Eniten omaa vitutuskäyrääni nostattivat sellaiset tiedoksi sitten ja muista että aina -tyyppiset varoitukset. Raskausaika on suolesta, jalat turpoo tolpiksi ja peräpukamat roikkuu lahkeensuusta. Maidonnousu sattuu sikana, samoin imettäminen. Nuku nyt vielä kun voit, kohta sun elämä on ohi ja laahustat zombina ympäriinsä. Paskapääkätilöt ei auta, neuvolantäti on itse pääpiru ja kelan runkkareiden kanssa joutuu taistelemaan koko aika ilmaisen rahan perään - saatana sitä lomakkeiden jatkuvaa täyttelemistä!
Lyllersin menemään kevätmarkkinoilla lasketun ajan jo mentyä. Vastaan tuli tuttuja, joista toinen tiesi heti naamani perusteella kertoa, ettei vauva ole tulossa vielä pitkään aikaan. Kuulemma huuleni eivät olleet vielä tarpeeksi turvonneet. Anteeks vittu kuin oli? Olin hiukan ällikällä lyöty moisesta diagnoosista. Suuni ei muuttunut loppumetreilläkään miksikään, eli ilmeisesti kyse oli sitten häpyhuulista. En kyllä vielä tänä päivänäkään tiedä, miten hän pystyi farkkujen läpi näkemään pimppini tilanteen.
Uusi elämäntilanne ja pelko omien vauvanhoitotaitojen surkeudesta huolestuttavat tulevia vanhempia tarpeeksi ilman, että muut ihmiset tyrkyttävät omia, lähinnä huonoja kokemuksiaan vauva-arjesta. Tuskin kukaan olettaa elämän olevan uuden tulokkaan kanssa pelkkää ruusuilla tanssimista. Raskaita, väsyttäviä ja suorastaan vittumaisiakin asioita mahtuu menoon mukaan. Tietysti on hyvä, ettei niistä "pimeistäkään puolista" vaieta. Kaikki kaikessa on mielestäni tyyli, jolla asioista puhutaan. On täysin eri asia sanoa, että itse voi raskausaikana todella huonosti, oli väsynyt ja vauvan sydänääniäkään ei oikein meinannut kuulua kuin se, että kertoo toiselle raskausajan olevan aina täyttä paskaa ja vauvakin voi kualla ihan jo mahaan. Tutkimuksiin perustuvat yleistyksetkään eivät aina kosketa yksilöä.
Omien ja vauvan taitojen epäily on varmaan meidän äitien perisynti. Syötänkö vauvaa tarpeeksi? Näkeekö hän liikaa telkkaria? Onko hänellä liian vähän vaatteita päällä? Miksi vauva ei osaa puhua vaikka hän on jo puolivuotias?
Ystäväni poika on päivän Pirkkistä vanhempi. Poitsun kehitysvauhti on ollut huimaa: hän oppi seitsenkuisena istumaan, konttaamaan ja nyt nousee jo seisomaan tukea vasten. Viimeksi kaverini kertoi pojan oppineen myös taputtamaan ja pusuttelemaan omaa peilikuvaansa! Olin ihan et mitä helvettiä! Pirkkis ei osaa mitään! Muuta kuin kieriä kyljeltä toiselle ja nyrpistää nenäänsä. Tällä viikolla hän on kylläkin hoksannut pyllyn nostamisen ja oppi ryömimään. Koitimme Miehen kanssa saada häntä taputtamaan käsiään, ihan malliakin näytimme, katso kulta näin! Hän tunki sormet kurkkuunsa ja yökkäsi.
Kaverini lähetti angstisen viestin, jossa hän murehti, miksei pojalle ole vieläkään tullut yhtään hammasta. Kerroin hänelle, että kun vauva ensimmäisen kerran hymyillen survaisee pienet talttahampaansa tissiin kiinni, nousee kyynelten lisäksi mieleen toive hampaiden uppoamisesta takaisin syvälle ikeniin.
Kyllä se taitaa vaan olla niin sisäänrakennettua tämä murehtiminen. Itse olen melko luottavainen omiin taitoihini. Yritän parhaani ja vauva on iloinen ja pulska, joten kaiketi onnistun hänen hoitamisessaan ihan ookoosti. En myöskään ole vähimmässäkään määrin perfektionismiin taipuvainen. Tietysti oma onnistumiseni pohjautuu myös tasapainoiseen parisuhteeseen ja kattavaan tukiverkkoon; Pirkkiksellä on niin paljon hoitajakandidaatteja, että innokkaimpia saa välillä potkia pois.
Luotan myös Pirkkiksen omaan kehitysvauhtiin, kyllä kai hän sitten joskus oppii istumaan. Kun hän ryömi joulukuuseen roikkumaan, repi dvd-soittimesta luukun irti ja kieri epäilyttävällä kiihkolla kohti Miehen kalapakkia, olin kyllä ihan iloinen, ettei hän vielä konttaa. Sitten on tämän äidin lepihetket förbi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti