Aikaisemmin syömisen ehtona vain oli, että hänellä piti aina olla jotain kädessä. Lusikka, postikortti, teippirulla, kylpylelu, mikä vaan. Kaikki meni aina hyvin siihen asti, kunnes suurin nälkä oli selätetty ja alkoi tavaroiden tiputtelu. Syömiseen ei enää riittänyt tarpeeksi kiinnostusta ja huomio kääntyi maahan tippuneeseen (LUE: heitettyyn) esineeseen. Pirkkis roikotti päätään lattiaan tuijottaen ja nyrpisti nenäänsä, jos avuton syöttäjä yritti tarjota yhtäkään lusikallista sapuskaa.
Minkä näistä sä kulta haluaisit, vai nostaako äiti ne kaikki sulle?
Yhtenä iltana kyllästyin moiseen ruokapöytäpelleilyyn ja ilmoitin jälkikasvulle, että nyt muuten loppui tämä leikki. Päätin, että yhtäkään tavaraa en enää nosta, enkä anna uutta hänen käteensä hypisteltäväksi. Suuttumushan siitä seurasi. Iltapuuro jäi syömättä, samoin seuraavan aamun puuro. Paskapää äiti piti pintansa ja päiväruoka maistuikin sitten jo vähän hemmetin hyvin. Victory! Sen jälkeen ei ole pöydässä temppuiltu ja ruoka maistuu edelleen hyvin.
Nyt hän on kylläkin keksinyt uuden miellyttävän pöytätavan. Mahan täytyttyä hän painaa pään alas ja alkaa sylkeä ruokaa suustaan lattialle. Kuuluu ihana ääni, kun klimppi litsahtaa syöttötuolin pohjaan ja erityisen viihdyttävää on seurata, kuinka Vappu nuolee mieluisan yllärin lattiasta. Tästä leikistä seuraa taas välitön pöydästä poistaminen.
Sen sijaan yöunissa ollaan otettu Miehen kanssa oikein kunnolla turpaan. Pirkkis nukkui kuin unelma seitsemän tunnin unia putkeen, mutta viiden ja puolen kuun ikäisenä hän alkoi heräillä vähän turhan usein. Aloimme silloin tarjota hänelle muutakin ruokaa kuin maitoa, koska luulimme heräämisten johtuvan nälästä. No ei johtunut. Nyt, kahdeksan ja puolen kuun ikäisenä yöt ovat edelleen levottomia.
Unikoulutimme häntä ennen joulua ja homma alkoi mennä jo parempaan suuntaan, kunnes joulunpyhien reissaamisen takia kaikki meni taas vituiksi. Pirkkis herää käytännössä kahden, kolmen tunnin välein. Joskus Mies saa hänet rauhoittumaan, joskus ei. Itse en voi rauhoittamistarkoituksessa häntä öisin lähestyä, koska meijerin houkutteleva tuoksu ei auta nukahtamiseen. Kyllä mä häntä imetän edelleen öisinkin, mutta kahden tunnin välein on pikkasen liioiteltua.
Ryömiminen taitaa tulla uniin, ja herättyään hän kääntyykin heti vatsalleen, ja alkaa elämöidä sängyssään. Jos urpot vanhemmat eivät heti kiiruhda häntä noutamaan, hän repii pehmusteet irti sängyn reunasta ja kurkkii pinnojen raosta. Uusinta uutta on tutin vippaaminen lattialle. Makaamme Miehen kanssa paikoillamme lakanoihin painautuneina hiljaa, lähes hengittämättä ja odotamme. Plots. Siinä meni tutti ja siinä alkaa hillitön parku. Voi vittu.
Pitkä pinna, kärsivällisyys ja johdonmukaisuus olisivat tässäkin valttia. Valitettavasti niitä ei oikein meinaa löytyä varsinkaan yön pimeinä, aivan saatanan pitkinä tunteina, kun Miehen herätyskello soi puolentoista tunnin päästä ja vauvaliinos senkun kimittää tyytymättömyyttään. Onneksi hän kyllä samantien nukahtaa hörpättyään tissillisen maitoa.
Jospa tämäkin vaihe vain menisi ohi ilman suurempia koulutuksia. Jospa Vappu vain oppisi olemaan vetämättä pyydettäessä. Jospa vain voisin karistaa kymmenen kiloa hikoilematta. Jospa voittaisin tänään lotossa. Jospa edes lottoaisin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti