Kyläilimme Pirkkiksen kanssa kaverini luona. Tutustuimme Tyksissä jo viime keväänä, mutta saimme nyt vasta aikaiseksi tavata ensimmäisen kerran sitten sairaala-aikojemme. Makoilimme kämppäkavereina vuodeosastolla odottamassa vauvojemme syntymää sillä erotuksella, että hänen vauvansa oikeasti syntyi, kun taas minä puolestani lähdin kotiin kasvattamaan mahaani vielä melkein kuukaudeksi.
Höpöttelimme niitä näitä ja aika riensi hyvässä seurassa, vaikka Pirkkis kylläkin kyllästyi ja vetäisi 2,5 tunnin tirsat. Join joku kuusi kuppia teetä ja söin puolet tuliaisiksi tuomastani donitsipaketista. On se kuitenkin kohteliasta ottaa pöydästä tarjoiluja.
Keskustelimme myös lasten oppimisesta ja kasvattamisesta. Kerroin, että koska olen itse aina ollut huono laskemaan ja hahmottamaan, aion opettaa Pirkkikselle näitä taitoja jo pienestä pitäen. Kaverini, jolla on pikkasen hullun tiedenaisen ja matikkaneron vikaa, ja jota vaivaa opettajan ammattitauti, syttyi tuleen. Onneksi vain kuvaannolisesti. Vinkkiä alkoi virrata. Esimerkiksi kaupassa voi yhdessä lapsen kanssa laskea, kuinka monta maitopurkkia nostetaan ostoskoriin tai lapsi saa itse miettiä, kuinka monta haarukkaa pöytään pitää kattaa. Matematiikkaa voi siis harjoitella ihan jokapäiväisessä elämässä! Kuulostaa järkevältä, tähän minäkin pystyn.
Sitten hän kertoi, kuinka heidän poikansa oli ratkaissut, miten jaetaan kolme munkkia neljän ihmisen kesken. Ensin puolitetaan kaksi munkkia, jolloin kaikki saavat puolikkaan, ja sitten vielä pilkotaan kolmas munkki neljään osaan. Mun mielestä tää oli aivan omituinen juttu, en todellakaan olisi ratkaissut ongelmaa noin. Mä en olisi ensinnäkään kertonut muille, että munkkeja ylipäätään on olemassa, vaan olisi syönyt itse kaikki kolme.
Opettajan ammatti on tainnut seurata kaveriani myös kotiin ja hän esittelikin talonsa lisäksi lastensa pelejä, joista moni oli opettavaista ja kehittävää laatua. Osa peleistä oli sitä luokkaa, ettei mun kärsivällisyys ja osaaminen olis riittäneet niitä ratkaisemaan. Ja heillä niitä pelaavat lapset! Mä oon sentään aikuinen! Myöhemmin illalla perheen nelivuotias halusi lukea kirjaa nimeltä Heippa olen bakteeri.
Tyhmyyteni sai ihan uusia ulottuvuuksia, kun perheen tokaluokkalainen saapui koulusta kotiin. Istuskelimme keittiössä välipalalla ja poika pyöritti kädessään taatelia. "Katso äiti, mä tein tästä neliön!" Kehaisin, että jaajuu, hieno! Vaan äitinsäpä totesi, että ei se kuule olekaan neliö, kun neliö on tasasivuinen. Mitä että? Poikakin katsoi kysyvästi äitiään ja tämä antoi vinkin: sana "arpa" liittyy siihen. Otin koko 10 millilitran järkivarastoni käyttöön ja mietin kuumeisesti. Arpa...arpa...ässäarpa? Kuutio! Huusi poika. No niin se olisi varmasti ollut mun seuraava veikkaus.
Teimme jo pikkuhiljaa lähtöä ja pitelin Pirkkistä sylissäni siinä vielä jutustellessamme. Kaveri nappasi oman vauvansa syliin väärinpäin jalat kohti kattoa ja kiepautti hänet ilmassa ympäri. Tuijotin suu ammolla pelleilevää äiti-tytär sirkusta! Pimu nauraa kihersi, kun äitinsä pyöritteli häntä kuin pitsataikinaa. Myönsin, ettei mulle ollut koskaan tullut edes mieleen yrittää moista! Olen siis sekä tyhmä, että tylsä äiti.
Illalla kotona koitin nostaa Pirkkistä kuperkeikka-asentoon, mutta en uskaltanut, koska pelkäsin hänen selkänsä naksahtavan poikki. Tänään sitten rohkaistuin ja roikotin häntä pää alaspäin jaloista! Huusin innokkaasti Miehelle, että kato! Luulin Pirkkiksen nauravan, mutta kun näin silmät hämmästyksestä selällään ja suu kauhusta ammollaan olevan vauvani ilmeen, luovutin hetimiten. Pirkkis-parka ei saa enää koskaan kärsiä äitinsä suoritusvimmasta.
Olemme ennenkin Pirkkiksen kanssa leikkineet Joulupukin tuomalla palikkapelillä, mutta tänään harjoittelussa oli kovat piipussa. No niin, katsohan kulta tämä pyramiidi menee tänne. Ja sitten tämä rulla menee tänne. Vähän vielä hakusessa nuo muotojen nimet.
Mihin sä kulta laittaisit sen stopmerkinmuotoisen palikan? Ai suuhun?
Voi kunpa Pirkkis oppisi jotain hienoja erikoistaitoja seuraaviin treffeihimme mennessä, jotta voisin myös ylpeillä lapseni älykkyydellä, omaa kun ei juuri ole. Toisaalta ainahan voi valehdella! Näytäksä kulta miten hienosti sä osaat vislata? Eksä nyt halua? No teetkö sä sitten kärrynpyörän? Ai ei vai? No ehkä myöhemmin - hän on nääs vähän ujo!
Meillä luettiin tänään kirjaa nimeltä Hyvänen aika, Pekka.
Luetaan sitä bakteerikirjaa sit joku toinen päivä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti