ja sittenhän mä muistinkin, että ai niin enhän mä ole koskaan ennen luistellut. No ei se midistä, mä oon kuitenkin rullaluistellut aika paljon ja mulla on siihen soveltuvat sauvatkin, eli ei se nyt niin vaikeeta voi olla.

Mulla oli langattomat kuulokkeet päässä ja painoin Spotifysta mun bilelistan soimaan. Ajattelin, että mahdollisten, joskin melko epätodennäköisten takaiskujen sattuessa menevä musa vähän laimentaisi vitutusta. Eka biisi oli sattumalta Flo Ridan I Cry. Kuis sattuski.

Hintalappu vielä läpätti sauvassa, kun meikä lähti sohimaan eteenpäin. Ai perse ku se olikin raskasta! Eniten otti nilkkaan ja penikoihin! Periaatteessa tekniikka oli hallussa, mut käytännössä sekä keskivartalon että reisien lihakset oli niin löysässä kunnossa, etten kyennyt pitämään sitä oikeaa asentoa ja rytmiä kovinkaan tehokkaasti yllä. Jerkku loppui noin kymmenen metrin jälkeen. Siihen heilumiseen ja lipsumiseen meni niin paljon energiaa, että mä pidin vähän väliä happitaukoa. Jengi hiihteli ohi ja mä seisoin keskellä väylää puhisemassa.

Seuraava biisi listalla oli Anssi Kelan 2080-luvulla. Ajattelin, että mäkin pääsen siihen menessä jo varmasti kotiin täältä. Potkuttelin silti sitkeästi eteenpäin! ...pikkupäissään kesäiltana, pisteli Anssi  menemään kuulokkeissa. Ollapa, saatana.

Hiihdin kuitenkin urheasti reilut pari kilsaa ja kaaduinkin vain kerran. Vähän pelotti kyllä, kun yhdessä kohdassa latu kulki tiheän metsän läpi ja puut kasvoi lähes pururadassa kiinni. Mietin, miten helppo mut olis kuristaa kuoliaaksi painamallla suksisauvaa kurkkua vasten. Lapset jäis ilman äitiä ja korpit nokkis mun ruumiista silmät päästä.

Sitten Anna Puu lauloi, että mä tarviin vielä yhden yön aikaa...hiihtääkseni nää 2 kilsaa! Ja Cyndi Lauper lauloi Girls just wanna ski eiku have fun. Seuraavia biisejä en enää kuullut, kun veri kohisi niin kovin korvissa ja kaikki muutkin aistit oli keskittyneet pystyssä pysymiseen ja siihen, että pääsisin kotiin turvaan pusikossa vaanivilta raiskaajamurhaajilta ja saunaan makaamaan.

Pitäiskö tänään sit vetää vuorostaan pertsaa? Nekin sukset meinaa löytyy. Vaiko pysytellä sisällä, ettei lapset jää orvoksi?

Mä tarviin viel tän yhden yön aikaa...

Pöytä Photo 1

Ajattelin käynnistää tällaisen pienimuotoisen kuvakamppiksen. Kuvaan olohuoneen arkkupöytää joka viikko samana päivänä. Miehen mielestä mä olen sottapytty ja epäsiisti ihminen. Todistan näillä kuvilla, kuinka väärässä hän onkaan: pystyn perustelemaan kunkin esillä olevan esineen tarkoituksen.

Miehen puhelin - Ha! Hän täällä sotkee!

Joulupukkikoristevalo - Vauvan viihdyke, pysyy tyytyväisenä sitä tuijotellessa

Nenäliinoja - 3/4 perheestä on nuhassa

Pirkkiksen tangle teaser - Tukkaa pitää harjata

Laivalta ostettu Smarties karkkipurkki, jossa lisähoukuttimena rumppuja päristelevä keltainen muoviukko - Aivan välttämätön olla olemassa

Pirkkiksen ponnaripussukka - Tukat kuosiin

Mun kampaussuihke - Pirkkiksen oma Niiskuneitisuihke loppui

Tarroja - Lapsi leikkii

Musiikkikuulokkeet - Käytin niitä kävelylenkillä

Piirrustuspaperia - Pirkkis askartelee

Penaali - Pirkkis askartelee

Piirrustusmuotti - Pirkkis askartelee

Bepanthen - Vauvalla on kuiva iho

Miehen päivystyspuhelin  - Aivan!

Kaksi tyhjää siideripulloa - Jotakuta on janottanut

Lautanen ja aterimet - Jotakuta on nälättänyt

Kaksi kuulakärkikynää - Olen tehnyt tärkeitä muistiinpanoja

Paristoja - Vauvan itkuhälyttimeen

Ihovoide - Naamaa kuivaa

Kaksi tölkkiä cokista - Jotakuta on janottanut

Colapullo - Jotakuta on janottanut

Henkari - Siitä on otettu joku vaate ja puettu jollekulle päälle

Kaksi mukia - Olen juonut teetä

Rätti - Olen siivonnut pöytää

Et näin. Kaikelle löytyy selitys. Ihmeellistä vouhottamista. 

En tiedä mihin pyritään mutta paskaa pukkaa tulemaan

Me ollaan niin kyllästytty siihen, että tätä remonttia suorittavat tahot suoltavat milloin mitäkin laatua työnjäljessään. Oikeasti, en pysty sanomaan kauhean montaa asiaa, jotka olis menneet kerralla oikein täällä! On todella rasittavaa joutua seisomaan käytännössä vieressä vahtimassa, että ammattilaiset hoitaa hommansa kunnolla! Raha kyllä aina kelpaa ihan täysimääräisenä. Aivan mitta täysi tän "suomalaisen laadun kanssa". Ens kerralla suosiollaVirosta.

Ehkä se johtuu siitä, että kun ihan kaikki on jouduttu tekemään uusiksi (katto, viemärit, putket, sähköt, pinnat) niin niitä virheitä vaan mahtuu joukkoon enemmän kuin normaalissa pikku puhteessa. Joka tapauksessa vitutuskäyrä näiden töpeksijöiden osalta alkaa jo olla aika tapissa.

Alkaen ihan ensimmäisestä hankinnasta, takasta: Katsoin, kun muurari nosti esiin saumalaastipurkin. Rupattelin niitä näitä, mutta sitten huomasin onneksi katsoa sinne laastipurkkiin, kun äijä avasi kannen. Se oli harmaata. Valkoista oli tilattu. Onneksi olin paikalla.

Eniten on sössinyt putkimiehen apulainen. Tiskiallas vuosi kaksi kertaa ja pesukone kerran. Pikkuvessan hanasta hän väitti, ettei se ole kyllä bideehana, siis että siihen ei saisi sitä perseenpesusuihkua kiinni. Olin ihan että no kyllä se vaan pitäisi olla. Eeeeei, ei en mä ole koskaan nähnyt tuollaista. Sit vasta uskoi, kun kaivoin siitä samasta saatanan pakkauksesta sen suihkun esiin. Taivas. Viimeksi hän oli ilmaamassa lattialämmityksen vesiputkia ja tuli ymmärtämättömänä säätäneeksi vähän lattialämmityksen termostatteejakin. Yöllä vauvaa syöttäessäni meinasi varpaat palaa lattiaan kiinni ja sisälämpötila nousi lähes 27 asteeseen. Club Tropicana drinks are free.

Mies kyttää muutenkin Fortumin sähkönkulutusmittaria kuin henkensä riippuisi siitä ja hän vetää verenpainelääkettä samaan tahtiin kuin viisari nousee punaisen puolelle. Nyt oli aamupäivän aikana kulunut enemmän sähköä kuin kahden vuorokauden aikana yhteensä, kiitos Avuliaan Hessun.

Sit vielä semmonenkin juttu, että mä oon tosi huono vaatimaan. Oikeasti, mä en kehtais millään tylyttää niitä, kun joudun kuitenkin katsomaan niitä ja oleilemaan päiväkausia täällä niiden huokailuja kuunnellen. Eri asia, jos oltais jossain kaupassa vaikka, mut kun ne on täällä kotona!

Edellispäivänä istuin kylppärissä pissalla ja tuijotin saunan lasiseinän rikkinäistä lasia. Lasiliikkeen äijä siis asensi jo valmiiksi rikkinäisen lasin paikoilleen! Lisäksi lasin reunassa kulkeva metallilista oli liian lyhyt. Alkoi vituttaa se hutilointi siinä kuseksiessa niin paljon, että soitin siltä istumalta sille ukolle. Mähän olin soittanut jo kuukautta aikaisemmin samasta asiasta, muttei ukkoa ollut kuulunut. Keräsin oikein kiukkua ja vaadin, että asia tulisi korjata pikimmiten, nyt ollaan odotettu liian kauan. Joo kun mulla on ollu tätä tautia, vastasi äijä. Joo niinpä niin.

Hän sitten kuitenkin ilmaantui tunnin kuluttua. Mukana oli vaimo! He köpöttelivät pesuhuoneeseen (kengät jalassa) ja äijä alkoi siinä taivastella virheitään. "Miten mä olen näin huonosti tän tehnytkin...En mä kyllä ole varmaan ajatellut oikein mitään..." En vastannut mitään, seisoin vain vieressä vaativaisen näköisenä suu viivana ja kädet puuskassa. Olin päättänyt, että nyt on kovat piipussa.

Äijä alkoi sitten ehdotella jotain aivan käsittämättömiä ratkaisuja siihen, miten lasi ja lista korjattaisiin. "Käviskö semmonen kompromissi?" Vastasin, että kyllä tää nyt olisi saatava kuntoon ja siten, kuin tän on tarkoitus olla ja miten tästä on maksettu (yli tonnin!!).

"Kun mulla on tää syöpä." Ei saatana. Did not see that coming. Rouva oli otettu mukaan keräämään sympatiaa ja he alkoivatkin selittää syövän löytymisestä ja hoidoista ja miten on ollut vaikeeta. No selvähän se. "Mä en oikein kestä noita sytostaattihoitoja, et just mut kiidätettiin ambulanssilla sairaalaan kun oli molemmissa keuhkoissa veritulppa." Pahoittelin siinä sit tietenkin ja kysyin, että eikö firmassa ole sit muita, jotka voisi hoitaa näitä asioita. Joo on, poika, mut hän asuu tosi kaukana. Kysyin vielä, että mikä syöpä hänellä on. "Sitä on kaikkialla, suolistossa ja maksassa ja joka paikassa."

Mitä siihen sit sanot? Kamala tilanne. Kyllä mä haluan rahoilleni vastinetta ja on se nyt aika perseestä, että on maksanut jostain ja saa huonoa laatua. Mut kun toinen on kuolemaisillaan!

"Mä tuun huomenna jos mä oon elossa."

Ei vittu. Oo siinä sit tiukkana. Katokki raakki saatana ettet kuole ennen ku mun saunan lasit on valmiit!

Månadens bok

"Mikä onkaan helpompaa kuin poimia postilaatikosta jäsenlehti ja istahtaa sohvalle kahvikupposen ja lehden kanssa tutustumaan kirjakerhon tarjontaan" 

Se, ettei noteeraa sitä jäsenlehteä mitenkään eikä siten myöskään peruuta kuukauden kirjaa vaan puristaa perseellä normaalisti eteenpäin ja sit joku päivä menee hakee postin ja ei vittu ja sit ajelee Ärrälle palauttamaan sitä avaamatonta kirjapakettia.

Kirjakerhosta erottu jälleen. This time for good. Tai kunnes tarpeeksi hyvä myyjä/kampanja osuu kohdalle.

Kun mikään ei riitä (erityisesti uni)

Kyl ihminen voi olla typerä.

Pirkkis on aina ollut hyvin innokas yökyläilijä. Mummila ja mummala kelpaavat oikein mainiosti yösijaksi ja usein hän itse jo pyytää päästä kylään, jos ei vähään aikaa ole ollut. Voi oikeastaan sanoa, että hän on joka viikko ainakin yhden yön jossain muualla kuin kotona.

Tästä olen saanut kehitettyä, luonnollisesti, pienehkön kriisin itselleni. Ovatko muiden lapset näin usein isovanhemmillaan yökylässä? Mitä muut ajattelevat, kun Pirkkis on niin usein poissa kotoa? Miksi hän haluaa niin paljon isovanhempiensa luokse? Mitä minä teen väärin, että lapseni pyytää päästä yökylään?

Olen kova piiskaamaan itseäni milloin mistäkin asiasta, mutta läimäytin itseeni tolkkua ja ajattelin, että tilanne voisi olla hyvin toisenlainenkin:

Hyvän ystäväni äiti menehtyi vaikeaan sairauteen loppuvuodesta ja asia oli tietenkin hyvin murheellinen myös ystäväni lapsille, jotka menettivät rakkaan mumminsa niinkin varhain. Ei siis ole enää mummia, jonka luona yökyläillä (onneksi on kuitenkin pappa ja toiset isovanhemmat!).

Toisen ystäväni äiti taas ei kauheasti välitä hoitaa lapsenlapsiaan tai viettää heidän kanssaan aikaa, vaikka ystäväni kaipaisi kipeästi lapsenvahtia edes silloin tällöin. Sekin on kyllä aika kova kolaus; itse olisin todella loukkaantunut ja surullinen, jos omat vanhempani eivät olisi kiinnostuneita viettämään lasteni kanssa aikaa. Enkä tarkoita sitä, että kaikki omat menot on peruttava jos vahtikeikka napsahtaa, tietenkään, mutta pidän vähän epänormaalina sitä, ettei isovanhempia kiinnosta lapsenlapsensa.

Rääkylin syntymän jälkeen meitä on väsyttänyt aika paljon enemmän. Joo, kaksi ei todellakaan mene siinä kun yksikin! Lisäksi pari viime viikkoa hänen nukkumisensa on ollut todella ala-arvoista. Päivisin kaikki menee hienosti, hän vetelee jopa viiden tunnin nokosia ulkona vaunuissaan. Mutta sitten ne yöt. Hyi helvetti. Hän herää toisilta päiväuniltaan iltakuuden pintaan ja voi sen jälkeen helposti valvoa yli puolen yön! Ei hän välttämättä itke, mutta ei hän kyllä nukukaan. Sitten kun hän nukahtaa, hän hieroo naamaansa, jolloin tutti tipahtaa ja sitä pitää itkeä. Sit hän syö kuin pieni elukka aina iltaisin ja öisinkin. Väillä hän herää seurustelemaan! Sen päiväinen sirkutus kuuluu vaunusta. Mä en nykyään mene ollenkaan nukkumaan ennen kolmea; mä ennemmin valvon istuen sohvalla tai sohvapöydällä kunnes se mukula on ollut jo pidempään unessa, kuin menen nukkumaan puolen tunnin pätkiksi. Herääminen vasta kamalaa onkin! Sit ei ole ollenkaan niin paha, jos ei ole nukahtanut lainkaan.

Onneksi hän sentään nukkuu päivisin, ja itse nukun aina pitkät päiväunet, kun Pirkkis on hoidossa. Pysyn siis jotenkuten järjissäni. Miestä vaan käy sääliksi. Vaikka ei hän aina yöllä herääkään Rääkylin mekkalointiin, on hänenkin unensa aika katkonaista. Töissä on varmaan kivaa.

Nyt on ollut viikon verran sitä, että Pirkkiskin itkee yöllä!  Hän saattaa vinkua siellä unissaan tai parkua oikein kunnollakin, eikä hän koskaan osaa mitään varsinaista syytä sanoa. Välillä on kurkku tai maha kipeä, välillä särkee jalat. Kerran kun menin huoneeseensa lohduttamaan ja kysyin, mikä hätänä, hän huusi ANTTI TUISKU! ja jatkoi uniaan. Jooh.

Tänä viiikonloppuna oli sovittu, että Pirkkis menee mun vanhemmille (ilmoitti itse olevansa 10 yötä...) ja Rääkyli menee anopille, jotta me saatais nukkua kunnolla ja keskeytyksettä edes yksi yö. Suunnitelma eteni sovitunlaisesti, kunnes perjantai-illalla ajoin porukoilleni viemään unohtuneen silmälääkkeen (Pirkkiksellä oli silmätulehdus).

Koko homma kaatui kindermunaan! Olin varautunut ottamaan huutoa vastaan, aiheesta "en halua tulla vielä kotiin!" Sanoin jo ovella, että äiti tuli vaan tuomaan sun silmälääkkeen ja sit tän sun unohtuneen kindermunan, joka ostettiin huomista karkkipäivää varten. Armoton parku! "Ei ei ei ei en halua kindermunaa tänne, haluan syödä sen kotona! Ei tänne, haluan kotiin!" Koitin sit selittää, että kotiinkin voidaan ostaa oma kindermuna, mutta ei, tilanne oli menetetty ja mimmi ulvoi kuin susi, kunnes puettiin vaatteet päälle ja lähdettiin takas himaan. Lähetin Miehellle viestin, että vähän kestää, kun täältä tullaankin kotiin... Mies vastasi että voi vittu.

Että ensin en ole hyvä, kun hän menee yökylään ja sitten ei ole hyvä, kun hän ei menekään. Olispa hienoa, jos elämästään ei väkisin tekisi niin helvetin hankalaa.

Dagis

Pirkkiksellä menee vihdoin paremmin päiväkodissa. Luojan kiitos! Jestas se tilanne alkoi ottaa voimille. Viedä nyt itkevää lasta päiväkotiin ja mennä itse kotiin makaamaan! Miehen isyysloman aikana hän vielä kyseli ääni murtuen, että oletteko te isin ja vauvan kanssa kotona, kun minä olen päiväkodissa. Aivan hirveää.

Hän alkoi jossain kohtaa selittää, että häntä kiusataan siellä, eikä hänellä ole kavereita ja joku vie leivän hänen kädestään. Tiedän tietysti, että hänellä on vilkas mielikuvitus ja että hän on herkkä loukkaantumaan esimerkiksi muiden lasten lähentelystä, mutta kyllä ne kiusaamispuheet todella alkoivat vaivata. Ihmettelin myös, mistä hän osaisi tyhjästä nyhjästä tuollaista juttua, koska en ole hänelle toitottanut yhtikäs mitään kiusaamiseen liittyvää, kuten että muista sitten, että sua ei saa kukaan kiusata tms, mistä hän olisi voinut saada vettä myllyynsä.

Kerran kotimatkalla hän yhtäkkiä autossa tokaisi, että ihminen ei saa mennä junaradalle töppäilemään, koska sitten voi kuolla. Kyyneleet nousivat silmiini, kun kaiken tämän kiusaamisjutun myllerryksissä ajattelin, että nyt mun ihana kultainen herkkä lapseni on niin kiusaamisesta ja paskasta päiväkodista masentunut, että se haluaa hypätä junan alle! Saatoin olla myös vähän synnytyksen jälkeisessä hormonikrapulassa, mutta silti.

Keep away from the light! And trains.

Pirkkis on tykännyt junista pienestä pitäen ja kerran, kun meidän piti päästä höyryjunan kyytiin niin eikö joku tahvo ajanut autonsa sen kylkeen ja juna meni paskaksi sillä seuraamuksella, ettei me päästykään. Siitä on ainakin puolitoista vuotta aikaa, mutta sitä muistellaan edelleen meillä harmitellen.

Otin asian eräänä aamuna puheeksi päiväkodissa. Vastassa oli jälleen täysin uudet kasvot, eli en ollut kyseistä hoitajaa ennen nähnyt. Tämä ei ole mitenkään tavaton tilanne siellä muutenkaan. Pirkkiksellä on sille päälle sattuessaan oikeinkin hyvä kuulo ja hän kyllä nappaa kiinni kaikesta kuulemastaan. En halunnut hänen kuullen asiasta keskustella, ja kun hän siirtyi pois kuuloetäisyydeltä, kerroin hoitajalle huolistani ja pyysin häntä välittämään terveiseni lastentarhanopettajalle. Sanoin toivovani, että päivien mittaan seurattaisiin hieman tarkemmin, miten tilanteet siellä oikeasti etenevät. Hän lupasi välittää terveiseni lto:lle.

Iltapäivällä menin hakemaan Pirkkistä. Lto itse oli paikalla ja tiedustelin häneltä, oliko hän saanut aamuiset terveiseni, ja että mitä mieltä hän niistä oli. En tietenkään halunnut lapsen kuullen alkaa tivata, kiusataanko mun lasta täällä hä! Hän sitten vastasi, että eeeeeii Pirkkistä täällä mitään kiusata. Hän itse hakeutuu pois muiden lasten seurasta! Ja Pirkkis kuuli kaiken. Ai vittu saatana kun pisti kiukuttamaan! Eihän tuollaista voi sanoa herkän lapsen kuullen. Ja ihan kuin se olisi jotenkin hänen oma ongelmansa; mitäs vetäytyy! Hyvänen aika sentään. Hän vielä lisäsi, että Pirkkiksen sosiaaliset taidot eivät vielä oikein ole kehittyneet. Olen eri mieltä, siellä ei vain ole hänelle hyvää kaveria.

Sain joten kuten sitten sanotuksi, että voitteko kuitenkin seurata tilannetta, ettei hän ajautuisi olemaan aina yksin, vaan että häntä ohjattaisiin enemmän muiden pariin, jos hän ei itse osaa mennä leikkiin mukaan. Jeesus sentään. Ainoa syy, minkä takia häntä hoitoon viedään on se, että hän saisi leikkiä omaikäistensä kanssa. Eikä siinä mitään; oma seura paras seura. Mäkin leikin mielelläni yksin lapsena ja tykkään edelleen olla rauhassa. Mutta ei joka päivä!

Muutaman päivän kuluttua menin taas hakemaan häntä päiväkodista. Tähyilin keinuja ja hiekkalaatikkoa päin, mutta Pirkkistä ei näkynyt missään. Sitten huomasin hänet istumassa piharakennuksen portailla - yksin. Kun pääsin lähemmäs, huomasin kyyneleet poskillansa. Polvistuin hänen eteensä ja kysyin, että mikä on hätänä, oletko loukannut. Ei hän ehtinyt sanoa mitään, kun lastentarhanopettaja säntäsi luoksemme selvittäen kovaan ääneen: "nyt nyt nyt hei, ei tässä ole kyllä nyt tapahtunut yhtään mitään, kukaan ei ole kiusannut Pirkkistä, hän ihan itse meni sinne yksin istumaan!"

Siis mitä vittua oikeasti! Otin lapseni syliini ja koitin lohduttaa. Miten helvetissä tuollaisia tilanteita päästetään käymään? Hoitajat seisovat pihalla pyhässä kolminaisuuden kolmiossa rupattelemassa ja yhden annetaan vollottaa yksinään, niinkö - etenkin, kun sen mutsi on juuri ilmaissut huolensa asiasta! Ihan Rääkylin syntymän aikaan kävi muuten niin, että kysyin iltapäivällä, miten Pirkkiksen päivä oli hoidossa sujunut. Tämä samainen hoitaja sanoi, että he olivat vähän keskustelleet Pirkkiksen kanssa siitä, että ihan joka asiasta ei tarttisi itkeä. Vastasin, että meille on syntynyt juuri toinen lapsi (kuten hän hyvin tiesi), ja että isosisko voi olla vähän herkillä just nyt. Hiukan ymmärrystä hei!

Suivaannuin niin, että lähetin johtajalle sähköpostia, jossa kerroin tästä kiusaamisjutusta ja siitä, ettei ole kiva tunne löytää lapsensa joka päivä pihalta yksin. Mielestäni hoitajien asia on auttaa ja tukea lasta liittymään muiden leikkiin, jos hän ei sitä itse osaa aloittaa. Lisäksi moitin postissani sitä, että kyseisessä päiväkodissa hoitajat vaihtuvat aivan liian tiuhaan. Miten he muka osaavat tarttua mihinkään tilanteeseen, kun eivät opi tuntemaan lapsia, eivätkä lapset opi luottamaan heihin?

Kolmas asia, josta marmatin oli se, että osa Pirkkiksen ryhmän lapsista siirrettiin isompien ryhmään. Pirkkis olisi ehdottomasti kuulunut myös isompien joukkoon. Viikkokirjeessäkin kerrotaan, kuinka lapset harjoittelevat Suomen lipun värejä. Ihan ihanaa, mutta Pirkkis on osannut kaikki värit englanniksikin jo yli vuoden. Kun kysyin eräältä hoitajalta, miksei Pirkkis ollut päässyt isompien ryhmään, hän ei osannut vastata mitään. Hän myönsi nolona, ettei edes tiennyt, ketkä lapsista tulevat siirtymään toiseen ryhmään! Hänenkin mielestään Pirkkiksen olisi kuulunut päästä pois pienten ryhmästä, mutta ilmeisesti lastentarhanopettaja oli tehnyt päätöksen itsenäisesti, koska ryhmän muut hoitajat eivät olleet kuulleetkaan asiasta. Ei herätä luottamusta.

Johtaja vastasi vielä saman päivän iltana ja kiitti henkilökohtaisesta palautteesta. Lupasi ottaa asian puheeksi ryhmän hoitajien kanssa.

Sitten se lastentarhanopettaja lähti yllättäen toiseen päiväkotiin puoleksi vuodeksi. Tämä oli kylläkin tiedossani jo ennen tätä Pirkkiksen episodia, eikä se liittynyt mitenkään minun valitukseeni. Uusi lto vaikuttaa ihanalta. Hän puhuu lapsille kauniisti ja oli häkeltynyt, kun vasu keskustelussa kerroin näistä kurjista tilanteista.

Ja nyt, kun olemme hakeneet Pirkkistä iltapäivisin, hän ei enää ole yksin! Hän keinuu tai kiipeilee tai muuten touhottaa muiden kanssa, ja touhua valvoo ja ohjaa hoitaja - kuten kuuluukin. Mieletön helpotus! Vaikuttaa siltä, että asiaan on oikeasti paneuduttu. Pirkkis myös menee mielellään eikä enää itke kotona tai päiväkotiin saavuttaessa. Huh. Nyt toivotaan, että tilanne jatkuu yhtä hyvänä. Ainakin uuden lastentarhanopettajan sijaisuuden loppuun asti....

Ihan meidän kodin lähelle on rakentumassa uusi päiväkoti. Olemme hakeneet sieltä paikkaa molemmille tytöille. Nyt voinkin sitten alkaa kiistellä Miehen kanssa siitä, milloin meidän VAUVA sinne sitten laitetaan saamaan laadukasta varhaiskasvatusta.

Tarrakirja

Meillä oli sukulaisia kylässä moikkaamassa Rääkyliä. He toivat mukanaan kuoharia, kukkasen, vauvalle vaatteita ja Pirkkikselle tarrakirjan.

360 tarraa! Mielenvikaista.

Pirkkis on aikaisemminkin saanut isosiskonlahjaksi tarrakirjan. Ne on siis sellaisia isohkoja vihkosia, joissa on kullakin aukeamalla erilaisia maisemia, joihin sitten liimaillaan asiaankuuluvia tarroja, jotka myös tulee sen vihkon mukana. Painotus sanalla asiaankuuluva. Pirkkis nimittäin liimaa niitä ihan väärin.

Tämmösiä kaikkia siellä on! Jäätyypeille, merenneidoille ja vampyyreille on kullekin omat aukeamansa.

Mä olen yrittänyt opettaa hänelle, mitkä tarrat kuuluu mihinkin maisemaan. Mua rasittaa suunnattomasti, kun hän liimailee niitä ihan miten sattuu. Ei niinku mitään logiikkaa siinä. Väärinpäin ja vääriin paikkoihin. Muutaman kerran mä oon koittanut irroittaa tarroja ja edes kääntää ne oikein päin, mutta hän vaan laittaa sen samantien uusiksi väärin. Ja nauraa. Tosi turhauttavaa!

Siis ei näin.  

Eikä näin.

Eikä varsinkaan näin! Ai pöytä keskellä puuta? Ei se ole edes mahdollista!

Laitoin aiheesta päivityksen Facebookiin ja sieltä löytyi heti kohtalotovereita. Muitakin ärsyttää väärinkäyttö! Yksi kirjoitti näin: "Joo siis noi puihin tai veteen asetetut maaeläimet on mulle kans ihan painajainen!" Allekirjoitan todellakin. 

Muutama viisastelijakin oli liikenteessä: ei missään nimessä saa liimata uudestaan, tärkeintä on että tarraliimailut on lapsen omatekoisia. Tai että ketä muka haittaa, jos ne tarrat on väärinpäin. Bullshit! Onhan se tärkeää oppia, ettei keijut nyt vaan voi olla vedessä, merenneidot puissa eikä vampyyrin arkku sovi samaan aukeamaan prinsessojen kanssa! Tietynlaista maisemakoodia tulee noudattaa. Siinä aikaisemmassa eläintarha-aiheisessa tarrakirjassa hän liimaili ihan mitä sattuu pingviinejä preeriamaisemaan. Sinne olis kuuluneet ne magnustit tietenkin! Eikä leijonat vaan voi olla liskoterraariossa.

Sitä paitsi varsinaisesti siinä viimeksi saadussa tarrakirjassa ei ollut mitään korttia tai semmoista, joka olisi osoittanut, että se on vaan Pirkkiksen kirja. Ihan samassa lahjakassissa se oli kuin muutkin tuliaiset. Emme siis voi varmuudella tietää, etteikö se olis ollut vähän myös mulle! Onhan niitä aikuisten värityskirjojakin niin miksen mäkin voisi iloita tarrakirjasta, kerta osaan tehdä sitä vieläpä oikein.

Tää on mun tekemä.

Sauli ja muut ritarit

Hain Pirkkiksen päiväkodista. Kotimatkalla keskusteltiin vähän päivän politiikkaa.

Pirkkis: Mikä tuo on?

Minä: No se on sellainen kehikko tai teline, johon tulee kohta sellaisten ihmisten kuvia, jotka haluaisivat tulla valituksi Suomen eli tämän meidän kotimaan uudeksi presidentiksi. Heidän kuvansa tulee tuohon ja niistä sitten ihmiset valitsee, ketä he haluaa äänestää. Se on vähän niin kuin heidän mainostelineensä. Kohta on nimittäin vaalit ja silloin suomalaiset eli me, ketkä täällä Suomessa asutaan, äänestetään eli valitaan uusi presidentti. Meidän nykyinen presidentti on nimeltään Sauli Niinistö. Äidistä tuntuu, että Sauli varmaan valitaan presidentiksi tälläkin kertaa. Hän taitaa olla aika suosittu. Presidentti on vähän niin kuin maan johtaja. Joissain maissa on kuningatar tai kuningas hallitsijana, mutta meillä täällä Suomessa on presidentti.

Pirkkis: Niin. Tai sitten voi olla ritari.

Niin.

Harrasteita, harrasteita!

Tänään alkoi Rääkylin ensimmäinen harrastus. No tietysti vauvauinti! Vähän jännitti, että kuinkahan siinä mahtaa käydä, kun hän nimensä mukaisesti ei kitise tyytymättömyyttään mitenkään hienovaraisesti, vaan kiljuu pää punaisena, jos meno ei miellytä. Tosin täytyy kyllä myöntää, että viimeisen kuukauden aikana hän on rauhoittunut aika tavalla, ja nykyään häntä voi kuvailla jo melko lunkiksi tapaukseksi! Saattaisi olla paikallaan muuttaa hänen lempinimensä joksikin muuksi nyt, kun Rääkyli ei enää ole kovin validi.

Vauvauintia on aina sunnuntaiaamuisin klo 09. Tarkoittaa siis herätyskellon virittämistä. Yök. Alun perin olin suunnitellut, että me mentäisiin uimaan koko perhe, ja että Mies jatkaisi lasten kanssa plutaamista sen aikaa, kun minä kroolaisin vähän kuntouintiakin. Muuten hyvä, mutta en ymmärtänyt ilmoittaa meitä perheuintiin, vaan nimenomaan vain vauvauintiin, eikä Pirkkistä siksi voinut ottaa mukaan. Eli se siitä sitten.

Menin siis Rääkylin kanssa kaksin. Olin onneksi kaukaa viisas ja pakkasin kaikki kamppeet valmiiksi jo lauantai-iltana: uimavaatteet molemmille, vaihtovaatteet ja vaipat, froteemuovin suojaamaan turvakaukaloa, maitopullon (joo kyllä, en pysty imettämään saatanaaaaaahh!) ja vielä vaunut valmiiksi kotimatkaa varten. Ajoin siis autolla uimahallille, ja kävelin vaunujen kanssa kotiin. Reipas pikku perkele!

Menin hallille puoli yhdeksäksi, koska vihaan kiirettä ja halusin rauhassa riisua ja suihkutella sun muuta. Ovella odotteli yksi toinen äiti vauvansa ja vauvan mummin kanssa. Ihmettelimme, että miksi ihmeessä ovi on lukossa. Uimahallin työntekijä näkyi liikkuvan sisällä ja näki myös meidät, muttei tullut avaamaan. Tämä mummi-ihminen sitten soitti ja kysyi, että mikä on kun ei ovi aukea. "Joo no sen ei kuulukaan olla auki, koska se aukeaa vasta 20 vaille". No sepä vähän vitun näppärää! Eli reilun kymmenen vauvan vanhempineen oletetaan ehtivän 20 minuutissa maksamaan uinti, riisumaan itsensä ja vauvan, peseytymään, pukemaan uikkarit itselle ja vauvalle ja olemaan altaassa tasalta? Eihän siitä mitään tullut, tietenkään.

Mua alkoi vituttaa jo siinä etuovella sen hallityöntekijän viisastelu. Hän sitten tosiaan tuli marttyyrinä avaamaan oven "kun te nyt ootte täällä. Mut kyllä siellä luki, että ovet aukee 20 vaille!" Missähän mahtaa olla siellä? Ei ainakaan uimahallin sivuilla. Sanoin, että en mä mitään lukenut, mutta oletin kyllä, että jos altaassa pitää olla tasalta niin luulisi pukuhuoneeseen pääsevän aika paljon aikaisemmin.

Seuraavaksi ihmetytti kassalla. Nimilistaan piti laittaa rasti ruutuun oman vauvan nimen kohdalle. Vaan eipä ollut Rääkylin nimeä listassa. Hämmästelin, että mun vauvan nimeä ei ole tässä, että mitäs nyt tehdään. "Jaahas, nii'in, en sit vaan tiiä", alkoi taas se saatanan viisastelu. Ai vittu mä voin vihata tollasta huonoa palvelua. Annettiin ymmärtää, että olisin itse mokannut ilmoittautumisen, vaikka kyllä soitin hyvissä ajoin ja ilmoitin meidät uintiin sovittuani asian ensin ohjaajan kanssa. Mä sitten vaan kylmän viileästi kirjoitin itse hänen nimensä listaan ja ruksasin oikean päivämäärän kohdalle.

