Koville ottaa

Olen taas askelkyykyn verran lähempänä sortsiroppaa. Niin kovasti bodasin eilen kuntosalilla! Vielä on kuitenkin pitkä matka edessä, olen nimittäin luultua heikommassa kunnossa: pimputin salikaverin ovikelloa ja ukkonsa avasi oven. "Onko täällä jumppaan lähtijöitä", huikkasin ovensuusta. Jäin eteiseen odottamaan ja jutustelin heidän piskilleen. Kesti jonkin aikaa, ennen kuin jumppakaverini ilmestyi paikalle. Hän pahoitteli, ettei ollut hoksannut mun saapuneen, koska oli luullut ÄÄNENI perusteella, että tulija oli naapurin 2-vuotias poika. 

Että sellasta piipitystä sitte. Pitää varmaan nostaa steroidien määrää proteiinipirtelöissä. 

We can do it! -fiilis oli taas katossa kun rauta vääntyi meidän käsissä. Sen verran koville otti kuitenkin, että menin aivan pyörälle päästäni, kun ohjaaja käski siirtyä seuraavaan laitteeseen. En ymmärtänyt, että numero 8 tulee 7 jälkeen ja pyrin kiihkeästi kuutoslaitteeseen. Ihan meinas käsirysy tulla, kun aloin neuvoa yhtä toista narukäsinaista kulkusuunnasta. Ohjaaja sitten käsikynkässä talutti mut oikean laitteen luo. 

Ohjaaja on mukava ja ärsyttävän piukkapeppuinen nuori mimmi, joka opiskelee fysioterapeutiksi ja kirjoittaa parhaillaan opinnäytetyötään. Aiheena hänellä on vauvan hoidon kuormitus äidin kehoon tai jotain sinne päin. Ilmoittauduin innokkaana vapaaehtoiseksi, jos hän sattuisi tarvitsemaan koekaniineja. Mulla ainakin on alaselkä ihan soirona. 

Annoin hälle puhelinnumeroni, mutta niin oli ollut kovasikatreeni, että veri oli paennut aivoista jonnekin peräsuolen perukoille, ja kirjoitin numeroni väärin. Hän katsoi suttua ja kysyi, enkö muistanut omaa numeroani. 

No en muistanu, mitä sitte. Enhän mä ikinä ittelleni soittele!

Ps. Olin lähdössä äsken kaverille kylään, mutta onneksi viime hetkillä katsoin vielä Facen viestit: "Heips! Mites ne huomiset treffit, oottehan vielä tulossa?" Täh! Soitin hänelle, että mä oon kyllä tulossa nyt, että keskiviikostahan me sovittiin! Joo niin sovittiin, mut tänään on tiistai. 

Huh huh. Oon selvästi jumpannut liikaa.