Vaniljavauva does Krav Maga

Kaveri kävi viime viikolla kylässä poikansa kanssa. Niin siis just se kaveri, ketä murehti poikansa hampaattomuutta ja just se poika, joka osaa vaikka mitä kommervenkkejä. Kaverin parkkeerattua pihaamme kysäisin häneltä, oletteko autoa vaihtaneet. Kuulemma ei, vaan lainassa oli isän auto. Oma kiesi oli katsastamatta ja nyt teki vähän taloudellisesti tiukkaa niin ei sillä voinut just nyt ajella. Nää on näitä kotiäidin rahahuolia. 

Seuraavaksi kysyin, kuinka hänen sisustuskutsunsa olivat sujuneet. "Kiitos oikein hyvin sujuivat, ostin sieltä kaksi isoa kynttilälyhtyä ja kahdeksan hengen kahviastiaston", kertoili tämä rahaton ystäväni. Righto! Tiedustelin, onko hän itse tietoinen surkeista rahankäyttötaidoistaan, jotka näköjään päihittävät jopa oman leväperäisyyteni. Juu kyllä kyllä, mutta kun ne vaan oli niin hienot. Ymmärtäähän sen! Ja tietenkin niistä sai emännänlahjaksi alennuksen. Kuin laittaisi rahaa pankkiin. "Niin ja muistatko, kun ostin niiltä Partylite-kutsuilta ne toiset lyhdyt? Niinni mä oon jo tosi kyllästynyt niihin." Vaihtelu virkistää, sehän on selvä. 

Ei oltu nähty hetkeen ja Pirkkis oli ihan, että keitä nää tyypit oikein on. Vaihdoin hänelle vaippaa lattialla, kun innokas poika mönki melkein hänen päälleen ja rutisteli häntä käsivarresta. Äxänä taljalla maannut tyttäreni Jääkuningatar tuijotti poikaa ja tämän äitiä typertyneenä moisesta kähminnästä ja tuli lopulta siihen lopputulokseen, että tämä kaikki on kuulkaa aivan perseestä. Vanha kunnon Lilyhammer saatiin taas pitkästä aikaa kehiin ja ilmoille kajahti loukkaantunut itku. 

   Älä. Koske. Muhun. 

Vaihdoimme kaverin kanssa kuulumisia, kahvittelimme (tee'ittelimme) ja pupelsimme pullaa. Hän kysyi, olinko itse leiponut. Tullaan toisten kotiin vittuilemaan. 

Vauvat seurustelivat lattialla keskenään. Tai eivät varsinaisesti seurustelleet, koska kumpaakin kiinnosti enemmän lelut kuin toistensa seura. Välillä poika kontata vipelsi äitinsä perässä, nousi sohvapöytää vasten seisomaan ja istuskeli tutkimassa uusia leluja. Pirkkis sen sijaan löhöili matolla kuin hylje kalliolla yhdessä ja samassa kohdassa, eikä tehnyt elettäkään liittyäksen toisen menijän matkaan. Välillä kyljeltä toiselle kieriskellen hän pyöritteli käsissään leluja ja lutkutti tuttia. Kriisi numero kaksi alkoi, kun poika nyppäisi tutin hänen suustaan! Waaaaaaas! Ensin hölmistynyt ilme, luokkaa mitä jumalauta täällä tapahtuu, ja sitten armoton parku. Joutua nyt kiusatuksi omassa kodissaan! 

Otin tutin poitsulta ja palautin sen avuttoman lapsukaiseni suuhun. 8-kuiset eivät vielä kauheasti perusta näistä "älä kuule otakaan sitä, kun se ei ole sun" -tyyppisistä kielloista ja kohta tutti oli taas väärissä käsissä. Parku-Pirkkoni, jolle selvästi pitää opettaa itsepuolustustaitoja mahdollisimman pian, oli taas aivan äimänä röyhkeän tuttivarkaan vuoksi. Ja taas itkettiin. 

Mahdetaanko täällä landella järjestää mitään Brasilian Ju-jutsu tai Krav Maga-kursseja vauvoille? Lapseni vaniljainen ja leppoisa luonne johtavat vielä vaikeuksiin. Eikö hän ole perinyt äidiltään yhtään vittumaisen ämmän ominaisuuksia? Niitäkin tarvitaan elämässä. 

Mun on aloitettava Pirkkikselle tiukka treeni, jossa keskitytään oman koskemattomuuden puolustamiseen, omaisuuden varjelemiseen ja ehkä myös hieman taistelutaktiikoihin. Kiusaajat, beware!