"Sit varmaan olis hyvä näyttää jotain uimalippuakin", tokaisi tämä lievästi elämäänsä tai ainakin työhönsä kyllästynyt henkilö. Vastasin, että ei mulla mitään lippuja ole, vaan kuvittelin, että se uinti (81€) maksetaan nyt tässä kortilla. Sekin on muuten melkoista, että sä joudut maksamaan koko hela hoidon kerralla. Entäs jos vauva ei halua olla vedessä vaan huutaa persereikä pitkänä koko puolituntisen? Kertalipun ostaminen ei nimittäin oikein käynyt päinsä.

Noh, pääsimme kuitenkin Rääkylin kanssa altaaseen ja jopa ihan ensimmäisenä. Olihan mulla tietenkin kokemusta jo Pirkkiksen vauvauinnista, niin olin osannut varautua kaikkeen. Altaassa vielä ohjaaja selosti, että ovelle ei kannata tulla aikaisemmin kuin 20 vaille, koska ovi on ohjelmoitu aukeamaan silloin. Että sille ei voi mitään. Niin juuri. Koska se ohjelmointihan on hakattu Mooseksen kymmenen käskyn kivitauluihin, eikä kukaan ihminen pysty sitä ikinä muuttamaan. Hyvänen aika sentään. Ja sen typeryyden takia uinti alkoi 10 yli. Ja loppui kuitenkin puolelta. Et silleen.

Itse uinti meni kivasti! Rääkyli ihan diggasi lillua vedessä eikä hermostunut juurikaan. Lopussa alkoi selvästi vähän väsyttää ja nälättää, mutta onneksi suurin raivo pysyi poissa. Lopuksi hän nukahti pelkkä pyyhe ympärillään kantokoppaan, niin paljon otti uusi hobby voimille. Pakkasin hänet syötön jälkeen vaunuihin ja kävelin 1,5 kilsan matkan kotiin. Hän nukkui viisi tuntia ulkona vaunuissa.

Ei mun reippaus suinkaan siihen loppunut! Koska Pirkkis ei päässyt uimaan lupasin hänelle, että hän pääsisi sitten hiihtämään! Joulupukki toi hänelle toivomansa sukset mallia Angry Birds, ja niinpä me lähdettiin testaamaan niitä hiihtotunneli Paippiin. Pirkkis oli ihan tulessa! Hän on puhunut hiihtämisestä jo niin pitkään, että oli jo aikakin päästä testimään. On se kyllä surullista, että tammikuussa on niin lumetonta ja sateista, että lapsen eka hiihtokokemus tapahtuu tekolumen avulla tunnelissa. Tähän on tultu.

Paippiin päästyämme tiedustelin vähän toimintaohjeita ja nuori miekkonen ohjasi meidät oikeaan paikkaan. Olin soittanut etukäteen ja varmistanut, että 3,5-v "hiihtäjä" saisi ensinnäkin tulla kokeilemaan suksiaan ja että saisinko minä kävellä vieressä. Totta kai! Ja mitään ei tarvinnut edes maksaa, koska Pirkkis oli niin pieni eikä mulla ollut suksia. No nyt oli sitten niin hyvää palvelua, että!

Tahisin epätoivoisen kauan Pirkkiksen suksien siteiden kanssa ja muutaman hevonvitun haalarin lahjetta vasten supatettuani sain ne kuitenkin kiinni ja pääsimme ladulle. Pirkkis oli niin riemuissaan, että se oli suorastaan liikuttavaa! Hän meni tuon tuosta nurin, mutta ei lannistunut lainkaan vaan sohi menemään sellaisella innolla, että aivan sydäntä lämmitti. Ja koko lenkin eli 700 metriä hän jaksoi lipsua eteenpäin yhtään hermostumatta!

Havuja perkele!

Kiinnitin surullisena huomiota siihen, miten aikuiset ihmiset suhtautuvat pikkuiseen hiihtäjään. Radalla meni kaksi latua vierekkäin, eli muut pääsivät kyllä sujuvasti ohi. Ei hymyn hymyä. Ei kannustusta eikä tsemppaavaa kommenttia aloittelijalle. Tyhjä ilme naamalla suksitaan ohi välittämättä pyllähtäneestä lapsesta tuon taivaallista. Vitun suomalaiset, ei siihen voi muuta sanoa.

Pirkkis oli kuitenkin hyvin ylpeä ja tyytyväinen suoritukseensa, eikä suotta. Ensi kerralla pitää ottaa omat sukset mukaan ja yrittää suoriutua samanlaisella asenteella. Ei haittaa lipsuminen eikä kaatuminen! Hymyillen vaan ylös ja monoa toisen eteen! Not gonna happen.

Latasin tähän videonkin, mutta en ainakaan itse saa sitä näkyviin...